Joulun kuvakuulumisia

Tässä muutamia valokuvia. Kirkossa otettuja kuvia ei valitettavasti ole, koska sattuneesta syystä en siellä pysty itse käyttämään kameraa.

Piparitalkoot

Lumilyhty pihalla (ennen romahtamista)

Ulkoa otettu kuva

Nurmeksen evlut kirkko Immanuel joulunäytelmän aikana

Joulupuu on rakennettu

Joulupuu on rakennettu (laulaen)

Lahjojen avausta

Nopea hahmo kulkee kuusen ohi.

Meidän kirkko

Suomalainen joulu

Kuuntelen jonkin verran radiota ajaessani autolla. Jostain syystä olen yhä enemmän YLE Puhe kanavaan. Joka tapauksessa kuuntelin erästä ohjelmaa, jossa haastateltiin Suomessa asuvia ulkomaalaistaustaisia ihmisiä ja kysyttiin heidän mielipidettään suomalaisesta joulusta. Suurimpana huomiona oli se, että suomalaiset aloittavat joulun viettämisen päivää liian aikaisin. Muualla joulua vietetään vasta itse joulupäivänä. Toinen mielenkiintoinen huomio oli se, että suomalaisilla on tapana jouluna eristäytyä neljän seinän sisään viettämään joulua. Kadut ovat tuolloin lähes täysin autioita.

Missäköhän vaiheessa olemme siirtäneet joulun päivää aikaisemmaksi? Ainakin vanhemat ihmiset muistavat, että joulukalenterissa oli ennen 25 luukkua. Monet varmasti muistavat senkin, että lahjat avattiin vasta joulukirkon jälkeen. Ortodoksisessa perinteessä joulupaasto päättyy vasta joulupäivänä, eikä suinkaan jouluaattona. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö joitakin jouluruokia voisi syödä jo aattona. Esimerkiki kalat ja suurin osa joululaatikoista ovat ihan oivallista paastoruokaa.

Kenties surullisempaa on se, että me päätämme Kristuksen syntymäjuhlan viettämisen heti alkuunsa. Monelle aatto on joulun kohokohta, vaikka oikeastaan juhla ei ole siinä vaiheessa päässyt oikeastaan vielä kunnolla alkamaankaan. Tietysti, jos juhlaan ei ole oikeastaan missään vaiheessa oikealla tavalla valmistautunut, niin vaikea siinä on virittäytyä pitkään juhlakauteenkaan. Oikealla valmistautumisella tarkoitan nyt joulupaastoa, enkä neuroottista lahjapähkäilyä.

Joulua kuuluisi viettää yli Herran kasteen juhlan, eli Loppiaisen. Ja sitä ei tarvitse viettää suomalaisittain neljän seinän sisällä, vaan nimenomaan niin, että menisimme tervehtimään mahdollisimman monia ystäviä ja tuttuja. Ja erityisesti niitä, jotka joutuvat viettämään aikaansa olosuhteiden pakosta neljän seinän sisällä.

Henkilökohtaisesti (ja ei siis varsinaisesti työni puolesta) olen tässä joulun alla onnistunut antamaan ainakin yhden oikean joululahjan. Olen käynyt pitkästä aikaa tervehtimässä jo ikääntyneitä ystäviäni, jotka joutuvat viettämään aikaansa hyvin paljon neljän seinän sisällä. He olivat vilpittömän iloisia käynnistäni. En halua tällä kehua itseäni, sillä liian usein ajan monen sellaisen talon ohi, jossa istuu yksinäinen ihminen, joka ilahtuisi suunnattomasti käynnistäni.

Me osaamme kyllä antaa lahjoja toinen toisillemme, mutta osaammeko antaa hieman myös aikaamme sellaisille ihmisille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat? Joulun juhlakausi on oikeasti pitkä. Jospa edes silloin voisimme irroittautua hetkeksi kaikesta kaupallisesta turhuudesta ja keskittyä oleelliseen, eli lähimmäisiimme. Jumalan tahdon mukainen elämä on sitä, että osaisimme osoittaa rakkautta toisiamme kohtaan. Sen on varmasti myös paras joululahjamme itse päivänsankarille, eli Kristukselle.

Jeesus vs tontut

Nyt ollaan taas siinä vaiheessa, että lastemme päiväkodin ja koulun joulujuhlat on käyty katsomassa. Ilokseni täytyy todeta, että kummassakin paikassa juhlat alkoivat perinteisellä jouluevankeliumiin perustuvalla kuvaelmalla. Sitä ei kerrottu sanasta sanaan suoraan evankeliumista, vaan se oli sillä tavoin auki selitetty, että kaikki sen varmasti ymmärsivät. Hieno juttu!

Täällä Nurmeksessa ei ole missään vaiheessa ryhdytty käymään lehtien mielipidepalstoilla keskustelua siitä, että kouluissa tai päiväkodeissa ei saisi esittää tällaista uskonnollista joulujuhlaohjelmaa. Kai tätä voisi kutsua maaseuden eduksi, jossa tällaiset arvot ovat vahvemmin juurtuneet kansan syviin riveihin.

Nyt täytyy tietysti todeta, että tänä vuonna ei jostain kumman syystä ole sieltä etelän väestökeskittymän suunnaltakaan kuulunut uutisia siitä, että koulujen pitäisi pistää loppu kaikille uskontoon liittyville juhlaperinteille. Tämä voi tietysti kieliä itse kahdesta asiasta. Joko vapaa-ajattelijoiden ja muiden ateistista elämänkatsomusta ajavien akut ovat tyhjentyneet, tai sitten koulut ja päiväkodit ovat jo siirtyneet tuohon neutralisoituun juhlaperinteeseen.

Jälkimmäinen vaihtoehto on tietysti valitettava. Tässä voisi tietysti kysyä, että jos Kristuksen syntymää kuvaava esitys on joillekin ihmisille niin loukkavaa, niin miksi sitten kaikenmaailman tonttu-ukkojen hyppiminen pitäisi sallia joulujuhlissa? Eikös nuo tontutkin perustu samanlaisiin pakanauskomuksiin kuin hiidet ja muut menninkäiset? Sekös on sitten niin viatonta, että sitä voivat katsoa nekin lapset joita yritetään kasvattaa muutoin niin uskonnottomassa umpiossa.

Minulla ei tietenkään ole varsinaisesti mitään tonttuja vastaan (parempi kirjoittaa se ihan ylös tähän blogiin, jos itse joulupukki sattuisi tämän jutun lukemaan). Minun tehtäväni on näin joulun alla pitää tosiasiat esillä. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset muistaisivat, että minkä vuoksi me tätä juhlaa oikein vietämme.

Jouluevankeliumista muistamme, että Joosefille ja Marialle ei näyttänyt löytyvän paikkaa sieltä, missä suurin osa ihmisistä oli. Käytännössä Jeesukselle ei ollut tilaa. Ja tämä samainen ongelma näyttää toistuvan vielä 2000 vuotta myöhemmin. - Kristukselle ei näytä löytyvän tilaa. Näyteikkunoissa ja kaduilla heiluvat koristeet, tontut ja kaikki muu joulukrääsä. Kaiken tuon paljouden keskellä ei tahdo löytyä tilaa enää Kristukselle, joka kuitenkin sattuu olemaan tämä suuresti juhlittu päivänsankari.

Tilaa Kristukselle kuitenkin löytyy, jos tahdomme sitä vain antaa. Ilosanoma Kristuksesta on tarkoitettu kaikille. Olisivatkohan enkelit ilmestyneet myös Betlehemin keskustassa, jos ihmiset siellä olisivat olleet enemmän vastaanottavaisia? Siellä kuitenkin kävi niin, että Kristus löysi lopulta paikkansa hieman sivummalta ja eläinten suojasta. Ei ihme, että sanoma vastasyntyneestä Vapahtajasta tulikin paimenille. Maaseudunko etujako sekin?

Joulua edeltävä sunnuntai (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Kuulimme päivän evankeliumilukuna Kristuksen sukuluettelon. Tämän kohdan löydämme heti Uuden Testamentin alusta, jonka evankelista Matteus on meille kuvannut. Tämä on varmasti yksi niistä evankeliumin luvuista, jotka monesti sivuutetaan ilman sen kummempia ajatuksia. Olemme varmasti kuulleet sanottavan, että ensivaikutelma on tärkein. Esimerkiksi kirjan alun pitäisi olla mahdollisimman mukaansatempaava, jotta lukija innostuisi siitä. Nimilistan luettelointi kyllä tuntuu aivan muulta kuin kiinnostavalta. Vaikutus on lähestulkoon päinvastainen.

