Jokaisella papilla on toivon mukaan tapana aika ajoin osoittaa kiitosta kaikille niille, jotka tekevät vapaaehtoistyötä seurakunnissa. Tämän voi tehdä esimerkiksi niin, että kiittää kuorolaisia ja alttariavustajia jumalanpalveluksen jälkeen. Samalla tavoin olisi syytä kiittää niitä, jotka järjestävät seurakunnissa kirkkokahveja ja myyjäisiä.
Valitettavan usein julkinen kiitos jää sanomatta, vaikka nämä ihmiset uhraavat paljon aikaa siihen, että seurakuntaelämä on todellakin elävää. Itse kuulun siihen joukkoon joka yleensä vasta kotiovella muistaa, että olisihan sitä voinut ääneen kiittää tiistaiseuralaisia kirkkokahvien järjestämisestä. Monissa muissakin tilanteissa on aiheellinen kiitos jäänyt sanomatta.
Harvemmin kuitenkaan kiitän erikseen ihmisiä siitä, että he ovat tulleet kirkkoon. Samalla tavoin harvemmin osoitan julkisen kiitoksen niille jotka saavat palkkaa siitä, että tulevat kirkkoon. En tiedä tulkitsenko tätä kaikkea väärin, mutta väistämättä palaa mieleeni Kristuksen sanat työn tekemisestä:
"Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'" (Luuk. 17:9-10)
Missä vaiheessa olisi sitten aihetta kiitokseen?
Totta kai on hetkiä ja tilanteita, joissa tämän kiitoksen voi kaikille osoittaa. Mutta aina erityistä kiitosta tulee osoittaa silloin, kun joku uhraa huomattavan määrän aikaa (ja jopa rahaa) seurakunnan hyväksi.
Meillä on kirkkokunnassa ihmisiä joilla on ollut intoa järjestää erilaisia tapahtumia ja tilaisuuksia eri seurakunnissa. Monesti vastaanotto on ollut lämmin. Valitettavasti kaikki ei ole aina niin positiivista. On ihmisiä, jotka kokevat tällaisten tapahtumien ja tilaisuuksien järjestämisen rasitteena. Vielä valitettavampaa on se, että nämä ihmiset saavat monesti tahtonsa läpi ja hyvät hankkeet ja tapahumat voivat täysin kariutua.
Mistä on oikein kysymys?!?
- Kysymys on osaltaan kateudesta. Toisen menestys nähdään omana tappiona ja sitä ei haluta tukea. Tällöin unohtuu se, että kaikki seurakunnallinen aktiivisuus ja näkyvyys on aina myös kaikkien seurakuntalaisten ja koko kirkkokunnan etu. Pitäisi olla äärimmäisen kiitollinen niille, jotka tarjoavat mahdollisuuden sellaiseen toimintaan joka värittää seurakunnan arkea.
Toisaalta tässä on kysymys myös puhtaasta laiskuudesta. Tehdään vain pakolliset työt. Tavallisuudesta poikkeavat tapahtumat ja tilaisuudet koetaan rasitteena ja uhkana.
Valitettavan monen ihmisen hyvät ideat ja työpanokset ja koko toiminnan mahdollisuudet on romutettu täysin...ja kaikki joko pelkästä laiskuudesta tai kateudesta! Uuden ja luovan toiminnan edellytyksenä on se, että innokkaille ihmisille annetaan mahdollisuus ja työkalut kokeilla jotain uutta, josta todellakin on hyötyä kaikille.
Jos itse sorrun siihen etten muista kiittää niitä, jotka uhraavat omaa aikaansa seurakunnan hyväksi, niin saatte luvan ravistella minua sitten oikein kunnolla. Samalla tavalla saatte ravistella minua silloin jos vastustan jotain uutta ideaa tai toimintaa puhtaasta laiskuudesta.
maanantai 28. helmikuuta 2011
lauantai 26. helmikuuta 2011
Tuomiosunnuntain opetuspuhe
Vietämme tänään kolmatta valmistussunnuntaita, jonka tarkoituksena on johdattaa meitä Suureen Paastoon. Tätä päivää kutsutaan Tuomiosunnuntaiksi. Voimme varsin hyvin ymmärtää tämän päivän nimen kuultuamme juuri luetun evankeliumiluvun.
Mutta onko tämän päivän tarkoituksena pelotella ihmistä viimeisellä tuomiolla?
- Tästä ei kuitenkaan varsinaisesti ole kysymys. Uskonto ei voi perustua uhkailuun taikka pelotteluun, vaan se tarkoitus on kasvattaa meissä rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Voimme ymmärtää tämän sunnuntain ennemmin muistutuksena siitä, että mitkä asiat johdattavat ihmistä pelastukseen.
Tässä tapauksessa ei ole kysymys Kristuksen vertauksesta joka kannustaisi valvomaan, vaan itse tuomipäivän kuvauksesta. Meiltä todellakin tullaan kysymään viimeisellä tuomiolla, että miten olemme osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Ja oikeastaan tässä tapauksessa kysymys ei ole pelkästään siitä, että mitä hyvää me olemme tehneet, vaan myös siitä, että kuinka paljon hyviä asioita olemme jättäneet tekemättä.
Evankeliumiluvussa kummatkin osapuolet olivat hämmentyneinä. ”Milloin me muka olemme näin tehneet tai sitten jättäneet tekemättä?” Voidaan siis sanoa, että niin hyvät kuin pahat olivat eläneet omaa elämäänsä, ajattelematta sen kummemmin näitä tekojaan. Hyvää tehneille rakkauden osoittaminen apua tarvitsevia kohtaan oli itsestäänselvyys, kun taas pahat eivät olleet huomanneet apua tarvitsevia ollenkaan.
Todellakin, emme tee hyviä tekoja ja osoita rakkautta sen vuoksi, että saisimme siitä erillisen palkinnon tai kunnianosoituksen. Teemme sitä nimensä mukaisesti rakkaudesta, jonka osoittaminen itsessään palkitsee meidät.
Yhtä lailla suuri vaara on unohtaa kaikki muut ihmiset ja keskittyä elämään vain omaa elämää. Muistammeko Kristuksen vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinähän tuo rikas mies ei kerta kaikkiaan edes huomannut, että tuo köyhä Lasarus oli ollut hänen porttinsa pielessä pyytämässä apua.
Tuomiosunnuntain tarkoituksena ei ole pelotella meitä tulella ja tulikivellä, vaan ennemmin sen tarkoituksena on muistuttaa, että ympärillämme on paljon ihmisiä jotka tarvitsevat meidän apuamme. Meidän rakkautemme toisia kohtaan on pelastuksemme edellytys. Jos meissä ei ole tuota rakkautta, niin silloin tämän päivän opetus saattaa tuntua enemmän kuin pelottavalta.
Suuren paaston valmistussunnuntait ovat kirkkovuoden arvokkainta aikaa. Kristuksen vertaukset fariseuksesta ja publiaanista sekä tuhlaajapojasta; muistutus viimeisestä tuomiosta ja lopulta vuorisaarnan opetus paastoamisesta ja sovinnon tekemisestä ovat evankeliumin helmiä.
Voisi jopa todeta, että suuren paaston valmistussunnuntaiden evankeliumiluvut ovat paljon puhuttelevimpia kuin itse paastosunnuntaiden luvut. Vai voimmeko väittää, että muistaisimme jotain erityistä esimerkiksi Gregorios Palamaksen tai Johannes Siinailaisen sunnuntaipäivistä?
Miksi sitten nämä valmistussunnuntait ovat sisällöltään jossain mielessä arvokkaampia, kuin itse paastosunnuntait. Tähän asiaan on hyvä etsiä rinnastusta jokapäiväisestä elämästä. Ajatellaan vaikkapa autolla ajamista. Meille ei anneta ajokorttia ja sitä kautta ajolupaa, ennen kuin olemme osoittaneet pystyvämme ajamaan. Meille annetaan opetusta ja vaaditaan tiettyjä taitoja, ennen kuin voimme itsenäisesti lähteä liikenteeseen.
