Nykyajan elämänrytmiä leimaa jatkuva kiire. Tämä on suoranainen pahe, koska kiirehtiminen kuluttaa meitä ja käytännössä se turmelee myös suhteemme toisiin ihmisiin. Kuinka usein meillä on esimerkiksi mahdollisuus kaikessa rauhassa keskustella toisen ihmisen kanssa? Kelloa ja kännykkää tuijotetaan vähän väliä ja jossain on sanottava nuo tutut sanat: ”Mun on nyt pakko mennä. Nähdään taas joskus.”
Kukapa kiireestä nauttisi, mutta jostain kumman syystä me olemme tulleet nopeatempoisuudesta riippuvaiseksi? Ajatellaan vaikkapa seikkailu- ja toimintaelokuvia. Vielä 1980-luvulla toimintaelokuvissa oli kohtia joissa tempoa hieman hidastettiin, jotta ihminen ehtisi rauhassa pohtia näkemäänsä. Tällaiset kohdat myös paransivat elokuvan juonta. Nykyään elokuvissa pitää olla jatkuvaa räiskettä tai ryntäilyä, sillä muuten sitä ei voi sanoa toimintaelokuvaksi. Usein tämä jatkuva räiske ja nopeatempoisuus käy elokuvan juonen edelle, jolloin laatu kärsii. Mutta viis juonesta, kunhan on vauhtia!
Reaaliaikaisuus ja sen tuoma kiire on päivän sana. Meillä ei välttämättä ole oikeasti kiire, mutta se vain kuuluu asiaan. Ihminen keksii vaikka millaista nimellistä toimintaa, jotta tuo rytmi säilyisi samana. Kännykän ja sähköpostin avulla ihminen voi olla ajan hermoilla jatkuvasti. Jos ei muuta keksitä niin uutisia luetaan kännykästä ja Facebookkiin lyödään jatkuvasti uusia statuspäivityksiä.
Tällä stressaavalla elämänmenolla on tietysti varjopuolensa. Ensimmäisenä kärsivät läheiset ihmiset, koska töistä palaava ihminen on äärimmäisen stressaantunut ja monesti harmillisen hermostunutkin. Hän ei kykene enää rentoutumaan ja työ ja vapaa-aika alkavat mennä vääjäämättä sekaisin. Tämä tietää unettomia öitä ja lisää stressiä. Ihminen kuluttaa itsensä ja läheisensä loppuun.
Olen omassa työssänikin huomannut kiireen haitalliset vaikutukset. Tällä tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että ihmisiä eivät käy enää samalla tavoin kirkossa kuin ennen. Kysymys ei ole siitä, että moni olisi kokenut jonkinlaisen ateistisen valistuksen. Kysymys on jälleen kerran kiireestä. Oli jumalanpalvelus mihin aikaan tahansa ja kesti se kuinka pitkän tai lyhyen aikaa tahansa, niin ihmiset eivät saa itseään enää liikkeelle. En sano tätä syyllistääkseni ketään, sillä pahoin pelkään, että toimisin itse ihan samalla tavoin ellen olisi kirkon työssä. Ja eihän tämä liity pelkästään kirkkoaktiivisuuteen. Eiväthän ihmiset enää samalla tavoin lähde marjastamaan tai ulkoilemaankaan. Henkinen hyvinvointikin on alkanut kärsiä kiireen myötä. Ihmisen virikkeellisyys ja luovuus kuihtuvat kiireen myötä.
Kiireen oravanpyörästä on hyvin vaikeaa hypätä pois, mutta sen tulisi olla meidän tavoitteena. Jos kiire todellakin aiheuttaa kaikenlaista huonovointisuutta, siis ruumiillista, henkistä ja hengellistäkin, niin silloin se on syntiä. Ja syntiä vastaan tulisi taistella hyveitten avulla. Kiireettömyys on todellakin hyve, johon meidän tulisi pyrkiä. Toivotan kaikille rauhallista ja tätä myös kiireetöntä viikkoa.
