KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Kristuksen vertaus publikaanista ja fariseuksesta (opetuspuhe)

Tänään vietämme Suuren paaston ensimmäistä valmistussunnuntaita. Evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen vertauksen fariseuksesta ja publikaanista. Kristus halusi esittää tämän vertauksen niille, ”jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita”.

Tämä vertaus oli sen ajan ihmisille todellakin äärimmäinen, sillä siinä temppelissä oli kaksi rukoilijaa, joita voisi ainakin ulkoisten mittapuiden mukaan luonnehtia toistensa vastakohdiksi. Fariseus edusti uskonnollista ja hurskasta ihmistä, joka pyrki kaikissa teoissaan toimimaan oikein. Publikaani taas edusti ihmisryhmää, joka toimi roomalaisten miehittäjien hyväksi. Tässä tehtävässään he usein käyttivät omaa asemaansa hyväksi ja keräsivät ihmisiltä ylimääräistä veroa, jonka he sitten pistivät omaan taskuun. Publikaanit edustivat sen ajan yhteiskunnan pohjasakkaa. He olivat maanpettureita ja huijareita.

Kristus toi tässä vertauksessaan esille näiden kahden rukoilijan sisimmät ajatukset, jolloin ulkoisesti hurskaasta fariseuksesta tulikin ylpeilevä ja tämän vuoksi vähemmän vanhurskas. Sen sijaan syntisenä ja alhaisena pidetystä publikaanista tuli hänen nöyryytensä vuoksi fariseusta vanhurskaampi. Tämä vertaus varmasti opettaa meille sen, että kaikki ei ole aina sitä, miltä se päälle päin näyttää.

Kysymys kuuluukin nyt, että mitä me ajattelemme tällä hetkellä?
Helposti voi mieleen nousta ajatuksia, joissa tuomitsemme tuon fariseuksen täysin kelvottomaksi ja ylistämme publikaanin nöyryyttä. Mutta olemmeko silloin yhtään sen parempia? Emmekö juuri silloin ole tuominneet toisen ihmisen, vaikka kyseessä olisikin vain vertauksessa esitetty henkilö?

Meillä voi olla myös vaarana ryhtyä vähättelemään fariseuksen tekoja ja samalla ihannoimme väärällä tavalla publikaania ajatellen, että sopivasti ajoitettu anteeksipyyntö Jumalalta voi hyvittää välinpitämättömyytemme ja hyvien tekojemme puuttumisen. Tällaista laskelmointia ei hengellisessä elämässä voi kuitenkaan olla!

Anteeksi pyytäminen ei voi olla laskelmoitua ja ajoitettua toimintaa. Sillä periaatteellahan moni ajattelee hyvittävänsä kaiken yhdellä anteeksipyynnöllä vanhainkodin vuodeosastolla. Tietoinen katumuksen siirtäminen ei ole hyvä asia. Jumala on anteeksiantavainen ja armahtava, mutta miten Hän suhtautuu ihmiseen, joka tietoisesti käy kauppaa armolla?

Fariseuksen teot eivät olleet vääriä. Hän noudatti käskyjä, eikä ollut tehnyt muille ihmisille mitään pahaa. Hän piti viikottaiset paastopäivät ja maksoi kymmenykset, jolloin hänen antamiaan rahoja käytettiin myös hyväntekeväisyyteen. Mitkään näistä fariseuksen teoista eivät olleet huonoja asioita. Ennemmin voisi kysyä, että muistammeko tehdä samoin? Eikö paaston noudattaminen ja hyväntekeväisyys ole asioita joihin meidän tulisi pyrkiä juuri Suuressa paastossa?

Tekojensa puolesta emme voi pitää fariseusta mitenkään varoittavana esimerkkinä. Sen sijaan hänen rukouksensa paljastaa asioita, jotka eivät ole mitenkään ihailtavia. Kenties suurimpana ongelmana oli nimenomaan se, että fariseus ei lopulta rukoillut yhtikäs mitään.

Fariseus kiitti Jumalaa, mutta tuo kiitos oli näennäistä, sillä hän samanaikaisesti väheksyi muita ihmisryhmiä, kuten esimerkiksi taaempana seissyttä publikaania. Millaista rukousta on se, missä tuomitsemme toisen ihmisen? Tilanne olisi ollut täysin toinen jos fariseus olisi muistanut rukoilla näiden toisten puolesta.

Yhtä lailla voimme kysyä, että millaista katumusta on se, missä puhumme vain muiden ihmisten synneistä? Fariseus ei maininnut omassa rukouksessaan omista synneistään mitään. Tiedämme varsin hyvin, että kukaan meistä ei ole täydellinen. Jos sivuutamme omat pahat tekomme ja puhumme vain muiden syntisyydestä, niin silloin emme voi puhua katumuksesta tai rukouksesta. Tällainen keskustelu Jumalan kanssa on hyödytöntä.

Kristuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista ei liity pelkästään ylpeyteen ja nöyryyteen, vaan rukoukseen, katumukseen ja siihen, että mitkä asiat ovat pelastuksemme kannalta oleellisia. Kenties suurin huomio tulisi tässä yhteydessä kiinnittää juuri oikeanlaiseen rukoukseen.

Miten suuri kiusaus ihmisillä onkaan käydä kauppaa Jumalan kanssa ja vaatia häneltä mitä omituisempia asioita. Kun nämä toiveet eivät toteudu, niin sen jälkeen ollaan valmiita kyseenalaistamaan koko Jumalan olemassaolo. Tässä yhteydessä unohtuu nimenomaan se, että Jumalan tahto ei ole sama asia kuin meidän omat mielihalumme.

Suuressa paastossa meitä kannustetaan keskittymään oikeanlaiseen rukoukseen. Publikaanin yksinkertainen, katumuksen sävyttämä rukous on meille hyvänä esimerkkinä. Tästä meitä muistutetaankin Suuren paaston ensimmäisellä viikolla, jolloin luetaan Andreas Kreetalaisen katumuskanonia. Sen keskeisin ja eniten toistettu rukous kuuluu: ”Armahda minua Jumala, armahda minua.”