Evankelista Matteus kirjoitti kuitenkin juutalaisista lähtökohdista ja juutalaisuudessa ihmisen taustoilla ja suvulla oli hyvin suuri merkitys. Se osoitti käytännössä osoitti ihmisen paikan. Ja kyllähän meidän aikanammekin monilla on suuri kiinnostus omia sukujuuriaan kohtaan. Kukapa ei haluaisi selvittää omia taustojaan kymmeniä sukupolvia taaksepäin.

Kristuksen kohdalla kysymys oli tietysti paljon suuremmasta asiasta, sillä Hänen sukuluettelostaan käy ilmi myös se, että hän todellakin oli Daavidin sukua, josta odotettiin tulevaa Messiasta. Sukuluettelo toimii meille ikään kuin vahvistuksena siitä, että Kristus on Kuningas ja Vapahtaja, johon Vanhan Testamentin profetiat viittaavat.

Tämä sukuluettelo ei pelkästään pidä sisällään hurskaita ja muuten esimerkillisiä ihmisiä. Sieltä löytyy myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät edes olleet juutalaisia, vaan pakanoita. Sieltä löytyy henkilöitä, jotka eivät todellakaan kulkeneet hyveellisen ihmisen tietä. Siitä huolimatta heidät on tässä mainittu.

Nämä kaikki edellä mainitut henkilöt ovat ihmisiä kaikkine hyveineen ja heikkouksineen. Ennen kaikkea tämä muistuttaa siitä, että Kristus on kaikkien Vapahtaja. Ei ainoastaan hurskaiden juutalaisten, vaan myös synnintekijöiden ja pakanoiden, jotka ovat vaikuttaneet kautta koko pelastushistorian.

Sukuluettelon jälkeen evankeliumiluku kertoo meille ne vaiheet, jotka edelsivät Kristuksen syntymää. Evankeliumiluku päättyy seuraavasti: ”Hän ei kuitenkaan koskenut vaimoonsa ennen kuin tämä oli synnyttänyt pojan. Joosef antoi pojalle nimen Jeesus.” (Matt. 1:25)

Tämä saattaa jättää meidän mieliimme epäilyksen siitä, että Neitsyt Maria ei ollutkaan neitsyt enää myöhemmin. Mutta edellä olleen huomautuksen tarkoituksena on ainoastaan vakuuttaa se, että Joosef ei koskenut Mariaan ennen Kristuksen syntymää. Siinä ei oteta kantaa eikä viitata mitenkään siihen, että mitä tämä jälkeen tapahtui.

Me emme myöskään tähän liittyen löydä todisteita siitä, että Marialla olisi ollut muita lapsia. Evankeliumista löytyy mainintoja ”Herran veljistä”, kuten Jaakobista, mutta nämä olivat kaikki mitä ilmeisimmin Joosefin ensimmäisestä avioliitosta.

Me voisimmekin tässä yhteydessä kiinnittää huomiomme Joosefiin, jonka me helposti sivuutamme Kristuksen syntymäjuhlan yhteydessä lähes täydellisesti. On tietysti totta, että emme Joosefin kohdalla voi puhua minkäänlaisesta verisukulaisuudesta suhteessa Kristukseen. Mutta Jeesuksesta tuli Joosefin ja tätä kautta myös Daavidin perillinen. Tämä tapahtui nimenannossa, jossa Joosef käytännössä lopullisesti otti lapsen omakseen ja teki hänestä tätä kautta myös perillisen. Muistammehan myös sen, että Jeesus toimi Nasaretissa Joosefin apuna harjoittaen kirvesmiehen ammattia ennen julkisen julistustyönsä aloittamista, joka tapahtui vasta Jeesuksen ollessa noin 30-vuotias.

Me kunnioitamme Joosefia pyhänä ihmisenä. Ei pelkästään sen vuoksi, että hän oli Kristuksen lähellä, vaan ennemmin sen vuoksi, että hän omassa elämässään käänsi vihan armoksi. Tämä tarkoittaa siis sitä kohtaa, jossa hän luulee tulleensa petetyksi, mutta ei kuitenkaan halua vahingoittaa Mariaa.

Voimme tietysti pohtia, että miksi arkkienkeli Gabriel ei sitten voinut ilmestyä samaan aikaan Joosefille kuin Marialle, jolle ilmoitettiin ilosanoma. Pitikö Joosefin todellakin riutua epäilystensä myrskyssä?

Ehkä Jumala tahtoi koetella myös Joosefin armahtavaisuutta. Joosefilla olisi ollut Mooseksen lain mukaan täysi oikeus ottaa asia julkisesti esille ja sääntöjen mukaan Maria olisi joutunut kivitettäväksi. Joosef kuitenkin luopui tästä lain suomasta oikeudestaan.

Jumala siis antoi Joosefille täydellisen valinnan vapauden. Hän antoi tälle mahdollisuuden omasta vapaasta tahdosta punnita mahdollisuuksiaan. Sokaistuisiko Joosef vihassaan ja katkeruudessaan ja toimittaisi Marian kivitettäväksi, vai antaisiko hän tälle mahdollisuuden elää?

Kuten huomasimme Joosef käänsi vihan armoksi. Se on hänen hyvä esimerkkinsä myös meille. Me voimme tuhota suhteitamme lähimmäisiimme ja sanomme, että meillä on kaikki oikeus siihen. Mutta oikeudenmukaisuus ei ole aina sama kun lain sokea noudattaminen ja lopulta juuri armahtavaisuutta meiltä odotetaan. Juuri tätä me pyydämme Jumalalta joka päivä:

”Anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Amen!

Yle-vero tulee, mutta digiboksi ei!

Vaikuttaa hiljalleen siltä, että tässä saadaan maksaa television katselusta vuotuista veroa. Huono puoli tässä on se, että digiboksia meillä ei ole ollut enää vuosiin. Luonnollinen ratkaisu olisi tietenkin ostaa se digiboksi takaisin olohuoneeseen, jos siitä saa kerran maksaa joka tapauksessa.

Hyvä yritys, mutta tuohon halpaan emme kuitenkaan mene. Television töllöttäminen ei mielestäni paranna elämänlaatua tai onnellisuuden tasoa millään tavoin. Sen seurauksena perheen sisäinen keskustelu ja vuorovaikutus ainoastaan typistyy hyvin olemattomaksi.

Tuntuuhan se aika hullulta maksaa siitä, mitä ei ollenkaan käytä. Toisaalta, maksanhan minä veroilla terveydenhuollostakin, jonka palveluita en ole pahemmin käyttänyt (onneksi). Ehkä tässä pitää asennoitua tähän yle-veroon samalla tavoin. Tosin ei se ihan sama asia ole. Terveydenhuollon tarkoituksena on parantaa ihmisten elämänlaatua. Toistan aiemman toteamukseni siitä, että televisio ei mielestäni kuitenkaan paranna elämänlaatua, vaan passivoittaa aivotoimintaamme ja ihmisuhteitamme. Kyllä siitä maksaminen tuntuu hieman nurinkuriselta.

Tässä ollaan lähestymässä joulupaaston loppua. Televisiosta ei ole tarvinnut paastota, kun sitä ei ole. Sen sijaan olen onnistunut pysymään jo reilun kuukauden poissa Facebookista. En usko menettäneeni mitään oleellista. Tässä on vielä 10 päivää jouluun. Ottakaas hyvät ihmiset nyt viimeinen rutistus ja pistäkää telkku kiinni ja Facebookki jäähylle. Seurustelkaa läheistenne kanssa tai ottakaa jokin hyvä kirja käteen. Elämässä on paljon sellaista mistä me olemme valitettavasti luopuneet, kun tuijotamme aivottomina reality-sarjoja ja olemme bookissa online 24/7.

Reality on jotain muuta mitä ruudusta seurataan. Se on sitä elämää mitä meidän tulisi elää. Siihen kuuluu ihan oikeat ihmiset ja luova ajattelu ja toiminta.

TELEVISIO! - Ei sitä ole pakko katsoa, vaikka siitä olisi pakko maksaa!

Meidän olohuoneen ikkunasta katsotaan tällaista ohjelmaa... ja se riittää hyvin.

Suuret pidot (opetuspuhe)

”Suuret pidot”                        Luuk. 14:16-24                                               

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Kuulimme evankeliumilukuna Kristuksen vertauksen suurista pidoista, jotka viittaavat Jumalan valtakuntaan. Kristus ei yksityiskohtaisesti kerro siitä, että millainen on esimerkiksi tuo Jumalan valtakunta. Hän verhoaa sen ikään kuin salaisuudeksi, josta saamme viitteitä ainoastaan hänen vertausten kautta.

Monille Jeesuksen vertaukset olivat ja ovat edelleen mukavia tarinoita, joihin saattaa sisältyä jonkinlainen opetus. Mutta ne kertovat todellisuudessa paljon enemmän. Ne avaavat meidät lopulta ymmärtämään suhteemme lähimmäisiin ja sen, että kenelle Jumalan valtakunta on avoinna.