Sama asia on suuressa paastossa. Meille tarjotaan parasta mahdollista opetusta ennen paaston alkua, jotta sitten osaisimme paastota oikein. Opetuksen sanoma on sisällöltään seuraava:
- Meiltä edellytetään publikaanin nöyryyttä ja samanaikaisesti meidän tulisi osata paeta tuota fariseuksen omahyväisyyttä.
- Meiltä edellytetään tuhlaajapojan mielenmuutosta, jotta voisimme ottaa suunnaksi Isän Jumalan kodin.
- Meiltä edellytetään sellaista rakkautta, että osaamme huomioida kaikki lähimmäisemme, jotka tarvitsevat meidän apuamme. Yhtä lailla meidän tulisi muistaa, ettemme eläisi liian itsekeskeisesti ja unohtaisi avuntarvitsijoita.
- Meiltä edellytetään oikeanlaista henkeä paastoon, jotta emme tekisi sitä puhtaasta ulkokultaisuudesta. Lisäksi paaston pitäisi alkaa puhtaalta pöydältä siten, että olemme tehneet sovinnon lähimmäistemme kanssa.
Kun pidämme nämä Kristuksen opetukset mielessä ja yritämme noudattaa niitä, niin voimme sanoa, että olemme oikealla tavalla valmistautumassa suureen paastoon, joka kaikessa johdattaa meitä kohti Jumalaa.
Mutta onko tämän päivän tarkoituksena pelotella ihmistä viimeisellä tuomiolla?
- Tästä ei kuitenkaan varsinaisesti ole kysymys. Uskonto ei voi perustua uhkailuun taikka pelotteluun, vaan se tarkoitus on kasvattaa meissä rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Voimme ymmärtää tämän sunnuntain ennemmin muistutuksena siitä, että mitkä asiat johdattavat ihmistä pelastukseen.
Tässä tapauksessa ei ole kysymys Kristuksen vertauksesta joka kannustaisi valvomaan, vaan itse tuomipäivän kuvauksesta. Meiltä todellakin tullaan kysymään viimeisellä tuomiolla, että miten olemme osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Ja oikeastaan tässä tapauksessa kysymys ei ole pelkästään siitä, että mitä hyvää me olemme tehneet, vaan myös siitä, että kuinka paljon hyviä asioita olemme jättäneet tekemättä.
Evankeliumiluvussa kummatkin osapuolet olivat hämmentyneinä. ”Milloin me muka olemme näin tehneet tai sitten jättäneet tekemättä?” Voidaan siis sanoa, että niin hyvät kuin pahat olivat eläneet omaa elämäänsä, ajattelematta sen kummemmin näitä tekojaan. Hyvää tehneille rakkauden osoittaminen apua tarvitsevia kohtaan oli itsestäänselvyys, kun taas pahat eivät olleet huomanneet apua tarvitsevia ollenkaan.
Todellakin, emme tee hyviä tekoja ja osoita rakkautta sen vuoksi, että saisimme siitä erillisen palkinnon tai kunnianosoituksen. Teemme sitä nimensä mukaisesti rakkaudesta, jonka osoittaminen itsessään palkitsee meidät.
Yhtä lailla suuri vaara on unohtaa kaikki muut ihmiset ja keskittyä elämään vain omaa elämää. Muistammeko Kristuksen vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinähän tuo rikas mies ei kerta kaikkiaan edes huomannut, että tuo köyhä Lasarus oli ollut hänen porttinsa pielessä pyytämässä apua.
Tuomiosunnuntain tarkoituksena ei ole pelotella meitä tulella ja tulikivellä, vaan ennemmin sen tarkoituksena on muistuttaa, että ympärillämme on paljon ihmisiä jotka tarvitsevat meidän apuamme. Meidän rakkautemme toisia kohtaan on pelastuksemme edellytys. Jos meissä ei ole tuota rakkautta, niin silloin tämän päivän opetus saattaa tuntua enemmän kuin pelottavalta.
Suuren paaston valmistussunnuntait ovat kirkkovuoden arvokkainta aikaa. Kristuksen vertaukset fariseuksesta ja publiaanista sekä tuhlaajapojasta; muistutus viimeisestä tuomiosta ja lopulta vuorisaarnan opetus paastoamisesta ja sovinnon tekemisestä ovat evankeliumin helmiä.
Voisi jopa todeta, että suuren paaston valmistussunnuntaiden evankeliumiluvut ovat paljon puhuttelevimpia kuin itse paastosunnuntaiden luvut. Vai voimmeko väittää, että muistaisimme jotain erityistä esimerkiksi Gregorios Palamaksen tai Johannes Siinailaisen sunnuntaipäivistä?
Miksi sitten nämä valmistussunnuntait ovat sisällöltään jossain mielessä arvokkaampia, kuin itse paastosunnuntait. Tähän asiaan on hyvä etsiä rinnastusta jokapäiväisestä elämästä. Ajatellaan vaikkapa autolla ajamista. Meille ei anneta ajokorttia ja sitä kautta ajolupaa, ennen kuin olemme osoittaneet pystyvämme ajamaan. Meille annetaan opetusta ja vaaditaan tiettyjä taitoja, ennen kuin voimme itsenäisesti lähteä liikenteeseen.
Sama asia on suuressa paastossa. Meille tarjotaan parasta mahdollista opetusta ennen paaston alkua, jotta sitten osaisimme paastota oikein. Opetuksen sanoma on sisällöltään seuraava:
- Meiltä edellytetään publikaanin nöyryyttä ja samanaikaisesti meidän tulisi osata paeta tuota fariseuksen omahyväisyyttä.
- Meiltä edellytetään tuhlaajapojan mielenmuutosta, jotta voisimme ottaa suunnaksi Isän Jumalan kodin.
- Meiltä edellytetään sellaista rakkautta, että osaamme huomioida kaikki lähimmäisemme, jotka tarvitsevat meidän apuamme. Yhtä lailla meidän tulisi muistaa, ettemme eläisi liian itsekeskeisesti ja unohtaisi avuntarvitsijoita.
- Meiltä edellytetään oikeanlaista henkeä paastoon, jotta emme tekisi sitä puhtaasta ulkokultaisuudesta. Lisäksi paaston pitäisi alkaa puhtaalta pöydältä siten, että olemme tehneet sovinnon lähimmäistemme kanssa.
Kun pidämme nämä Kristuksen opetukset mielessä ja yritämme noudattaa niitä, niin voimme sanoa, että olemme oikealla tavalla valmistautumassa suureen paastoon, joka kaikessa johdattaa meitä kohti Jumalaa.
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Tuhlaajapojasta
Tutkiessamme Evankeliumia huomaamme, että Kristus puhuu katumuksesta ja Isän luokse palaamisesta erittäin myönteiseen sävyyn. Tuhlaajapojan vertaus on mielenmuutoksen mysteerion ikoni. Isä ei torjunut eikä nuhdellut takaisin kotiin saapunutta poikaansa, vaan hän sulki tämän syleilyynsä. Raamatun ajan historian tutkija Kenneth Bailey on nähnyt isän käytöksen suojelevana. Poika oli perinnön pyytäessään ja kotoa lähtiessään kääntänyt selkänsä omalle perheelle. Hän oli perheensä ja koko kylän silmissä muukalainen. Rahansa tuhlannut kotiin palaava poika olisi voinut saada aimo selkäsaunan kyläläisiltä, jollei isä olisi juossut vastaan ja sulkenut poikaansa suojelukseensa. Isä myös asetti sormuksen pojan sormeen ja palautti näin hänet takaisin perheenjäseneksi.
