Jokaisella papilla on toivon mukaan tapana aika ajoin osoittaa kiitosta kaikille niille, jotka tekevät vapaaehtoistyötä seurakunnissa. Tämän voi tehdä esimerkiksi niin, että kiittää kuorolaisia ja alttariavustajia jumalanpalveluksen jälkeen. Samalla tavoin olisi syytä kiittää niitä, jotka järjestävät seurakunnissa kirkkokahveja ja myyjäisiä.
Valitettavan usein julkinen kiitos jää sanomatta, vaikka nämä ihmiset uhraavat paljon aikaa siihen, että seurakuntaelämä on todellakin elävää. Itse kuulun siihen joukkoon joka yleensä vasta kotiovella muistaa, että olisihan sitä voinut ääneen kiittää tiistaiseuralaisia kirkkokahvien järjestämisestä. Monissa muissakin tilanteissa on aiheellinen kiitos jäänyt sanomatta.
Harvemmin kuitenkaan kiitän erikseen ihmisiä siitä, että he ovat tulleet kirkkoon. Samalla tavoin harvemmin osoitan julkisen kiitoksen niille jotka saavat palkkaa siitä, että tulevat kirkkoon. En tiedä tulkitsenko tätä kaikkea väärin, mutta väistämättä palaa mieleeni Kristuksen sanat työn tekemisestä:
"Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'" (Luuk. 17:9-10)
Missä vaiheessa olisi sitten aihetta kiitokseen?
Totta kai on hetkiä ja tilanteita, joissa tämän kiitoksen voi kaikille osoittaa. Mutta aina erityistä kiitosta tulee osoittaa silloin, kun joku uhraa huomattavan määrän aikaa (ja jopa rahaa) seurakunnan hyväksi.
Meillä on kirkkokunnassa ihmisiä joilla on ollut intoa järjestää erilaisia tapahtumia ja tilaisuuksia eri seurakunnissa. Monesti vastaanotto on ollut lämmin. Valitettavasti kaikki ei ole aina niin positiivista. On ihmisiä, jotka kokevat tällaisten tapahtumien ja tilaisuuksien järjestämisen rasitteena. Vielä valitettavampaa on se, että nämä ihmiset saavat monesti tahtonsa läpi ja hyvät hankkeet ja tapahumat voivat täysin kariutua.
Mistä on oikein kysymys?!?
- Kysymys on osaltaan kateudesta. Toisen menestys nähdään omana tappiona ja sitä ei haluta tukea. Tällöin unohtuu se, että kaikki seurakunnallinen aktiivisuus ja näkyvyys on aina myös kaikkien seurakuntalaisten ja koko kirkkokunnan etu. Pitäisi olla äärimmäisen kiitollinen niille, jotka tarjoavat mahdollisuuden sellaiseen toimintaan joka värittää seurakunnan arkea.
Toisaalta tässä on kysymys myös puhtaasta laiskuudesta. Tehdään vain pakolliset työt. Tavallisuudesta poikkeavat tapahtumat ja tilaisuudet koetaan rasitteena ja uhkana.
Valitettavan monen ihmisen hyvät ideat ja työpanokset ja koko toiminnan mahdollisuudet on romutettu täysin...ja kaikki joko pelkästä laiskuudesta tai kateudesta! Uuden ja luovan toiminnan edellytyksenä on se, että innokkaille ihmisille annetaan mahdollisuus ja työkalut kokeilla jotain uutta, josta todellakin on hyötyä kaikille.
Jos itse sorrun siihen etten muista kiittää niitä, jotka uhraavat omaa aikaansa seurakunnan hyväksi, niin saatte luvan ravistella minua sitten oikein kunnolla. Samalla tavalla saatte ravistella minua silloin jos vastustan jotain uutta ideaa tai toimintaa puhtaasta laiskuudesta.