Vertauksessa eräs mies järjesti suuret juhlat, johon hän oli kutsunut paljon ihmisiä. Kun juhlien oli määrä alkaa, niin hän lähetti palvelijansa hakemaan vieraat paikalle. Nämä vieraat kuitenkin esittivät toinen toisensa perään syitä sille, joiden perusteella he eivät voineet saapua juhlille. Ensimmäinen oli ostanut pellon, toinen viisi härkäparia ja kolmas oli mennyt juuri naimisiin.

Meidän silmissämme nuo syyt kuulostavat ensialkuun ihan hyviltä, vaikka asia ei todellisuudessa ollutkaan näin. Ensinnäkin, tällaisiin juhliin oli ensimmäinen kutsu käynyt jo hyvissä ajoin, joihin nämä kaikki kutsutut olivat siis alunperin vastanneet myöntävästi. Tämän vuoksi isäntä lähetti palvelijansa ilmoittamaan, että ”kaikki on nyt valmista, voitte tulla paikalle”. Nämä kutsutut olisivat voineet jo alunperin ilmoittaa, että he eivät voi tulla juhliin. Sen sijaan he peruivat tulonsa aivan viime hetkellä. Silloin, kun tuo juhlapöytä oli jo katettu. Lähi-idän kulttuurissa oli ylipäätänsä hyvin epäkohteliasta kieltäytyä juhlista. Tämän epäkohteliaisuuden lisäksi he esittivät vähintäänkin yhtä tökeröitä tekosyitä.

Ensimmäinen oli ostanut pellon ja oli menossa katsomaan sitä.

Kuinka moni maanviljelijä ostaisi pellon, ellei hän olisi jo aiemmin käynyt katsomassa sitä? Tai ostaisiko joku esimerkiksi asunnon, vaikkei hän olisi nähnyt sitä aiemmin?

Vähintään yhtä oudolta kuulosti toisen kutsutun syy olla saapumatta juhlille. Hän oli ostanut viisi paria härkiä ja menossa testaamaan niitä. Härkäparien tuli olla tasavahvoja, jotta niillä pystyi tasaisesti kyntämään. Ei kukaan maanviljelijä ostaisi niitäkään, ennen kuin hän olisi kokeillut niiden voimia.

Kolmas kutsuttu vetosi siihen, että hän oli juuri mennyt naimisiin. Tämä syy kuulostaa meidän korvissa jokseenkin oikeutetulta ja itse asiassa Mooseksen laissakin oli kohta, jossa miehen ei tarvinnut ensimmäisenä avioliittovuonaan mennä sotaan tai muuhunkaan palvelukseen. ”Hän saa vuoden ajan olla vapaa ja pysyä kotona vaimonsa ilona”. (5.Moos. 24:5)

Tälläkin miehellä olisi kuitenkin ollut mahdollisuus kieltäytyä jo aiemmin tästä kutsusta, eikä vasta viime tingassa. Sen sijaan hän käytti Mooseksen lakia verukkeena siihen, ettei hänen tarvinnut lähteä juhliin. Reilumpaa olisi ollut heti alkuunsa kieltäytyä kutsusta.

Mitä tämä vertaus sitten opettaa meille?

Meille on varmasti ilmeisen selvää, että juhlat viittaavat Jumalan valtakuntaan, johon oli paljon kutsuttuja. Ensimmäisten kieltäydyttyä kutsu ulotettiin koskemaan katuja ja toreja, sekä kyliä ja kujia. Siis niitäkin ihmisiä, jotka olivat alunperin olleet kutsun ulkopuolella. Käytännössä ensiksi kutsuttuja olivat juutalaiset, joista läheskään kaikki eivät halunneet tulla. Juhlapöytä oli kuitenkin katettu ja tilaa oli paljon. Ei siis ihme, että myös naapurissa olevat pakanakansatkin saivat kutsun saapua paikalle. Jumala ei rankaissut kieltäytyjiä, vaan sen sijaan ulotti armonsa niille, jotka eivät siitä olleet päässeet vielä osallisiksi.

Me olemme samalla tavoin saaneet kutsun saapua Jumalan yhteyteen. Evankeliumin opetus ja kristillinen sanoma ovat meille varmasti tuttuja. Me todistamme Jumalan valtakunnasta jokaisessa liturgiassa. Se todentuu jo alkusiunauksessa, jossa sanotaan: ”Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen”.

Kirkon ovet ovat avoinna, mutta tästäkin huolimatta hyvin harva saapuu enää Herran huoneeseen. Meidät on kristittyinä kutsuttu toimimaan, mutta kuinka moni lopulta toimii?

Kristuksen vertaus suurista pidoista on yhtä aikaa varoittava muistutus ja lohdullinen sanoma. Varoittava muistutus se on niille, jotka keksivät mitä oudoimpia tekosyitä sille, että kristillistä kutsumusta ei tarvitsisi täysipainoisesti toteuttaa. Tämä liittyy niin kirkossa käymiseen, hyväntekeväisyyteen, paastoamiseen kuin muuhunkin kilvoitteluun. Ainoastaan mielikuvitus on rajana tekosyille, joilla ihminen hakee oikeutusta poissaololleen.

Joku vetoaa siihen, että kirkko on liian kylmä, kun toiselle se taas on liian kuuma. Kolmas sanoo, että jumalanpalvelukset alkavat väärään aikaan. Neljäs sanoo, että palvelus kestää liian pitkään ja viides, ettei lyhyen palveluksen takia kannata saapua paikalle.  - Jos ihmisellä on vilpitön halu saapua Herran huoneeseen, niin totisesti hän sen pystyy tekemään! Meidän ei tarvitse mennä montakaan vuosikymmentä taaksepäin, jolloin ihmiset kulkivat jalan tai hevosella kymmeniä kilometrejä aamuyöstä alkaen päästäkseen kylmään kirkkoon jumalanpalvelukseen!

Oikeutettuja syitä poissaoloon on tietyissä tapauksissa ammatinharjoittaminen, fyysinen sairaus, muutoin huono kunto, joista jälkimmäiset oikeuttavat myös poikkeamaan tarvittaessa paastosta. Jos paaston tai kirkossa seisomisen kokee raskaaksi, niin asiassa voi aina huoletta kääntyä papin puoleen.

Mutta yhtä lailla tämä Kristuksen vertaus on lohdullinen. Se on lohdullinen siinä mielessä, että meidät kaikki on kutsuttu ja ovet ovat avoinna. Jumalan valtakunta ei ole suljettu keneltäkään ja Kirkon ovet ovat auki kaikille niille, jotka haluavat sinne astua.

Ihmisen kutsumus ja oikea paikka on olla lähellä Jumalaa. Ihmisestä tulee todellinen ihminen silloin kun hän on yhteydessä Jumalaan. Jumalan valtakunta voi ilmentyä monin eri keinoin ja monessa paikassa. Meille on annettu vapaus toimia kutsumuksemme mukaan. On meistä itsestämme kiinni, että miten sitä toteutamme.

”Autuas se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa.” (Luuk. 14:15)

Amen.

Sapatti ja kirkkokäytös (opetuspuhe)

Opetuspuhe liittyen sunnuntain evankeliumilukuun (Luuk 13:10-17)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Päivän evankeliumiluvussa kuulimme Kristuksen parantamisihmeestä. Tässä ihmeessä törmäämme jälleen kerran kysymykseen sapattina parantamisesta. Saatamme tänä päivänä suoranaisesti hämmästellä, että miksi evankelistat ovat tuoneet esille juuri näitä tilanteita, joissa Kristus joutuu vastakkain fariseusten ja lainopettajien kanssa. Ja miksi juuri tuon sapattikäskyn rikkominen nousee niin usein esille?

Juutalaiset pitivät sapattia erityisen suuressa asemassa. Heidän käsityksensä mukaan kukaan hurskas juutalainen ei yksinkertaisesti rikkonut tuota sääntöä. Kristuksen teon äärimmäisyys korostui vielä siinä, että parantaminen tapahtui synagogassa.

Sapatin merkitys on tietysti tärkeä. Se oli ja on edelleen Jumalan pyhittämä lepopäivä, jolloin ihmisillä oli täysi oikeus levätä kaikesta työstä. Tämä niin tärkeä asia on alkanut monella tapaa hämärtyä meidän päivinämme. Normaalista katukuvasta ei tahdo enää erottaa, että onko kysymys arjesta vai pyhäpäivästä.

Synagogan esimies raivosi siitä, että miksei parantamista voinut jättää niille kuudelle muulle viikonpäivälle, jolloin työnteko oli sallittua? Kristus halusi kuitenkin osoittaa, että sapattina oli luvallista tehdä sellaista hyvää, joka kohdistui toiseen ihmiseen. Sapatti oli tarkoitettu ihmisen avuksi ja Kristuksen parantamistyöt olivat todellista ihmisen auttamista ja hyväntekeväisyyttä, jota ei kaiken järjen mukaan voinut pitää paheksuttavana.