Varoittavana muistutuksena tässä vertauksessa oli tuhlaajapojan veli, joka ei nähnyt tätä kotiinpaluuta yhtä valoisana asiana. Hän näki kaiken ilon ja riemun tässä kohden tarpeettomana. Miksei hän saanut tällaista huomiota osakseen, vaikka hän oli koko ajan pysynyt isänsä kodissa? Mutta isän vastaus oli selkeä: Syytä suureen juhlaan on silloin, kun kadonnut on löytynyt ja kuollut on herännyt eloon!
Kristus ei vertauksessaan kerro, että mitä veli tämän jälkeen teki. Jäikö hän murjottamaan paikalleen, vai osallistuiko hän tähän suureen juhlaan?
Pystymmekö me iloitsemaan silloin kun syntiä tehnyt ihminen palaa takaisin omiensa luokse? Entä pystymmekö me iloitsemaan silloin, kun kysymys olisi meidän omasta katumuksesta ja syntien anteeksi antamisesta?
Varoittavana muistutuksena tässä vertauksessa oli tuhlaajapojan veli, joka ei nähnyt tätä kotiinpaluuta yhtä valoisana asiana. Hän näki kaiken ilon ja riemun tässä kohden tarpeettomana. Miksei hän saanut tällaista huomiota osakseen, vaikka hän oli koko ajan pysynyt isänsä kodissa? Mutta isän vastaus oli selkeä: Syytä suureen juhlaan on silloin, kun kadonnut on löytynyt ja kuollut on herännyt eloon!
Kristus ei vertauksessaan kerro, että mitä veli tämän jälkeen teki. Jäikö hän murjottamaan paikalleen, vai osallistuiko hän tähän suureen juhlaan?
Pystymmekö me iloitsemaan silloin kun syntiä tehnyt ihminen palaa takaisin omiensa luokse? Entä pystymmekö me iloitsemaan silloin, kun kysymys olisi meidän omasta katumuksesta ja syntien anteeksi antamisesta?
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Kristuksen vertaus publikaanista ja fariseuksesta (opetuspuhe)
Tänään vietämme Suuren paaston ensimmäistä valmistussunnuntaita. Evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen vertauksen fariseuksesta ja publikaanista. Kristus halusi esittää tämän vertauksen niille, ”jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita”.
Tämä vertaus oli sen ajan ihmisille todellakin äärimmäinen, sillä siinä temppelissä oli kaksi rukoilijaa, joita voisi ainakin ulkoisten mittapuiden mukaan luonnehtia toistensa vastakohdiksi. Fariseus edusti uskonnollista ja hurskasta ihmistä, joka pyrki kaikissa teoissaan toimimaan oikein. Publikaani taas edusti ihmisryhmää, joka toimi roomalaisten miehittäjien hyväksi. Tässä tehtävässään he usein käyttivät omaa asemaansa hyväksi ja keräsivät ihmisiltä ylimääräistä veroa, jonka he sitten pistivät omaan taskuun. Publikaanit edustivat sen ajan yhteiskunnan pohjasakkaa. He olivat maanpettureita ja huijareita.
Kristus toi tässä vertauksessaan esille näiden kahden rukoilijan sisimmät ajatukset, jolloin ulkoisesti hurskaasta fariseuksesta tulikin ylpeilevä ja tämän vuoksi vähemmän vanhurskas. Sen sijaan syntisenä ja alhaisena pidetystä publikaanista tuli hänen nöyryytensä vuoksi fariseusta vanhurskaampi. Tämä vertaus varmasti opettaa meille sen, että kaikki ei ole aina sitä, miltä se päälle päin näyttää.
Kysymys kuuluukin nyt, että mitä me ajattelemme tällä hetkellä?
Helposti voi mieleen nousta ajatuksia, joissa tuomitsemme tuon fariseuksen täysin kelvottomaksi ja ylistämme publikaanin nöyryyttä. Mutta olemmeko silloin yhtään sen parempia? Emmekö juuri silloin ole tuominneet toisen ihmisen, vaikka kyseessä olisikin vain vertauksessa esitetty henkilö?
Meillä voi olla myös vaarana ryhtyä vähättelemään fariseuksen tekoja ja samalla ihannoimme väärällä tavalla publikaania ajatellen, että sopivasti ajoitettu anteeksipyyntö Jumalalta voi hyvittää välinpitämättömyytemme ja hyvien tekojemme puuttumisen. Tällaista laskelmointia ei hengellisessä elämässä voi kuitenkaan olla!
Anteeksi pyytäminen ei voi olla laskelmoitua ja ajoitettua toimintaa. Sillä periaatteellahan moni ajattelee hyvittävänsä kaiken yhdellä anteeksipyynnöllä vanhainkodin vuodeosastolla. Tietoinen katumuksen siirtäminen ei ole hyvä asia. Jumala on anteeksiantavainen ja armahtava, mutta miten Hän suhtautuu ihmiseen, joka tietoisesti käy kauppaa armolla?
Fariseuksen teot eivät olleet vääriä. Hän noudatti käskyjä, eikä ollut tehnyt muille ihmisille mitään pahaa. Hän piti viikottaiset paastopäivät ja maksoi kymmenykset, jolloin hänen antamiaan rahoja käytettiin myös hyväntekeväisyyteen. Mitkään näistä fariseuksen teoista eivät olleet huonoja asioita. Ennemmin voisi kysyä, että muistammeko tehdä samoin? Eikö paaston noudattaminen ja hyväntekeväisyys ole asioita joihin meidän tulisi pyrkiä juuri Suuressa paastossa?
Tekojensa puolesta emme voi pitää fariseusta mitenkään varoittavana esimerkkinä. Sen sijaan hänen rukouksensa paljastaa asioita, jotka eivät ole mitenkään ihailtavia. Kenties suurimpana ongelmana oli nimenomaan se, että fariseus ei lopulta rukoillut yhtikäs mitään.
Fariseus kiitti Jumalaa, mutta tuo kiitos oli näennäistä, sillä hän samanaikaisesti väheksyi muita ihmisryhmiä, kuten esimerkiksi taaempana seissyttä publikaania. Millaista rukousta on se, missä tuomitsemme toisen ihmisen? Tilanne olisi ollut täysin toinen jos fariseus olisi muistanut rukoilla näiden toisten puolesta.
Yhtä lailla voimme kysyä, että millaista katumusta on se, missä puhumme vain muiden ihmisten synneistä? Fariseus ei maininnut omassa rukouksessaan omista synneistään mitään. Tiedämme varsin hyvin, että kukaan meistä ei ole täydellinen. Jos sivuutamme omat pahat tekomme ja puhumme vain muiden syntisyydestä, niin silloin emme voi puhua katumuksesta tai rukouksesta. Tällainen keskustelu Jumalan kanssa on hyödytöntä.
Kristuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista ei liity pelkästään ylpeyteen ja nöyryyteen, vaan rukoukseen, katumukseen ja siihen, että mitkä asiat ovat pelastuksemme kannalta oleellisia. Kenties suurin huomio tulisi tässä yhteydessä kiinnittää juuri oikeanlaiseen rukoukseen.
Miten suuri kiusaus ihmisillä onkaan käydä kauppaa Jumalan kanssa ja vaatia häneltä mitä omituisempia asioita. Kun nämä toiveet eivät toteudu, niin sen jälkeen ollaan valmiita kyseenalaistamaan koko Jumalan olemassaolo. Tässä yhteydessä unohtuu nimenomaan se, että Jumalan tahto ei ole sama asia kuin meidän omat mielihalumme.