Synagogan esimies ei kuitenkaan erottanut enää yksittäisiä ihmisiä ja heidän tarpeitaan, vaan kaikki olivat ikään kuin harmaata massaa, joiden toimintaa ohjasivat tiukasti säännöt.

Tämä evankeliumiluku on meillekin hyvä opetus siitä, että me emme ryhdy palvomaan Jumalan sijaan sääntöjä ja ulkoisia tapoja. Samanaikaisesti me emme kuitenkaan saisi vähätellä mitään sääntöjä ja tapoja sillä verukkeella, että Kristuskin rohkeni rikkoa sapattikäskyä.

Kenties tässä kaikessa korostuu se, että yksittäistä ihmistä ja hänen tarpeitaan ei jyrättäisi sääntöjen alle. Tässä voi näet käydä niin, että ihminen saattaa jopa vaarantaa oman terveytensä ainoastaan sen vuoksi, että hän itsepintaisesti noudattaa jotain sääntöä.

Esimerkiksi paastosääntöjen äärimmäinen noudattaminen voi aiheuttaa haittaa terveydelle. Joku saattaa sitten tähän liittyen jättää ennemmin Ehtoollisen väliin, kuin kysyä rippi-isältä huojennusta säännön noudattamiseen. Samalla tavoin joku saattaa jäädä ennemmin kotiin kuin tulla kirkkoon, koska hän pelkää ettei jaksa seistä koko jumalanpalvelusta alusta loppuun. Mutta on kuka on sanonut, että meidän on pakko seistä kirkossa alusta loppuun?

Tähän samaan asiaan liittyvät myös muiden vaatimukset ja tahdittomat huomautukset joistakin ulkoisten tapojen noudattamisesta. Ne ovat voineet suoraan sanottuna häätää jonkun ihmisen ulos kirkosta. Onneksi esimerkiksi tällaisten kirkkokäytökseen liittyvien tapojen tarkkailu ja siihen liittyvät asiattomat huomautukset ovat meidän päivinämme vähentyneet huomattavasti. Totta kai meillä on mahdollisuus asiallisesti ja lempeästi ohjata jotakuta kirkossa, mutta sen tulisi aina tapahtua rakentavassa hengessä.

Näissä paastosäännöissä ja muissakin näihin liittyvissä asioissa meillä tulisi olla rohkeutta kääntyä oman papin puoleen. Tällöin meidän ei tarvitse elää epätietoisuudessa ja emme myöskään sääntöjen orjallisen noudattamisen takia aiheuta ruumiillista tai hengellistä vahinkoa itsellemme.

Kysyminen on siinä mielessä tärkeää, että neuvojen antaja vastaa myös seurauksista. Omavaltainen toimiminen taas pitää vastuun meillä itsellämme ja tällöin meillä on vaarana ryhtyä toimimaan myös väärällä tavoin.

Totta kai seurakunnan työntekijöillä on jatkuva vastuu valistaa kaikkia, jotta me parhaimmalla tavalla pystyisimme toimimaan Kristuksen opetuksen mukaan. Papit ja piispatkaan eivät toimi omavaltaisesti sillä heilläkin on oma rippi-isänsä, jonka puoleen he voivat kääntyä.

Evankeliumista käy ilmi se tosiasia, että sapatti on tarkoitettu ihmisen avuksi, eikä ihmistä sapatin orjaksi. Samalla tavoin meidänkin on syytä suhtautua niihin kirkollisiin tapoihin, jotka on tarkoitettu meidän avuksi. Kysykäämme siis rohkeasti apua ja neuvoa silloin, kun sitä tarvitsemme. Jokainen meistä on erilainen. Jokaisella meistä on erilaiset tarpeet ja jokainen meistä voi esimerkiksi tietyssä tilanteessa tarvita omia henkilökohtaisia paasto-ohjeita.

Kaikki on tarkoitettu meidän omaksi parhaaksi ja lähimmäistemme hyväksi. Kaikki säännöt ja tavat tähtäävät lopulta sielun pelastumiseen. Rukoilkaamme siis Kaikkivaltiasta Jumalaa, että Hän antaisi meille voimia ja viisautta elää ja toimia Hänen tahtonsa mukaisesti. Amen.

"Pikkujoulut" - Sehän on sama kuin...

- 300 ihmistä kutsuttaisiin linnanjuhliin paria viikkoa ennen itsenäisyyspäivää.

- Kastejuhlat järjestettäisiin ennen lapsen syntymää.

- Saisi pikkuisen metsästää ennen oikean metsästykauden alkua.

- 50-vuotisjuhlia voisi viettää pari vuotta aikaisemmin.

- Juhannusta vietettäisiin ennakkoon toukokuun lopulla (voisi muuten olla vähemmän hukkuneita).

- Urheilukisoissa muutama laji suoritettaisiin ennakkoon ennen oikeita kisoja.

- Pääruoka syötäisiin ennen alkuruokia.


Minulla ei ole koskaan ollut mitään sitä vastaan, että työnantaja palkitsee jollain tavalla omia työntekijöitään. Ehkä suurin kysymys onkin, että milloin ja millä tavoin?

Arvoistaisiko joku sittenkin enemmän ylimääräistä vapaapäivää joulun alla, kuin syöpöttely/juopotteluiltaa työkavereiden kanssa? Haluaisiko joku ennemmin kulttuurielämyksen tämän kaiken kiireen keskellä? Haluaisiko joku valmistautua suureen juhlaan sillä tavoin, ettei kinkkua tarvitse syödä etukäteen? Tai mitä jos joku haluaa juhlia vasta itse Jouluna?!

Kenties meidän nykyinen juhlaperinteemme kuvastaa meitä kaikkein parhaiten. Onneksi kenenkään ei ole pakko mennä suuren virran mukana.

Kenen varassa on käsityksemme ortodoksista kirkosta?

Tuohon otsikossa olevaan kysymykseen on helppo vastata. - Kaikki nojaa Kristukseen ja me ihmiset yritämme parhaamme mukaan toimia Hänen opetuksensa ja esimerkkinsä mukaan. Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan ole aina niin helppoa. Yksittäiset asiat ja ihmiset saattavat vaikuttaa hyvinkin paljon siihen, että miten monet muut näkevät ja käsittävät koko ortodoksisuuden. Otan tässä muutaman esimerkin.

Olen yrittänyt silloin tällöin seurata ortodoksisuuteen liittyviä keskustelupalstoja. Tällä tavoin olen halunut selvittää, että mitkä asiat askarruttavat ihmisiä ortodoksisuudessa. Saan sieltä siis hyviä ajatuksia omaan seurakuntatyöhön. Tuntuu kuitenkin siltä, että monet kirjoitukset saavat siellä inspiraationsa suoraan saatanasta. Siis mitään muuta johtopäätöstä en ole asiasta kyennyt vetämään.
Esimerkiksi jonkun ihmisen vilpittömään kysymykseen ortodoksisuudesta on tullut suoranaisen törkeitä ja loukkaavia vastauksia. Keskustelu usein päättyy tämän onnettomaan viestiketjun aloittajan toteamukseen siitä, että "hyvä etten ole vielä liittynyt ortodoksiseen kirkkoon, kun siellä on tällaisia ihmisiä" / "taidanpa erota kirkosta kun sain tällaisen vastauksen".

Mistä lähtien noiden nimettömien törkeyksien kirjoittaja jossain keskustelupalstalla on edustanut kaikkia ortodokseja?!? Tai mistä me lopulta tiedämme hänen olevan edes ortodoksi?!

Siirrytäänpä sitten bittimaailmasta hieman elävämpään ympäristöön. Yhtä lailla monen ihmisen ruusuisen suitsukkeen kyllästämä käsitys ortodoksisuudesta on voinut rakentua yhden ihmisen varaan. Mitä sitten tapahtuukaan, jos tämä ihminen ei toimi enää odotusten mukaan? - Yleensä silloin lyödään hanskat tiskiin ja päätetään, että "nyt on korkea aika lähteä täältä, jos ortodoksit ovat kerran tällaisia".

Monet ihmiset edustavat varmasti ortodoksista kirkkoa siitä hetkestä alkaen, kun he laittavat tuon mustan viitan ylleen. Tämän jälkeen on sitten yksi ja se sama, että onko viitta käytännössä päällä tai ei. Tekemisesi on nyt sama kuin ortodoksinen kirkko. Jokainen vastaa tietysti omista edesottamuksista.

Haluaisin kuitenkin vyöryttää vastuuta kokonaiskuva hahmottamisesta enemmän myös niille, jotka tätä kaikkea seuraavat joko median välityksellä tai sitten ihan livenä. Ortodoksisuus on jotain paljon enemmän, mitä me pystymme näkemään. Meidän ihmisten yhtenä heikkoutena on löytää ensimmäisenä kaikki kielteinen ja painaa se syvälle mieliimme.
Jos saisimme 10 kohdan palautteen toimistamme, jossa mainittaisiin 9 hyvää asiaa ja 1 huono, niin me emme muistaisi mitään muuta kuin sen yhden huonon.

Sama koskee kirkkoa, jossa toimivat tavalliset ihmiset. Haluammeko löytää kaiken sen hyvän keskeltä juuri ne kielteiset asiat, jotka sitten ohjaavat meidän käsitystämme ja toimiamme liittyen koko kirkkoon. Meidän ei tarvitse edes etsimällä etsiä niitä kielteisiä asioita, sillä monet tiedotusvälineet tekevät sen kyllä puolestamme. Hyviä asioita on myös paljon, mutta niitä ei yleensä löydetä keskustelupalstoista tai uutisotsikoista.

Pystyisimmekö sittenkin tarkastelemaan asioita hieman laajemmin? Monesti ortodoksisuuden syvintä olemusta edustaa tuhat kertaa paremmin se pieni mummonen sen pienen tsasounan perällä verrattuna siihen, että mitä meille halutaan suurieleisesti tarjota.

Vastauksia ortodoksisuuteen kannattaa etsiä suoraan kirkosta. Kuvassa päiväkodin vieraita tutustumassa ortodoksisuuteen kirkon seinien suojassa.

Kristuksen vertaus hullusta miehestä (opetuspuhe)

Kuolema ei ole kaiken loppu, vaan uuden alku. Kuva Vanhan Valamon hautausmaalta.

Luuk. 12:16-21

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Päivän evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen vertauksen miehestä, joka keskittyi omaisuuteensa vaalimiseen niin tiivisti, että unohti lähimmäisensä ja oman kuolevaisuutensa kokonaan. Vertaus on itse asiassa hyvin puhutteleva ja se sopii meidän päiviimme aivan yhtä hyvin.

Voimme tietysti aluksi kysyä, että onko hyvä toimeentulo muka pahasta? Emmekö voi pitää tuossa tapauksessa miehen hyvää satoa ja tätä kautta omaisuuden lisääntymistä Jumalan siunauksena. Mitä tuomittavaa tässä oikein on?

Ongelman tässä tapauksessa muodostaa juuri se, että miten ihminen käyttää sellaista omaisuutta, joka ei ole hänelle välttämätöntä. Tässä vertauksessa kysymys oli siis ylimääräisestä asiasta, joka ei olisi ollut tälle miehelle elämän kannalta tarpeellista. Hänen aittansa olivat jo sen kokoiset, että niissä säilytettävä sato takasi riittävän toimeentulon. Hän halusi kuitenkin enemmän itselleen ja ryhtyi tämän vuoksi rakentamaan suurempia varastoja.

Suurin synti tässä kaikessa oli siis itsekkyys. Missään vaiheessa tälle henkilölle ei tullut mieleen, että itselle ylimääräiset asiat voisi antaa niille, jotka elivät puutteessa. Toinen huomionarvoinen asia oli se, että mies ei ajatellut omaa kuolevaisuutta ja iankaikkisuutta laisinkaan. Hän unohti sen, että ainut asia minkä me kannamme tästä ajasta iankaikkisuuteen on rakkaus. Kaikki muut asiat ovat lopulta katoavaista, jota meidän tulisi osata käyttää vastuullisesti tässä ajassa.

Kuolema on todellakin asia, jonka me hyvin helposti haluamme työntää pois mielestämme. Oman kuolevaisuuden myöntäminen ei kuitenkaan saisi olla kristitylle vieras asia. Me emme voi täydellisesti ymmärtää tätä ajallista elämää ja iankaikkisuutta, jos kiellämme kuolevaisuuden. Kuoleman kieltäminen etäännyttää meidät todellisuudessa oikeasta elämästä. Edelleenkin ihmisellä on kiusaus nähdä kuolema kaiken loppuna, vaikka se todellisuudessa on uuden iankaikkisen elämän alku.

Kristuksen vertauksessa Jumala puhutteli tuota miestä hulluksi, koska hän ei oppinut ymmärtämään elämän todellista merkitystä. Tämä ajallisen elämän tarkoituksena ei ole keskittyä nautintoihin, vaan elämän tarkoituksena on osoittaa rakkautta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihminen voisi nauttia elämästä ja olla onnellinen.

Syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisen käsitys nautinnosta ja onnellisuudesta on vääristynyt. Hän kuvittelee, että onnellisuuden määrä kasvaa samassa suhteessa kuin hänen hallussaan oleva omaisuus. Tässä valheessa hän haaskaa kaikki voimavaransa siihen, että voisi turvata yltäkylläisen elämän. Sellaisen elämän, jossa hän tuon vertauksen rikkaan miehen tavoin hokee itselleen: ”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!” (Luuk. 12:19)

Tämän ajan maalliset ihanteet harvoin kulkevat käsi kädessä Kristuksen opetuksen kanssa. Erityisesti nyt joulupaaston aikana meidän on hyvä muistaa Kristuksen opetus omaisuuden vastuullisesta käytöstä ja rakkauden osoittamista. Paastossakin saatamme keskittyä niin paljon itse paaston suorittamiseen, että unohdamme erään oleellisen asian. Paastoon nimittäin kuuluu hyväntekeväisyys.

Hyväntekeväisyyttä on se, että me osaamme vastuullisesti käyttää kaikkea sitä, mitä meille on uskottu. Kyse ei aina ole rahasta, vaan monesti myös sellaisista tiedoista ja taidoista, joilla Jumala on meitä siunannut. Näitä Jumalan antamia lahjoja meidän tulisi käyttää muiden hyväksi. Todellisen nautinnon ja onnellisuuden ihminen saavuttaa silloin, kun hän pystyy auttamaan toista ihmistä ilman, että hän odottaa siitä vastapalvelusta.

Aloittakaamme mekin hyvillä mielin tämä joulupaasto. Sen tarkoituksena on muiden paastokausien tavoin opettaa meitä itsekkään elämänmenon sijaan osoittamaan rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Tällöin me toteutamme Jumalan tahdon.
Amen.

Laupias samarialainen (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Kuulimme juuri yhden Kristuksen tunnetuimmista vertauksista. Sen tarkoituksena on vastata siihen kysymykseen, että ketkä ovat meidän lähimmäisiämme. Heti alkuun voimme jo vastata tähän kysymykseen: Meidän lähimmäisiämme ovat käytännössä kaikki ihmiset.

Tätä ei aina ole niin helppoa käsittää. Olisihan se paljon yksinkertaisempaa sanoa, että minun lähimmäisiäni ovat ne ihmiset, jotka kuuluvat minun perheeseeni. Lähimmäisiäni ovat sukulaiset, ystävät, naapurit ja muut tuttavat. On kiusallisen helppoa ajatella, että maanmieheni, samaa kieltä puhuvat ja esimerkiksi kristityt ovat pelkästään minun lähimmäisiäni.

Kristus kuitenkin opettaa meille jotain aivan muuta. Hänen vertauksessaan omat ja esimerkilliset ihmiset kulkevat apua tarvitsevan ohi ja hädässä olevaa auttaakin sellainen taho, jota ei pidetty missään arvossa.

Me saatamme pitää tätä vertausta hyvin tavanomaisena, mutta Jeesuksen kuulijakuntaa tämä vertaus kosketti varmasti paljon järisyttävämmin. Auttajaksi osoittautui aivan joku muu, kuin hurskas juutalainen!

Monesti tämän vertauksen kohdalla keskitymme ihailemaan tuon laupiaan samarialaisen toimintaa, mutta jätämme vähemmälle huomiolle kaksi ensimmäistä kulkijaa. Meidän ei tietenkään tule ihailla tuota pappia tai leeviläistä, mutta voimme ottaa heidän toimintansa taas varoittavana esimerkkinä.

Pappi ja leeviläinen saattoivat jättää auttamatta siksi, että juutalaisuudessa oli sellainenkin sääntö, että jos joku koski kuolleeseen, niin hän oli epäpuhdas viikon verran. Tässä tapauksessa pappi ja leeviläinen eivät olisi viikkon voineet astua temppeliin. He olisivat oletettavasti menettäneet viikon palkan, jonka vuoksi ei kannattanut ottaa riskiä ja pysähtyä selvittämään, että oliko tienposkessa makaava henkilö vain tajuton vai jo kuollut? Joka tapauksessa omat edut kävivät auttamisen edelle.

Voimme tässä tilanteessa pohtia vielä erästä asiaa liittyen näihin pappiin ja leeviläiseen. Mahtoivatko he tuntea mitään siinä tilanteessa, kun he kulkivat ohi? Pystyvätkö ihmiset todella olemaan täysin tunteettomia sellaisessa tilanteessa, jossa heidän huomiota olisi varmasti vaadittu? Eikö ihminen tuossa tilanteessa tunne edes jonkinlaista myötätuntoa ja sääliä?