Suuressa paastossa meitä kannustetaan keskittymään oikeanlaiseen rukoukseen. Publikaanin yksinkertainen, katumuksen sävyttämä rukous on meille hyvänä esimerkkinä. Tästä meitä muistutetaankin Suuren paaston ensimmäisellä viikolla, jolloin luetaan Andreas Kreetalaisen katumuskanonia. Sen keskeisin ja eniten toistettu rukous kuuluu: ”Armahda minua Jumala, armahda minua.”
Tämä vertaus oli sen ajan ihmisille todellakin äärimmäinen, sillä siinä temppelissä oli kaksi rukoilijaa, joita voisi ainakin ulkoisten mittapuiden mukaan luonnehtia toistensa vastakohdiksi. Fariseus edusti uskonnollista ja hurskasta ihmistä, joka pyrki kaikissa teoissaan toimimaan oikein. Publikaani taas edusti ihmisryhmää, joka toimi roomalaisten miehittäjien hyväksi. Tässä tehtävässään he usein käyttivät omaa asemaansa hyväksi ja keräsivät ihmisiltä ylimääräistä veroa, jonka he sitten pistivät omaan taskuun. Publikaanit edustivat sen ajan yhteiskunnan pohjasakkaa. He olivat maanpettureita ja huijareita.
Kristus toi tässä vertauksessaan esille näiden kahden rukoilijan sisimmät ajatukset, jolloin ulkoisesti hurskaasta fariseuksesta tulikin ylpeilevä ja tämän vuoksi vähemmän vanhurskas. Sen sijaan syntisenä ja alhaisena pidetystä publikaanista tuli hänen nöyryytensä vuoksi fariseusta vanhurskaampi. Tämä vertaus varmasti opettaa meille sen, että kaikki ei ole aina sitä, miltä se päälle päin näyttää.
Kysymys kuuluukin nyt, että mitä me ajattelemme tällä hetkellä?
Helposti voi mieleen nousta ajatuksia, joissa tuomitsemme tuon fariseuksen täysin kelvottomaksi ja ylistämme publikaanin nöyryyttä. Mutta olemmeko silloin yhtään sen parempia? Emmekö juuri silloin ole tuominneet toisen ihmisen, vaikka kyseessä olisikin vain vertauksessa esitetty henkilö?
Meillä voi olla myös vaarana ryhtyä vähättelemään fariseuksen tekoja ja samalla ihannoimme väärällä tavalla publikaania ajatellen, että sopivasti ajoitettu anteeksipyyntö Jumalalta voi hyvittää välinpitämättömyytemme ja hyvien tekojemme puuttumisen. Tällaista laskelmointia ei hengellisessä elämässä voi kuitenkaan olla!
Anteeksi pyytäminen ei voi olla laskelmoitua ja ajoitettua toimintaa. Sillä periaatteellahan moni ajattelee hyvittävänsä kaiken yhdellä anteeksipyynnöllä vanhainkodin vuodeosastolla. Tietoinen katumuksen siirtäminen ei ole hyvä asia. Jumala on anteeksiantavainen ja armahtava, mutta miten Hän suhtautuu ihmiseen, joka tietoisesti käy kauppaa armolla?
Fariseuksen teot eivät olleet vääriä. Hän noudatti käskyjä, eikä ollut tehnyt muille ihmisille mitään pahaa. Hän piti viikottaiset paastopäivät ja maksoi kymmenykset, jolloin hänen antamiaan rahoja käytettiin myös hyväntekeväisyyteen. Mitkään näistä fariseuksen teoista eivät olleet huonoja asioita. Ennemmin voisi kysyä, että muistammeko tehdä samoin? Eikö paaston noudattaminen ja hyväntekeväisyys ole asioita joihin meidän tulisi pyrkiä juuri Suuressa paastossa?
Tekojensa puolesta emme voi pitää fariseusta mitenkään varoittavana esimerkkinä. Sen sijaan hänen rukouksensa paljastaa asioita, jotka eivät ole mitenkään ihailtavia. Kenties suurimpana ongelmana oli nimenomaan se, että fariseus ei lopulta rukoillut yhtikäs mitään.
Fariseus kiitti Jumalaa, mutta tuo kiitos oli näennäistä, sillä hän samanaikaisesti väheksyi muita ihmisryhmiä, kuten esimerkiksi taaempana seissyttä publikaania. Millaista rukousta on se, missä tuomitsemme toisen ihmisen? Tilanne olisi ollut täysin toinen jos fariseus olisi muistanut rukoilla näiden toisten puolesta.
Yhtä lailla voimme kysyä, että millaista katumusta on se, missä puhumme vain muiden ihmisten synneistä? Fariseus ei maininnut omassa rukouksessaan omista synneistään mitään. Tiedämme varsin hyvin, että kukaan meistä ei ole täydellinen. Jos sivuutamme omat pahat tekomme ja puhumme vain muiden syntisyydestä, niin silloin emme voi puhua katumuksesta tai rukouksesta. Tällainen keskustelu Jumalan kanssa on hyödytöntä.
Kristuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista ei liity pelkästään ylpeyteen ja nöyryyteen, vaan rukoukseen, katumukseen ja siihen, että mitkä asiat ovat pelastuksemme kannalta oleellisia. Kenties suurin huomio tulisi tässä yhteydessä kiinnittää juuri oikeanlaiseen rukoukseen.
Miten suuri kiusaus ihmisillä onkaan käydä kauppaa Jumalan kanssa ja vaatia häneltä mitä omituisempia asioita. Kun nämä toiveet eivät toteudu, niin sen jälkeen ollaan valmiita kyseenalaistamaan koko Jumalan olemassaolo. Tässä yhteydessä unohtuu nimenomaan se, että Jumalan tahto ei ole sama asia kuin meidän omat mielihalumme.
Suuressa paastossa meitä kannustetaan keskittymään oikeanlaiseen rukoukseen. Publikaanin yksinkertainen, katumuksen sävyttämä rukous on meille hyvänä esimerkkinä. Tästä meitä muistutetaankin Suuren paaston ensimmäisellä viikolla, jolloin luetaan Andreas Kreetalaisen katumuskanonia. Sen keskeisin ja eniten toistettu rukous kuuluu: ”Armahda minua Jumala, armahda minua.”
perjantai 11. helmikuuta 2011
Näkyvyyden markkinointia
Tänä päivänä markkinointi ja näkyvyys ovat varsin tärkeitä asioita. Ihmisen silmien eteen syöksyy niin paljon informaatiota joka hetki, että siitä massasta on pienen yrittäjän tai yhtä lailla seurakunnan vaikea erottautua. Näkyvyys on tietysti tärkeä asia ja sitä yritetäänkin markkinoida joskus valitettavan agressiivisella tavalla.
Minulla on muutamia läheisiä, jotka ovat hiljattain perustaneet oman yrityksen. Hyvin pian tämän jälkeen asianomaisten puhelimet ovat alkaneet käydä kuumana. Asiakkaita nämä soittajat eivät ole olleet, vaan lukuisten eri yritysten puhelinmyyjiä, jotka tarjoavat näkyvyyteen ja markkinointiin liittyviä internet-palveluitaan. Kysymys on siis osoite- ja yhteystietojen näkyvyydestä internetin hakukoneissa, sekä numerotiedustelupalveluissa. Jotkin isommat yritykset tarjoavat mahdollisuutta laittaa tietoja ihan paperiseen puhelinluetteloon.
Nämä yritykset eivät viivyttely uusien asiakkaiden tavoittelussa. Eräskin henkilö laittoi uuden yrityksensä rekisteröintikaavakkeen postiin ja jo seuraavana arkipäivänä puhelinmyyjä oli hänen kimpussaan.
Seurakunnan kirkkoherrana minäkin olen saanut osani tästä kaikesta. Alussa menin jopa halpaan ja seurakunnalla oli parikin päälekkäistä sopimusta liittyen liittyen seurakunnan osoite- ja aukioloaikojen näkyvyyteen netissä. Aika nopeasti tajusin, että tässähän menee satoja euroja kankkulan kaivoon.
Jos lähden googlaamaan Nurmeksen ortodoksista seurakuntaa, niin sieltä kyllä ensimmäisenä putkahtaa esille meidän oma sivu. Onneksi näin. Olen joskus yrittänyt etsiä jonkin yrityksen aukioloaikoja nettiviidakosta. Haku ei tuota kuin vinon pinon eri palveluntarjoajien sivuja, joista ei löydy kuin etsimäni firman katuosoite, kartta ja puhelinnumero. Firmalla saattaa olla omakin sivu, mutta jostain syystä se ei ole aivan ensimmäisten joukossa hakutuloksessa.
Mitä minä nyt oikein haluan sitten sanoa?
En halua henkilökohtaisella tasolla ryhtyä moittimaan puhelinmyyjiä, joiden tulotaso on varmasti kiinni tehdyistä sopimuksista. Tietysti sellaista reilua suorapuheisuutta voisi toivoa ja samoin ymmärrystä siinä, että pieni seurakunta tai yritys ei voi yhtäkkiä tunkea satoja euroja siihen, että netistä löytyy googlaamalla taas yksi hakutulos enemmän.
Näiden ja erinäisten muiden puhelinkeskustelujen myötä olen alkanut ymmärtää, että ihmiset oikeasti kuvittelevat kaikkien seurakuntien rypevän rahassa kuin keskiajalla konsanaan. Asia ei ole aivan näin. Esimerkiksi 50-luvulla perustetuilla maalaisseurakunnilla ei ole tolkuttomasti rahaa tai omaisuutta. Pieniin seurakuntiin suhtaudutaan monesti kuitenkin aivan samalla tavoin kuin suuriin.
Sitten voidaan vielä lopuksi kysyä sitäkin, että mitä vastineita seurakuntalaiset haluavat maksamalleen kirkollisverolle? Paljon on niitä, joille internetin hakutulokset ovat yhtä hepreaa, mutta paikallislehti ja puskaradio ovat kultaakin kalliimpia tietolähteitä. Näkyvyyttä tulee todellakin kehittää, mutta ainakin täällä päin se toteutuu sillä, että seurakunta ja sen aktiiviset jäsenet ovat hyvällä tavalla esillä.
Näkyvyyttä netissä ei sovi unohtaa. Tehokkain tapa on kuitenkin pitää omat kotisivut kunnossa ja ajan tasalla. Silloin se yksi ja ainut hakutuloskin on riittävä.
Minulla on muutamia läheisiä, jotka ovat hiljattain perustaneet oman yrityksen. Hyvin pian tämän jälkeen asianomaisten puhelimet ovat alkaneet käydä kuumana. Asiakkaita nämä soittajat eivät ole olleet, vaan lukuisten eri yritysten puhelinmyyjiä, jotka tarjoavat näkyvyyteen ja markkinointiin liittyviä internet-palveluitaan. Kysymys on siis osoite- ja yhteystietojen näkyvyydestä internetin hakukoneissa, sekä numerotiedustelupalveluissa. Jotkin isommat yritykset tarjoavat mahdollisuutta laittaa tietoja ihan paperiseen puhelinluetteloon.
Nämä yritykset eivät viivyttely uusien asiakkaiden tavoittelussa. Eräskin henkilö laittoi uuden yrityksensä rekisteröintikaavakkeen postiin ja jo seuraavana arkipäivänä puhelinmyyjä oli hänen kimpussaan.
Seurakunnan kirkkoherrana minäkin olen saanut osani tästä kaikesta. Alussa menin jopa halpaan ja seurakunnalla oli parikin päälekkäistä sopimusta liittyen liittyen seurakunnan osoite- ja aukioloaikojen näkyvyyteen netissä. Aika nopeasti tajusin, että tässähän menee satoja euroja kankkulan kaivoon.
Jos lähden googlaamaan Nurmeksen ortodoksista seurakuntaa, niin sieltä kyllä ensimmäisenä putkahtaa esille meidän oma sivu. Onneksi näin. Olen joskus yrittänyt etsiä jonkin yrityksen aukioloaikoja nettiviidakosta. Haku ei tuota kuin vinon pinon eri palveluntarjoajien sivuja, joista ei löydy kuin etsimäni firman katuosoite, kartta ja puhelinnumero. Firmalla saattaa olla omakin sivu, mutta jostain syystä se ei ole aivan ensimmäisten joukossa hakutuloksessa.
Mitä minä nyt oikein haluan sitten sanoa?
En halua henkilökohtaisella tasolla ryhtyä moittimaan puhelinmyyjiä, joiden tulotaso on varmasti kiinni tehdyistä sopimuksista. Tietysti sellaista reilua suorapuheisuutta voisi toivoa ja samoin ymmärrystä siinä, että pieni seurakunta tai yritys ei voi yhtäkkiä tunkea satoja euroja siihen, että netistä löytyy googlaamalla taas yksi hakutulos enemmän.
Näiden ja erinäisten muiden puhelinkeskustelujen myötä olen alkanut ymmärtää, että ihmiset oikeasti kuvittelevat kaikkien seurakuntien rypevän rahassa kuin keskiajalla konsanaan. Asia ei ole aivan näin. Esimerkiksi 50-luvulla perustetuilla maalaisseurakunnilla ei ole tolkuttomasti rahaa tai omaisuutta. Pieniin seurakuntiin suhtaudutaan monesti kuitenkin aivan samalla tavoin kuin suuriin.
Sitten voidaan vielä lopuksi kysyä sitäkin, että mitä vastineita seurakuntalaiset haluavat maksamalleen kirkollisverolle? Paljon on niitä, joille internetin hakutulokset ovat yhtä hepreaa, mutta paikallislehti ja puskaradio ovat kultaakin kalliimpia tietolähteitä. Näkyvyyttä tulee todellakin kehittää, mutta ainakin täällä päin se toteutuu sillä, että seurakunta ja sen aktiiviset jäsenet ovat hyvällä tavalla esillä.
Näkyvyyttä netissä ei sovi unohtaa. Tehokkain tapa on kuitenkin pitää omat kotisivut kunnossa ja ajan tasalla. Silloin se yksi ja ainut hakutuloskin on riittävä.
torstai 10. helmikuuta 2011
Toisen menestyminenkö meiltä pois?
Meillä ihmisillä on paha taipumus nostattaa omaa itsetuntoaan muiden kustannuksella. Käytännössä tämä käy ilmi siinä, että toisen vilpitön kehuminen on äärimmäisen vaikeaa, mutta haukkuminen sitäkin helpompaa.
Tuota haukkumista harvemmin toteutetaan kasvokkain. Paljon on kuitenkin niitä keinoja joiden avulla toisen selän takana voidaan puuhastella kaikkea mahdollista. Aion tässä tilanteessa keskittyä ainoastaan siihen, että millaisia tuntemuksia toisen ihmisen menestyminen monesti herättää.
Otan seuraavana pienen lainauksen evankeliumista, jossa Johannes Kastajan opetuslapset tulivat hänen luokseen sanoen:
"Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvä todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen."
Tähän Johannes vastasi vertauksella: "Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen." (Joh. 3:26,29)
Lähes samankaltainen tilanne syntyi, kun Jeesuksen opetuslapset tulivat hänen luokseen sanoen: "Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei seuraa sinua meidän joukossamme.
Mutta Jeesus vastasi: Älkää estäkö. Joka ei ole teitä vastaan, on teidän puolellanne." (Luuk. 9:49-50)
Edellä olevat lainaukset liittyvät omaan kokonaisuuteensa, mutta niistä heijastuu kuitenkin tuo inhimmillinen epäluulo siitä, että oma arvo huononee samassa suhteessa kuin toisen menestys kasvaa. Onko tässä maailmassa sitten olemassa jokin menestyksen vakio, jolloin toisen menestyminen napsii lasikuulia pois minun pussistani?