Mutta mitä hyötyä on esimerkiksi säälistä, jos se johda mihinkään käytännön tekoon? Tämä onkin hyvä kysymys juuri meidän päivinämme. Ihmiset ovat alkaneet siirtyä yhä enemmän ja enemmän internetin maailmaan, jossa jopa kodinsisäistä keskustelua käydään tietokoneiden välityksellä.

Tuossa internetin maailmassa käytännön teot jäävät usein hyvin mahdottomiksi. Aika ajoin siellä kuitenkin näkee viesti- ja ilmoitusketjuja, joissa pyydetään ajattelemaan hetki kaikkia niitä, jotka näkevät nälkää, sairastavat jotain parantumatonta sairautta tai jotain muuta vastaavaa. Näitä kiertokirjeitä sitten levitellään eteenpäin ja samalla luodaan omalletunnolle sellainen harhakuva, että päivän hyvä työ on tehty, kun on julkisesti voivoteltu apua tarvitsevien ihmisten puolesta.

Sääli ja voivottelu eivät kuitenkaan auta, jos ne eivät johda käytännön tekoihin. On hyvin mahdollista, että Jeesuksen vertauksen pappi ja leeviläinenkin voivottelivat oikein sydämen pohjasta kulkiessaan tuon ryöstetyn ja maassa makaavan ihmisen ohi. Tästä huolimatta he eivät pysähtyneet.

Ja lopulta ihminen ei ole muuttunut tuosta kaikesta paljoakaan parempaan suuntaan. Melkein voisi sanoa, että tilanne on päinvastainen. Kyllä me saamme aika ajoin lukea uutisista kuinka apua tarvitsevan ihmisen huudot ovat kaikuneet kuuroille korville. Ihmiset ovat kulkeneet eteenpäin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Meidän tehtävänä ei ole välttämättä rynnätä heti ensimmäisenä kaduille etsimään apua tarvitsevia. Me voimme sen sijaan antaa tukemme niille, jotka keskittyvät auttamaan. Käytännössä suuntamaan voimavarojamme hyväntekeväisyyteen.

Joulupaaston alku on taas hyvin lähellä. Meidän tulisi ruokapaaston ohella muistaa nimenomaan tuo hyväntekeväisyys, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys kaikille kristityille. Hyväntekeväisyys on todellakin sitä, että me emme kulje hädässä olevien ohi, vaan pysähdymme auttamaan.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!

Ivalossa ukkia onnittelemassa

Olin siis perheen kanssa käymässä Ivalossa ja siinä lähiseudulla. Matkan perimmäinen syy oli siinä, että lähdimme onnittelemaan isä Raunoa (ukkia), joka on siis ollut pappina 30 vuotta.
Monia armorikkaita vuosia!

Kuvakuulumisia Lapista

Haimme hieman ennakkoa tulevaan talveen Ivalon seudulta, jossa isä Rauno on nykyään matkapappina. Yllä olevassa kuvassa tytöt pääsivät kokeilemaan "ensijäätä".


Raja-Joosepin "kenttä", joka siis käytännössä tarkoittaa saamelaiskylää. Tämä kylä on museo, jossa ei siis asustele kukaan. Huomatkaa hauska yksityiskohta, kun tytöt halusivat itse kerätä ja kantaa polttopuita nuotiota varten.


Määränpäänä laavu. Kysymys ei ollut todellisesta vaelluksesta, sillä eihän oikeassa vaelluksessa eväät ole muovikassissa.


Laavulla ja tällä kertaa tavoitteena nuotion sytytys. Elisabet kantaa polttopuita ukille.


Kahvit tulella ja voileipää suuhun...


Tuulispäältä avautui komeat maisemat kohti Inarinjärveä.


Samoja maisemia Tuulispään huipulta.


Edelleen samoja maisemia, mutta mukaan mahtui myös yksi poro. Joulupukista ei ollut vielä näköhavointoja.

Kirkkokäytös

Olen tässä yrittänyt lajitella vanhoja kirjoituksia. Laitan nyt yhden kirkkokäytöstä koskevan tekstin tähän blogiin. (Älkää välittäkö kirjotusvihreistä)



KIRKKOKÄYTTÄYTYMISESTÄ

Ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluselämä on hyvin rikasta ja me osallistumme siihen kaikilla aisteilla. Voidaan myös sanoa , että jumalanpalvelus on ikään kuin jatkuvaa eteenpäin menemistä ja siinä ei vain olla ja seistä paikallaan. Lisäksi kirkossa olemiseen liittyy tiettyjä käyttäytymissääntöjä, jotka liittyvät esimerkiksi pukeutumiseen.
Valitettavaa on tietysti se, että monet voivat kokea kaiken tämän edellä mainitun ylitsepääsemättömänä kynnyksenä tulla kirkkoon. Epävarmuus siitä että tekee jotain asioita väärin tai jättää jotain oleellista tekemättä voi todellakin pelottaa. Lisäksi joillakin voi olla lapsuudesta ja nuoruudesta pelottavia muistoja tai kuultuja kertomuksia siitä, kuinka hyvinkin tylysti on ojennettu niitä, jotka ovat toimineet ”väärin” ortodoksisessa kirkossa.
Heti alkuun on todettava se, että kirkoissamme ei ole (ainakaan enää) sellaista ”sotilaallista ankaruutta” mistä olemme saattaneet joskus kuulla. On totta, että emme saa mennä kirkkoon samalla asenteella kuin ”huoltoaseman kuppilaan”, mutta ei meidän myöskään tulisi pelätä kirkkoon menemistä. Seurakunta on yhteisö, joka toimii rakkaudessa ja silloin kirkon tulisi olla paikka minne on kaikkein helpointa ja turvallisinta mennä.

Se, että emme varsinaisesti tee mitään jumalanpalveluksen aikana ei ole itsessään vielä väärin. Ihminen menee kirkkoon rukoilemaan ja hiljentymään. Kaikkia tapoja ei voi heti tietää ja niin kuin monessa muusakin asiassa on, niin käytäntö opettaa meitä kaikkein parhaiten. Lisäksi seurakunnissa tulisi olla opetusta ja valistusta siitä, että miten ja miksi teemme jumalanpalveluksessa mitä moninaisimpia asioita. (Tässä meidän kirkonpalvelijoiden on syytä kenties ryhdistäytyä). Myös aktiivisten kirkossakävijöiden puoleen on hyvä kääntyä, jos on epävarmuutta siitä, että miten missäkin tilanteessa on soveliasta toimia.

Yritän nyt lyhyesti mainita muutamia perusseikkoja, jotka liittyvät ortodoksiseen jumalanpalvelukseen:
- Ristinmerkillä siunaamme itsemme nimensä mukaisesti ristin muotoisesti. Se on itsessään lyhyin ja ytimekkäin rukouksen muoto ja ”uskontunnustus”, mutta samalla se johdattaa meidät rukoukseen ja Jumalan puhutteluun. Aina siellä missä tunnemme pyhyyden läsnäolon tai haluamme pyhittää mielemme on meidän hyvä siunata itsemme ristinmerkillä, eli esim. silloin kun astumme sisälle kirkkoon tai kun meitä kehotetaan ”Rukoilemaan Herraa”.

- Minulle on kerrottu siitäkin, että kirkkoon ei haluta mennä koska ei jakseta seistä koko jumalanpalvelusta. Yleisenä periaatteena on se, että pääasiassa seisomme jumalanpalvelusten ajan, mutta se ei missään nimessä ole itsetarkoitus. Me emme tule kirkkoon nimenomaisesti istumaan tai seisomaan, vaan rukoilemaan. Kunnioituksesta Jumalaa kohtaan ja tarkkaavaisuuden ylläpitämiseksi on kuitenkin helpompaa seistä. Tämä tulee kuitenkin toteuttaa omien voimien mukaan ja jos tuntuu, että pitää istahtaa, niin sen voi hyvin omintunnoin tehdä. Ajan mittaan tottuu myös seisomaan, joten jälleen kerran käytäntö on paras kouluttaja.

- Kirkossa pappi siunaa (kädellä, ristillä, evankeliumikirjalla) ja suitsuttaa. Kaikissa tapauksissa tapana on kumartaa siihen suuntaan, mistä meitä siunataan. Lisäksi jumalanpalveluksissa on aivan selkeitä kohtia, joissa meitä kehotetaan ”Kumartumaan Herran edessä”.

- Entäs onko jokaisella seurakuntalaiselle oma paikkansa kirkossa?
Tietysti meillä on paikka kirkossa, mutta se ei tarkoita, että jokaiselle on piirretty nimikirjaimet siihen kohtaan kirkon lattiaan missä seistään. Yleisenä periaatteena on kirkoissa ollut se, että miehet ovat seisseet oikealla ja naiset vasemmalla puolelle. Tämä johtuu aivan yksinkertaisesti jo siitä, että ihminen voi rauhassa keskittyä rukoukseen. On inhimillistä ja luonnollista, että vastakkainen puoli kiinnostaa, mutta kirkossa tällaiset ”kiinnostukset” on pyritty minimoimaan. Samasta syystä myös pukeutumisen tulisi kirkossa olla säädyllistä. On oikein pukeutua kirkkoon kauniisti, mutta ei kuitenkaan turhan huomiota herättävästi.

Ortodoksisesta kirkkorakennuksesta ja jumalanpalvelusjärjestyksestä saisi tehtyä (ja on tehtykin) kirjahyllyllisen ohjekirjoja. Meidän ei kuitenkaan missään nimessä tarvitse pelätä kirkkoon menemistä ja siellä erilaisten asioiden suorittamista. Nämä kaikki edellä mainitut asiat on tarkoitettu meille rukouksen apuvälineiksi, ne eivät ole itsetarkoitus ja niiden mekaaninen suorittaminen ei tee meistä yhtäkkiä pyhiä. Ne on kuitenkin nähty hyväksi ja toimivaksi keinoksi johdattamaan meitä kohti Jumalaa ja sielun pelastumista.

Lauantain tekstit sunnuntaina

Meillä ortodoksisessa kirkossa toistuvat samat evankeliumiluvut joka vuosi hyvin pienellä vaihtelevuudella. Seurakunnissa liturgiat keskittyvät sunnuntaipäiviin, joille on määrätty hyvin oleelliset tekstit.

Tästä huolimatta saman tekstin lukeminen samalla paikkakunnalla perättäisinä vuosina luo haasteita niille, jotka pitävät opetuspuheita. Tietysti samaa evankeliumilukua voi tarkatella monella eri tavoin ja monesti hyvin vähäisesti meillä viitataan liturgiassa luettuihin epistolalukuihin. Samalla voi tietysti pohtia, että kuinka moni muistaa vuodentakaisesta opetuspuheesta mitään. Kaikesta huolimatta meillä on mahdollisuus rikastuttaa evankeliumin sanomaa seurakunnissa.

Varteenotettavana vaihtoehtona on lukea liturgiassa myös lauantain tekstit, jotka jäävät liian usein liian vähäiselle huomiolle. Tämä luo uusia haasteita myös papeille, joilla voi olla suuri kiusaus tyytyä lukemaan aiempien vuosien opetuspuheita. Näiden toistaminen ja pieni muokkaaminen vuosittain voivat lopulta puuduttaa evankeliumin tutkiskelun jalon taidon. Pelkät sunnuntaipäivien luvut muodostavat kuitenkin ainoastaan pienen osan kaikesta siitä tärkestä sanomasta mitä löydämme evankeliumista.

Nyt en laitakaan tähän seuraavaksi sunnuntain opetuspuhetta, vaan lauantain (Luuk. 8:16-21), jonka kuitenkin luen siis tänä sunnuntaina:


Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Juuri luetussa evankeliumiluvussa kuulimme Kristuksen opetuksen siitä, että meidän ei tule kätkeä sellaista minkä on tarkoitus säteillä kaikkialle. Vertauksessa Kristus puhui lampusta, joka pitää nostaa korkealle, mutta Hän tarkoittaa tällä tietysti uskoamme.

Meille kristityillehän pitäisi olla itsestäänselvyys, että oma uskomme tulee julki maailmalle luontevasti kaikissa elämätilanteissa. Luontevalla tarkoitan sitä, että uskonmukainen elämä ei tule esille tekopyhästi tai hyökkäävän paatoksellisesti, vaan aivan normaalisti jokapäiväisessä kanssakäymisessä.

Usko tulee esille tietysti hyvinä tekoina ja rakkaudessa. Se näkyy siinä, että miten paljon me välitämme lähimmäisistämme ja miten suurella innolla haluamme osallistua jumalanpalveluksiin. Usko voi näkyä siinäkin, että teemmekö esimerkiksi ristinmerkin sellaisessa seurassa, joka ei ole niin uskonnollinen.

Tässä on oikeastaan eräs suurista kompastuskivistä. Uskon tulisi tulla näkyvästi esille, mutta esimerkiksi tämän päivän maallistuneessa yhteiskunnassa se on muuttunut vaikeaksi. Oikeastaan uskonmukainen elämä on periaatteessa yhtä helppoa kuin ennenkin, mutta meillä ihmisillä on kiusaus mennä suuren virran mukana. Me emme yksinkertaisesti halua erottua suuresta joukosta. Haluamme tehdä asiat samalla tavoin kuin muutkin tekevät.

Mutta kuka on väittänyt, että muut olisivat aina oikeassa? Ja kuka on väittänyt, että uskonmukainen elämä olisi ylimääräinen lisä, jota jotenkin ylihurskaat ihmiset harjoittavat? Meillä on vaarana lähteä mukaan maallistumisen pyörteisiin, jolloin me todellakin siirrämme tuon Kristuksen vertauksen lampun sängyn alle piiloon, jotta mahdollisimman harva sen huomaisi.

Ihmiset pystyvät olemaan niin monista asioista ylpeitä ja kokevat tämän vuoksi olevansa myös etuoikeutetussa asemassa. Tämä voi tarkoittaa asuinpaikkakuntaa, ammattia, harrastusta, arvonimeä, omaisuutta, julkisuutta, poliittista sidonnaisuutta, yms.
Mutta kuinka moni kokee oman uskonsa, eli Kristuksen seuraamisen asiana, josta saa tuntea olevansa ylpeä ja joka saa tuntemaan itsensä jotenkin etuoikeutetuksi?

Ihmiset uskaltavat kuuluttaa olevansa esimerkiksi tietyn urheiluseuran kannattajia ja pitävät sen viiriä korkealla. Kuinka moni uskaltaa yhtä avoimesti tunnustaa olevansa Kristuksen puolella? Jos tämä kansa uhraisi voimavarojaan yhtä paljon uskonmukaiseen elämään ja tätä kautta rukoukseen kuin se tekee esimerkiksi urheilun seuraamiseen ja kannattamiseen, niin meillä tapahtuisi varmasti suuria ihmeitä joka päivä!

Ehkä suurin synti on juuri siinä, että jos kristityt eivät uskalla avoimesti kannattaa ja arvostaa omaa uskoaan, niin eivät muutkaan sitä huomaa. Kaikki tulee tietysti ilmi, sillä sanoohan Kristus: ”Ei ole mitään kätkettyä, mikä ei tulisi ilmi, eikä salattua, mikä ei paljastuisi ja tulisi tietoon.” (Luuk. 8:17)

Kyllä salassa pidetytkin hyvät teot tulevat siis ilmi, mutta tämän voi tulkita tarkoittavan myös sitä, että pahat asiat tulevat myös julki. Me emme voi viedä oikeaa uskoa eteenpäin, jos toimimme täysin päinvastaisella tavalla. On olemassa sanonta: ”Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä opetan.” Tämän on kuitenkin äärimmäisen huono puolustus. Paras opetus ja julistus on siinä, että me teemme niin kuin opetamme, koska silloin myös maailma ottaa meidät vakavasti.

Päivän evankeliumiin liittyy myös eräs opetus siitä, että ketkä ovat Kristuksen todellisia sukulaisia. Meidän suhteemme Jumalaan ei perustu siihen, että me ikään kuin perimme verenperintönä oman uskomme sukupolvelta toiselle. Vielä edelleenkin kehdataan (onneksi vähenevässä määrin) ylläpitää käsitystä ”syntyperäisistä ortodokseista”, jotka ovat parempia kuin muut.

Tämä on jo terminä täysin käsittämätön, sillä ei kukaan synny tiettyyn uskoon, vaan hänet otetaan siihen. Ortodoksisuudessa tämä tapahtuu kasteen ja mirhallavoitelun kautta. Jotkut lapsena, jotkut aikuisena, mutta tämä oikeus ei tule itsestään. Meidän taustamme kirkon jäseneksi tulemisessa eivät ole lopulta oleellisia, vaan tärkein kysymys meidän suhteessa Kristukseen onkin se, minkä Hän on meille opettanut:
”Minun äitini ja veljeni ovat nämä, jotka kuulevat Jumalan sanan ja tekevät sen mukaan.” (Luuk. 8:21)
AMEN!

Lapsista voi ottaa myös esimerkkiä

Vajaat pari viikkoa sitten olin tavanomaisella aamunavauskierroksella. Itse asiassa koen aamunavausten pitämisen erittäin tärkeänä asiana, joka on verrattavissa normaaliin opetuspuheeseen. Päämäränä on opettaa jotain ja vielä sillä tavoin, että siitä oikeasti jää jotain ihmisten mieliin. Vaarana on puhua huuhaata tai sitten niin korkealentoista tekstiä, että aikuinenkaan ei jaksa siihen keskittyä.