Terve kilpailu on hyväksi, sillä tuolloin kukaan ei jää lepäämään turhan pitkäksi aikaa omaan poteroonsa. Terveeseen kilpailuun kuuluu oman itsensä kehittäminen. Sen sijaan epäterveessä kilpailussa ei keskitytä enää omaan suoritukseen, vaan enemmänkin toisen osapuolen halventamiseen. Esimerkiksi urheilussa ja politiikassa puhutaan reilusta pelistä.
Tärkeintä meidän kristittyjen kannalta on se, että me emme sorru epäterveeseen kilpailuun. Jokaisen yksittäisen kristityn menestys on kaikkien etu. Sen sijaan sisäisen eripuran luominen ja haukkuminen on kaikkien tappio! Tämä sääntö pätee niin seurakunnan kuin koko kirkkokunnankin tasolla.
Tuota haukkumista harvemmin toteutetaan kasvokkain. Paljon on kuitenkin niitä keinoja joiden avulla toisen selän takana voidaan puuhastella kaikkea mahdollista. Aion tässä tilanteessa keskittyä ainoastaan siihen, että millaisia tuntemuksia toisen ihmisen menestyminen monesti herättää.
Otan seuraavana pienen lainauksen evankeliumista, jossa Johannes Kastajan opetuslapset tulivat hänen luokseen sanoen:
"Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvä todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen."
Tähän Johannes vastasi vertauksella: "Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen." (Joh. 3:26,29)
Lähes samankaltainen tilanne syntyi, kun Jeesuksen opetuslapset tulivat hänen luokseen sanoen: "Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei seuraa sinua meidän joukossamme.
Mutta Jeesus vastasi: Älkää estäkö. Joka ei ole teitä vastaan, on teidän puolellanne." (Luuk. 9:49-50)
Edellä olevat lainaukset liittyvät omaan kokonaisuuteensa, mutta niistä heijastuu kuitenkin tuo inhimmillinen epäluulo siitä, että oma arvo huononee samassa suhteessa kuin toisen menestys kasvaa. Onko tässä maailmassa sitten olemassa jokin menestyksen vakio, jolloin toisen menestyminen napsii lasikuulia pois minun pussistani?
Terve kilpailu on hyväksi, sillä tuolloin kukaan ei jää lepäämään turhan pitkäksi aikaa omaan poteroonsa. Terveeseen kilpailuun kuuluu oman itsensä kehittäminen. Sen sijaan epäterveessä kilpailussa ei keskitytä enää omaan suoritukseen, vaan enemmänkin toisen osapuolen halventamiseen. Esimerkiksi urheilussa ja politiikassa puhutaan reilusta pelistä.
Tärkeintä meidän kristittyjen kannalta on se, että me emme sorru epäterveeseen kilpailuun. Jokaisen yksittäisen kristityn menestys on kaikkien etu. Sen sijaan sisäisen eripuran luominen ja haukkuminen on kaikkien tappio! Tämä sääntö pätee niin seurakunnan kuin koko kirkkokunnankin tasolla.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Yksinkertaisen valistustyön tarve
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että Venäjän ortodoksisen kirkon terveet uudistukset tyrehtyivät vallankumouksen ja uuden ateistisen yhteiskunnan myötä. Näyttää kuitenkin siltä, että uudistuksia kuitenkin taas tapahtuu.
Juuri pidetyn piispainkokouksen päätöksistä on uutinen myös meidän kirkkokuntamme sivuilla: http://www.ort.fi/fi/index.php?we_objectID=8607
Kokouksessa kiinnitettiin huomiota papiston koulutukseen, aikuisopetukseen ja kirjallisuuden tuottamiseen. Mieltäni lämmitti nimenomaan tuo valistustyöhön panostaminen. Se on seikka mihin meilläkin on onneksi alettu kiinnittämään enemmän ja enemmän huomiota.
Yksi valistustyön päämääristä on se, että me järjellä pohdimme niitä uskonasioita, jotka ovat meidän inhimmillisen käsityskykymme rajoissa. Valitettavasti me helposti miellämme uskon asiaksi, johon ei tarvitse liittää järkeä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Usko ilman järkeä muttuu tapauskovaisuudeksi, joka voi itse asiassa olla hyvin vaarallista. Kristus oli usein törmäyskurssilla fariseusten ja lainopettajien kanssa liittyen uskonmukaiseen elämään. Esimerkiksi sapattikäskyn noudattaminen oli kuin punainen vaate fariseuksille.
Elämme nyt aikaa, jossa ihminen janoaa lisää tietoa lähestulkoon kaikesta. Uutisia seurataan tiiviisti ja internetin myötä kätemme ulottuvilla on suunnaton määrä tietoa, johon verrattuna kaupunginkirjaston tekstimäärä alkaa näyttää pikkulapsen kuvakirjalta.
Viime marraskuussa toteutettu aikuiskristinoppikoulu (Pohjois-Karjalassa) osoitti sen, että kiinnostus uskonasioihin on suuri. Yksi keskeisimmistä palautteista olikin se, että tällaista opetusta pitää saada lisää. Opetus oli sisällöltään yksinkertaista perustietoa.
Tällä hetkellä meillä tuotetaan sellaista kirjallisuutta, joka pitää sisällään melko syvällistä teologiaa. Asia ei ole sinäänsä mitenkään ihmeellistä, sillä kirjoituspöydän ääressä istuvat "teologian ammattilaiset" (papit, luostariväki ja muut kirjanoppineet).
Viime papiston kokouksessa tuli esille eräs edesmenneen arkkipiispa Paavalin neuvoista opetuspuhetta pitävälle papille. Opetuspuheen (saarnan) tulee olla sellainen, että 12-vuotiaskin sen tajuaa. Tämä toteamuksen tarkoituksena ei ole vähätellä kirkkokansaa. Kyllä minunkin mieleeni jää paljon enemmän silloin, kun puhe on yksinkertaista ja selkeää. Tämä neuvo tulisi ottaa hyvin vakavasti.
Me tarvitsemme tietysti syvällistä hengellistä opetusta ja teologista kirjallisuutta. Jokin on kuitenkin pielessä 3/4 osaa opetuksesta ja kirjallisuudesta pitää sisällään asioita, joita emme tahdo ymmärtää sitten millään. Itse olen ryhtynyt lukemaan taas kirjoja, joita jouduin tenttimään ensimmäisenä opiskeluvuonna. Vasta nyt olen alkanut edes vähäisessä määrin ymmärtämään niiden sisällöstä jotain. Olenko ainut näin yksinkertainen?
Isä Mikko Sidoroff opettaa aikuiskriparilaisia Sikrenvaaran leirikeskuksen kirkossa.
Juuri pidetyn piispainkokouksen päätöksistä on uutinen myös meidän kirkkokuntamme sivuilla: http://www.ort.fi/fi/index.php?we_objectID=8607
Kokouksessa kiinnitettiin huomiota papiston koulutukseen, aikuisopetukseen ja kirjallisuuden tuottamiseen. Mieltäni lämmitti nimenomaan tuo valistustyöhön panostaminen. Se on seikka mihin meilläkin on onneksi alettu kiinnittämään enemmän ja enemmän huomiota.
Yksi valistustyön päämääristä on se, että me järjellä pohdimme niitä uskonasioita, jotka ovat meidän inhimmillisen käsityskykymme rajoissa. Valitettavasti me helposti miellämme uskon asiaksi, johon ei tarvitse liittää järkeä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Usko ilman järkeä muttuu tapauskovaisuudeksi, joka voi itse asiassa olla hyvin vaarallista. Kristus oli usein törmäyskurssilla fariseusten ja lainopettajien kanssa liittyen uskonmukaiseen elämään. Esimerkiksi sapattikäskyn noudattaminen oli kuin punainen vaate fariseuksille.
Elämme nyt aikaa, jossa ihminen janoaa lisää tietoa lähestulkoon kaikesta. Uutisia seurataan tiiviisti ja internetin myötä kätemme ulottuvilla on suunnaton määrä tietoa, johon verrattuna kaupunginkirjaston tekstimäärä alkaa näyttää pikkulapsen kuvakirjalta.
Viime marraskuussa toteutettu aikuiskristinoppikoulu (Pohjois-Karjalassa) osoitti sen, että kiinnostus uskonasioihin on suuri. Yksi keskeisimmistä palautteista olikin se, että tällaista opetusta pitää saada lisää. Opetus oli sisällöltään yksinkertaista perustietoa.
Tällä hetkellä meillä tuotetaan sellaista kirjallisuutta, joka pitää sisällään melko syvällistä teologiaa. Asia ei ole sinäänsä mitenkään ihmeellistä, sillä kirjoituspöydän ääressä istuvat "teologian ammattilaiset" (papit, luostariväki ja muut kirjanoppineet).
Viime papiston kokouksessa tuli esille eräs edesmenneen arkkipiispa Paavalin neuvoista opetuspuhetta pitävälle papille. Opetuspuheen (saarnan) tulee olla sellainen, että 12-vuotiaskin sen tajuaa. Tämä toteamuksen tarkoituksena ei ole vähätellä kirkkokansaa. Kyllä minunkin mieleeni jää paljon enemmän silloin, kun puhe on yksinkertaista ja selkeää. Tämä neuvo tulisi ottaa hyvin vakavasti.
Me tarvitsemme tietysti syvällistä hengellistä opetusta ja teologista kirjallisuutta. Jokin on kuitenkin pielessä 3/4 osaa opetuksesta ja kirjallisuudesta pitää sisällään asioita, joita emme tahdo ymmärtää sitten millään. Itse olen ryhtynyt lukemaan taas kirjoja, joita jouduin tenttimään ensimmäisenä opiskeluvuonna. Vasta nyt olen alkanut edes vähäisessä määrin ymmärtämään niiden sisällöstä jotain. Olenko ainut näin yksinkertainen?
Isä Mikko Sidoroff opettaa aikuiskriparilaisia Sikrenvaaran leirikeskuksen kirkossa.
perjantai 4. helmikuuta 2011
Mitähän muut ajattelevat?
Ei ole helppoa poiketa valtavirrasta.
Edellä oleva toteamus pitää varmasti paikkansa. On ihan psykologinen fakta, että emme mielellään tee asioita muista poiketen. Tämän on saanut todeta niin monesti myös kirkollisessa elämässä. Ei varmasti ole helppoa mennä kirkkoon jos ei tarkalleen tiedä, että miten siellä tulisi toimia.
Mutta voimmeko lopulta tehdä asioita kirkossa väärin? Eikö suurin osa ihmisistä osaa kuitenkin toimia asiallisesti lähes joka tilanteessa? Istuminen ja seisominen tietyssä tilanteessa muuttuu tästä näkökulmasta katsottuna sivuseikaksi. Tärkeämpää on, ettei esimerkiksi ryhdy kiroilemaan äänekkäästi tai riisumaan kaikkia vaatteitaan kesken jumalanpalveluksen.
Tietämättömyyttä ei jumalanpalveluksissa tarvitse hävetä. Tekemällä oppii. Eräs pappi on antanut tähän liittyen myös oivan neuvon: "Jos ei tiedä mitä tulisi tehdä, niin silloin ei kannata tehdä mitään."
Mutta tarkoitukseni ei ollut pohtia asioita pelkästään tältä näkökantilta. Enemmän minua huolestuttaa se, että emme uskalla toimia luontevasti silloin kun olemme muitten seurassa. Kuulin papiston kokouksessa tilanteesta, johon itsekin olen törmännyt. Eräs uskollisesti alttarissa palvellut ponomaripoika ei yllättäen halunnutkaan tulla avustamaan papistoa kun kyseessä oli koululaisjumalanpalvelus. Varmasti hän olisi halunnut mennä, mutta silloin kaverit olisivat nähneet hänet uudenlaisessa tilanteessa. Eikä ole helppoa tehdä asioita muiden nähden toisin.
Emme me aikuiset ole sen parempia. Kuinka moni tekee ristinmerkin ravintolassa ennen ja jälkeen ruokailun? Kuinka moni siunaa itsensä ristinmerkillä junassa tai bussissa matkalle lähtiessään? Kuinka moni laittaa ikonin omaan työhuoneeseensa?
On helppoa olla uskavainen silloin kun on puhtaasti omassa porukassa. Ulkopuolisten seurassa asiat eivät tunnu enää niin luontevilta. "Mitähän ne muut minusta ajattelevat?"
Mutta emme me muutu oudoiksi tai muita huonommiksi silloin, kun teemme asioita toisin kuin muut ihmiset. Voimme itse asiassa toimia kannustavana esimerkkinä niille, jotka eivät tiedä, että miten uskonmukainen elämä ja uskon tunnustaminen tulee esille käytännön pieninä tekoina.
Mitähän ne muut meistä sitten ajattelevat?
- Varmasti vaikka mitä. Tuskinpa kuitenkaan mitään niin negatiivista, mitä me kuvittelemme heidän ajattelevan.
Edellä oleva toteamus pitää varmasti paikkansa. On ihan psykologinen fakta, että emme mielellään tee asioita muista poiketen. Tämän on saanut todeta niin monesti myös kirkollisessa elämässä. Ei varmasti ole helppoa mennä kirkkoon jos ei tarkalleen tiedä, että miten siellä tulisi toimia.
Mutta voimmeko lopulta tehdä asioita kirkossa väärin? Eikö suurin osa ihmisistä osaa kuitenkin toimia asiallisesti lähes joka tilanteessa? Istuminen ja seisominen tietyssä tilanteessa muuttuu tästä näkökulmasta katsottuna sivuseikaksi. Tärkeämpää on, ettei esimerkiksi ryhdy kiroilemaan äänekkäästi tai riisumaan kaikkia vaatteitaan kesken jumalanpalveluksen.
Tietämättömyyttä ei jumalanpalveluksissa tarvitse hävetä. Tekemällä oppii. Eräs pappi on antanut tähän liittyen myös oivan neuvon: "Jos ei tiedä mitä tulisi tehdä, niin silloin ei kannata tehdä mitään."
Mutta tarkoitukseni ei ollut pohtia asioita pelkästään tältä näkökantilta. Enemmän minua huolestuttaa se, että emme uskalla toimia luontevasti silloin kun olemme muitten seurassa. Kuulin papiston kokouksessa tilanteesta, johon itsekin olen törmännyt. Eräs uskollisesti alttarissa palvellut ponomaripoika ei yllättäen halunnutkaan tulla avustamaan papistoa kun kyseessä oli koululaisjumalanpalvelus. Varmasti hän olisi halunnut mennä, mutta silloin kaverit olisivat nähneet hänet uudenlaisessa tilanteessa. Eikä ole helppoa tehdä asioita muiden nähden toisin.
Emme me aikuiset ole sen parempia. Kuinka moni tekee ristinmerkin ravintolassa ennen ja jälkeen ruokailun? Kuinka moni siunaa itsensä ristinmerkillä junassa tai bussissa matkalle lähtiessään? Kuinka moni laittaa ikonin omaan työhuoneeseensa?
On helppoa olla uskavainen silloin kun on puhtaasti omassa porukassa. Ulkopuolisten seurassa asiat eivät tunnu enää niin luontevilta. "Mitähän ne muut minusta ajattelevat?"