Jostain syystä otin aamunavauksen aiheeksi sen, että meidän aikuisten tulee ottaa mallia myös lapsista. Yleensähän se on aika tavanomainen lausahdus, että lasten tulee ottaa oppia aikuisista ja käyttäytyä sen mukaan. Kaikissa asioissa tämä ei kuitenkaan toimi. Evankeliumista löydämme myös useita kohtia, joissa Kristus kannustaa ottamaan mallia nimenomaan lapsista.

Millä tavoin lapset sitten ovat meille aikuisille esimerkkinä?
Minulle itselleni tulee ainakin ensimmäisenä mieleen se, että lapsilla on uskomaton kyky antaa anteeksi ja olla olematta pitkävihaisia. Me aikuiset taas menetämme tuon kyvyn, koska meissä on liikaa vääränlaista ylpeyttä. Me emme kertakaikkisesti ylpeytemme tähden kykene pyytämään anteeksi tai antamaan anteeksi. Tämän myötä me katkeroidumme ja muutumme pitkävihaisiksi. Tulehdutamme ihmissuhteemme todella lapsellisten syiden takia ja siinä missä lapsi pyytää anteeksi ja unohtaa kaiken tapahtuneen viidessä minuutissa, niin me aikuiset taas ryvemme katkeruudessa ja vihassa päiviä tai jopa vuosia!

Kukaan ei voi tietenkään palata takaisin ajassa ja muutta fyysisesti lapseksi. Me voimme kuitenkin yrittää muokata sisimpäämme niin, että emme antaisi ylpeydelle ylivaltaa. Jos pystymme tässä asiassa olemaan lasten kaltaisia, niin me todellakin olemme paljon lähempänä taivasten valtakuntaa.

Lyhyt lainaus itseltä - Ehtoollinen

Lainaan taas itseäni. Tämä juttu tulee kokonaisuudessa seuraavaan Aamun Koittoon, johon olen kirjoittanut sarjaa liturgiasta.

"Kirkon varhaisina aikoina oli itsestäänselvyys, että kaikki liturgiassa olevat osallistuivat myös Ehtoolliseen. Tämä on itse asiassa jokaisen kristityn perusvelvollisuus. Me voisimme käyttää hieman arkista vertausta tähän liittyen: eihän kukaan mene ravintolaan katsomaan kun muut syövät, vaan kyllähän jokainen myös itse haluaa syödä."

Kylväjävertaus (opetuspuhe)

Kuulimme erään tunnetuimmista Kristuksen vertauksista, jossa kerrotaan maahan kylvetyistä siemenistä. Monista muista vertauksista poiketen Kristus selittää tämän vertauksen merkityksen opetuslapsilleen. Vertaukset olivat opetuksen välineinä mitä parhaimpia. Ne jäävät aivan toisella tavalla ihmisten mieliin verrattuna tavalliseen opetukseen. Ei ihme, että juuri vertauksia käytetään edelleenkin opetuskeinona kouluissa ja seurakunnallisissa lastenkerhoissa. Monet vielä aikuisiälläkin muistavat nämä vertaukset.

Mutta mitä tässä kylväjävertauksessa tarkalleen tapahtuu? Me löydämme tästä neljä erilaista maaperää, joista jokainen vaikuttaa eri tavoin siemenen itämiseen ja sen kasvuun. Meidän on helppo ymmärtää tuo ensin mainittu tiukaksi tallattu polku, joka ei todellakaan tarjonnut hyvää kasvualustaa. Kallioinen maaperä ei välttämättä tarkoita paljasta kalliota, vaan sellaista maata, jossa on ainoastaan parin sentin kerros multaa ennen varsinaista kalliota. Sellaiseen maahan on vaikea tukevasti juurtua. Kolmas kohta oli maa, joka pitää sisällään ohdake- ja rikkakasvien siemeniä. Viljan noustessa nousivat myös rikkakasvit ja varmasti hyvin tiedämme, että ne helposti valloittavat elintilan kaikelta muulta. Moninkertaisen sadon tuottikin ainoastaan tuo viimeinen, hyvä maaperä.

Mutta millainen tämä vertaus oikeastaan on? Kuka on sellainen maanviljelijä, joka kylväisi siemeniä näin holtittomasti? Tuohon aikaan viljaa ei koskaan ollut niin paljoa, että sitä olisi voinut näin välinpitämättömästi käsitellä. Harkitsevainen ja huolellinen maanviljelijä olisi hyvin tarkkaan tutkinut ne paikat jonne hän olisi kylvänyt. Mitään ei saanut tarpeettomasti mennä hukkaan.

Mutta tämän vertauksen opetus onkin toisenlainen. Kaikki ei aina tapahdu niin kuin ihmiset odottaisivat asioiden tapahtuvan. Tuo siemen on Jumalan Sana ja Jumala kylväjänä ei ryhdy rajaamaan alueita mihin Hän haluaa pelastuksen sanoman ulottaa. Olisihan se tietysti helppoa kohdistaa evankeliumin ilosanoma ainoastaan harvoille ja valituille, jotka varmasti toimisivat odotetulla tavalla. Jumala ei kuitenkaan toimi niin. Kaikille tarjotaan tuota mahdollisuutta kuulla evankeliumin sanomaa. Monista paikoista löytyy aina sellaisiakin saarekkeita, joissa siemenen on hyvä kasvaa ja tuottaa tällä tavoin moninkertainen sato.

Me voimme pohtia tätä tutkimalla Kirkon vaiheita. Apostoli Paavalin ja monien muiden opetuslasten tehtävä näytti lähestulkoon mahdottomalta. Mitä järkeä oli lähteä viemään evankeliumin sanomaa epäuskoisille kreikkalaisille ja roomalaisille, jotka joko turvautuivat pakanajumaliin tai sitten antiikin filosofeihin. Tai yhtä lailla voisi ajatella, että miksi ihmeessä Kristuksesta olisi pitänyt saarnata juutalaisille, jotka juuri jokin aika takaperin olivat ristiinnaulinneet Kristuksen?

Me voimme tutkia myös lähialueidemme historiaa. Minkä ihmeen takia kilvoittelijat lähtivät Karjalan metsiin saarnaamaan Jumalasta? Minkä ihmeen takia he halusivat yrittää selittää Evankeliumia noille metsässä asuville ihmisille, jotka palvoivat puita ja muita luontokappaleita? Miksi esimerkiksi Herman Alaskalainen lähti hyiseen Alaskaan julistamaan Evankeliumia? Eikö otollisempaa paikkaa olisi löytynyt lähempääkin?

Mutta tässä kaikessa tulee esille Jumalan laupeus ja armo. Vaikka valtaosa ihmisistä ei olisi millään tavoin kiinnostunut Jumalasta, niin aina heidänkin joukostaan löytyy joku, joka on otollista maaperää Jumalan Sanalle. Tämä on muistutuksena myös meille kaikille juuri tänä päivänä. Juuri tällä hetkellä alkaa näyttää siltä, että ihmiset eivät ole kiinnostuneet Kirkosta ja sen julistuksesta. Ihmisiä kiinnostavat niin monet muuta asiat. On niitä jotka avoimesti kieltävät kaiken Jumalaan ja uskontoon liittyvän. Näyttäisi suoraan sanottuna hulluudelta julistaa jostain sellaisesta, joka ei näytä kiinnostavan ihmisiä. Saman ilmiön huomaamme myös seurakunnassa. Ei kirkossa käy enää niin paljoa ihmisiä verrattuna aikaisempiin vuosiin. Joku voisi sanoa, että eikö tämän vuoksi olisi syytä vähentää jumalanpalveluksia, jos niiden tarve kerran myös vähenee? Mutta oikeastaan sitä suuremmalla syyllä meidän tulisi julistaa omaa uskoamme ja tuoda sitä esille. Meidän tulee yhä uusin keinoin tuoda Jumalan valtakuntaa eläväksi. Aina löytyy otollista ja hyvää maaperää, vaikka ohdakkeet ovat saattaneet vallata paljon elintilaa. Mitä enemmän me julistamme ja kylvämme Jumalan Sanaa, niin sitä suurempi todennäköisyys on sillä, että se löytää myös otollista maaperää.

Jumalan Sana ei voi kulua loppuun, vaikka kuinka paljon sitä kylvämme. Ja mitä enemmän me rukoilemme, toimitamme Jumalalle palvelusta ja julistamme omaa uskoa kaikissa toimissamme, niin sitä suurempi mahdollisuus on sille, että se myös tavoittaa niitä ihmisiä, jotka ovat sitä kauan kaivanneet.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!