Mutta emme me muutu oudoiksi tai muita huonommiksi silloin, kun teemme asioita toisin kuin muut ihmiset. Voimme itse asiassa toimia kannustavana esimerkkinä niille, jotka eivät tiedä, että miten uskonmukainen elämä ja uskon tunnustaminen tulee esille käytännön pieninä tekoina.
Mitähän ne muut meistä sitten ajattelevat?
- Varmasti vaikka mitä. Tuskinpa kuitenkaan mitään niin negatiivista, mitä me kuvittelemme heidän ajattelevan.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Kiireettömyys on hyve
Nykyajan elämänrytmiä leimaa jatkuva kiire. Tämä on suoranainen pahe, koska kiirehtiminen kuluttaa meitä ja käytännössä se turmelee myös suhteemme toisiin ihmisiin. Kuinka usein meillä on esimerkiksi mahdollisuus kaikessa rauhassa keskustella toisen ihmisen kanssa? Kelloa ja kännykkää tuijotetaan vähän väliä ja jossain on sanottava nuo tutut sanat: ”Mun on nyt pakko mennä. Nähdään taas joskus.”
Kukapa kiireestä nauttisi, mutta jostain kumman syystä me olemme tulleet nopeatempoisuudesta riippuvaiseksi? Ajatellaan vaikkapa seikkailu- ja toimintaelokuvia. Vielä 1980-luvulla toimintaelokuvissa oli kohtia joissa tempoa hieman hidastettiin, jotta ihminen ehtisi rauhassa pohtia näkemäänsä. Tällaiset kohdat myös paransivat elokuvan juonta. Nykyään elokuvissa pitää olla jatkuvaa räiskettä tai ryntäilyä, sillä muuten sitä ei voi sanoa toimintaelokuvaksi. Usein tämä jatkuva räiske ja nopeatempoisuus käy elokuvan juonen edelle, jolloin laatu kärsii. Mutta viis juonesta, kunhan on vauhtia!
Reaaliaikaisuus ja sen tuoma kiire on päivän sana. Meillä ei välttämättä ole oikeasti kiire, mutta se vain kuuluu asiaan. Ihminen keksii vaikka millaista nimellistä toimintaa, jotta tuo rytmi säilyisi samana. Kännykän ja sähköpostin avulla ihminen voi olla ajan hermoilla jatkuvasti. Jos ei muuta keksitä niin uutisia luetaan kännykästä ja Facebookkiin lyödään jatkuvasti uusia statuspäivityksiä.
Tällä stressaavalla elämänmenolla on tietysti varjopuolensa. Ensimmäisenä kärsivät läheiset ihmiset, koska töistä palaava ihminen on äärimmäisen stressaantunut ja monesti harmillisen hermostunutkin. Hän ei kykene enää rentoutumaan ja työ ja vapaa-aika alkavat mennä vääjäämättä sekaisin. Tämä tietää unettomia öitä ja lisää stressiä. Ihminen kuluttaa itsensä ja läheisensä loppuun.
Olen omassa työssänikin huomannut kiireen haitalliset vaikutukset. Tällä tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että ihmisiä eivät käy enää samalla tavoin kirkossa kuin ennen. Kysymys ei ole siitä, että moni olisi kokenut jonkinlaisen ateistisen valistuksen. Kysymys on jälleen kerran kiireestä. Oli jumalanpalvelus mihin aikaan tahansa ja kesti se kuinka pitkän tai lyhyen aikaa tahansa, niin ihmiset eivät saa itseään enää liikkeelle. En sano tätä syyllistääkseni ketään, sillä pahoin pelkään, että toimisin itse ihan samalla tavoin ellen olisi kirkon työssä. Ja eihän tämä liity pelkästään kirkkoaktiivisuuteen. Eiväthän ihmiset enää samalla tavoin lähde marjastamaan tai ulkoilemaankaan. Henkinen hyvinvointikin on alkanut kärsiä kiireen myötä. Ihmisen virikkeellisyys ja luovuus kuihtuvat kiireen myötä.
Kiireen oravanpyörästä on hyvin vaikeaa hypätä pois, mutta sen tulisi olla meidän tavoitteena. Jos kiire todellakin aiheuttaa kaikenlaista huonovointisuutta, siis ruumiillista, henkistä ja hengellistäkin, niin silloin se on syntiä. Ja syntiä vastaan tulisi taistella hyveitten avulla. Kiireettömyys on todellakin hyve, johon meidän tulisi pyrkiä. Toivotan kaikille rauhallista ja tätä myös kiireetöntä viikkoa.
Kukapa kiireestä nauttisi, mutta jostain kumman syystä me olemme tulleet nopeatempoisuudesta riippuvaiseksi? Ajatellaan vaikkapa seikkailu- ja toimintaelokuvia. Vielä 1980-luvulla toimintaelokuvissa oli kohtia joissa tempoa hieman hidastettiin, jotta ihminen ehtisi rauhassa pohtia näkemäänsä. Tällaiset kohdat myös paransivat elokuvan juonta. Nykyään elokuvissa pitää olla jatkuvaa räiskettä tai ryntäilyä, sillä muuten sitä ei voi sanoa toimintaelokuvaksi. Usein tämä jatkuva räiske ja nopeatempoisuus käy elokuvan juonen edelle, jolloin laatu kärsii. Mutta viis juonesta, kunhan on vauhtia!
Reaaliaikaisuus ja sen tuoma kiire on päivän sana. Meillä ei välttämättä ole oikeasti kiire, mutta se vain kuuluu asiaan. Ihminen keksii vaikka millaista nimellistä toimintaa, jotta tuo rytmi säilyisi samana. Kännykän ja sähköpostin avulla ihminen voi olla ajan hermoilla jatkuvasti. Jos ei muuta keksitä niin uutisia luetaan kännykästä ja Facebookkiin lyödään jatkuvasti uusia statuspäivityksiä.
Tällä stressaavalla elämänmenolla on tietysti varjopuolensa. Ensimmäisenä kärsivät läheiset ihmiset, koska töistä palaava ihminen on äärimmäisen stressaantunut ja monesti harmillisen hermostunutkin. Hän ei kykene enää rentoutumaan ja työ ja vapaa-aika alkavat mennä vääjäämättä sekaisin. Tämä tietää unettomia öitä ja lisää stressiä. Ihminen kuluttaa itsensä ja läheisensä loppuun.
Olen omassa työssänikin huomannut kiireen haitalliset vaikutukset. Tällä tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että ihmisiä eivät käy enää samalla tavoin kirkossa kuin ennen. Kysymys ei ole siitä, että moni olisi kokenut jonkinlaisen ateistisen valistuksen. Kysymys on jälleen kerran kiireestä. Oli jumalanpalvelus mihin aikaan tahansa ja kesti se kuinka pitkän tai lyhyen aikaa tahansa, niin ihmiset eivät saa itseään enää liikkeelle. En sano tätä syyllistääkseni ketään, sillä pahoin pelkään, että toimisin itse ihan samalla tavoin ellen olisi kirkon työssä. Ja eihän tämä liity pelkästään kirkkoaktiivisuuteen. Eiväthän ihmiset enää samalla tavoin lähde marjastamaan tai ulkoilemaankaan. Henkinen hyvinvointikin on alkanut kärsiä kiireen myötä. Ihmisen virikkeellisyys ja luovuus kuihtuvat kiireen myötä.
Kiireen oravanpyörästä on hyvin vaikeaa hypätä pois, mutta sen tulisi olla meidän tavoitteena. Jos kiire todellakin aiheuttaa kaikenlaista huonovointisuutta, siis ruumiillista, henkistä ja hengellistäkin, niin silloin se on syntiä. Ja syntiä vastaan tulisi taistella hyveitten avulla. Kiireettömyys on todellakin hyve, johon meidän tulisi pyrkiä. Toivotan kaikille rauhallista ja tätä myös kiireetöntä viikkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)