Taas ja taaskin kiireisestä elämästä ja rahasta

Olen useampaan otteeseen kirjoittanut blogiini kiireisestä elämästä ja taloudellisen hyödyn tavoittelusta. Ajattelin kirjoittaa taas ja taaskin näistä aiheista, koska ne tuntuvat ainakin tällä hetkellä turhauttavan minua erityisen paljon. Ja paras tapahan purkaa turhautumista on kirjoittaa asioista omaan blogiin.


Kirkkokahveilla on tässä jo muutaman kerran pohdittu sitä, että minne tässä nyt oikein on kiire?
Vaikka nykyaikaa ei aina ole hyvä rinnastaa "vanhoihin hyviin aikoihin", niin ainakaan ennen ei ihmisillä ollut niin kova kiire. Ennen tehtiin varmasti pitkiä päiviä ja työ oli pääsääntöisesti ruumiillisesti rankempaa. Tästä huolimatta sellaista neuroottista kiireen tuntua ei ollut samalla tavoin ilmassa.


Joku on todennut hyvin osuvasti sen, että mitenkähän ihmiset ovat ennen pärjänneet ja ehtineet tehdä kaikkea niin paljon, vaikka kello on käynyt silloin ihan samaan tahtiin kuin nykyäänkin.
- Tosiaan! Normaalin työskentelyn ja perhe-elämän lisäksi ihmisillä oli ennen enemmän aikaa pysähtyä ja kohdata myös toisia ihmisiä: Kadulla rupateltiin kaikessa rauhassa, käytiin kylässä toisten luona ja lankapuhelimessa voitiin roikkua tuntitolkulla. Nämä edellä mainitut asiat näyttäisivät olevan tätä nykyä katoavaa kansanperinnettä!

Minne on aika kadonnut ja miksi ihmiset ovat nimenomaan henkisesti alkaneet uupua?
- Uskon edelleen siihen, että meitä helpottamaan tarkoitetut asiat ovat kääntyneet meitä itseämme vastaan. Kännykkä ja sähköposti ovat varmasti monella tapaa helpotus, mutta samanaikaisesti ne ovat monelle suoranainen kirous. Miten ihminen voi antaa aikaa itselleen ja läheisilleen, jos hänen pitää koko ajan olla varpaillaan?! - Kännykkää vilkuillaan vähintään 10 minuutin välein. Sähköposti tsekataan vähintään kerran tunnissa ja jos muuta aikaa jää niin sitten ollaan päivittämässä viimeistä vessa- tai kauppareissua Facebookissa. Onko tämä todellakin välttämätöntä?!


Myös työelämässä ihminen saa olla koko ajan varpaillaan. Varmoja työpaikkoja ei ole enää olemassa, sillä tuotannollisista ja taloudellisista syistä voidaan aina antaa potkut jollekin ja erityisesti niille, jotka eivät ole sopeutuvaisia pysymään tässä neuroottisessa, suorituskeskeisessä ja kiireen leimaamassa työtahdissa. Sairaslomaa ei parane ottaa sillä sehän on heikon ihmisen merkki. Apua ei parane muutoinkaan pyytää sillä siitähän voisi saada vaikkapa hullun leiman otsaansa!


"Tuotanto ja taloudellisuus", eli käytännössä raha ratkaisee. Se käy lopulta meidän jokaisen hyvinvoinnin edelle, vaikkei sitä nyt isoon ääneen sanota. Se pitää huolta siitä, että meillä on ainakin näennäinen kiire (myös vapaapäivinä, jolloin pitää myös mennä tuhlaamaan rahoja ostoskeskuksiin). Raha käy myös koko luonnon hyvinvoiniin edelle. Yksittäisten mummonmökkien komposteja ja huusseja käydään kyllä nuuhkimassa ja omistajia sakotetaan, kun ne eivät täytä EU määräyksiä. Samaan aikaan vajaan sadan kilomterin päässä iso kaivos laskettelee myrkkyjä enemmän vesistöön tunnissa, mihin se yksittäinen mummo ei kykene koko elinikänsä aikana. Kaivosta vain ei passaa sakottaa tai sulkea, kun sehän tuottaa. Toisin kuin se mummo siellä mökissään.


Eikös tämä kaikki ole vähän hullun touhua vai mitä?

VINKKI: Jättäkää kännykkä, tietokone ja TV hetkeksi rauhaan ja menkää ulos ja olkaa siellä ihan kaikessa rauhassa. Poiketkaa siinä matkalla ilahduttamassa ystävää. Se olisi jotain todella hienoa näinä hulluina aikoina.

Suomalainen joulu

Kuuntelen jonkin verran radiota ajaessani autolla. Jostain syystä olen yhä enemmän YLE Puhe kanavaan. Joka tapauksessa kuuntelin erästä ohjelmaa, jossa haastateltiin Suomessa asuvia ulkomaalaistaustaisia ihmisiä ja kysyttiin heidän mielipidettään suomalaisesta joulusta. Suurimpana huomiona oli se, että suomalaiset aloittavat joulun viettämisen päivää liian aikaisin. Muualla joulua vietetään vasta itse joulupäivänä. Toinen mielenkiintoinen huomio oli se, että suomalaisilla on tapana jouluna eristäytyä neljän seinän sisään viettämään joulua. Kadut ovat tuolloin lähes täysin autioita.

Missäköhän vaiheessa olemme siirtäneet joulun päivää aikaisemmaksi? Ainakin vanhemat ihmiset muistavat, että joulukalenterissa oli ennen 25 luukkua. Monet varmasti muistavat senkin, että lahjat avattiin vasta joulukirkon jälkeen. Ortodoksisessa perinteessä joulupaasto päättyy vasta joulupäivänä, eikä suinkaan jouluaattona. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö joitakin jouluruokia voisi syödä jo aattona. Esimerkiki kalat ja suurin osa joululaatikoista ovat ihan oivallista paastoruokaa.

Kenties surullisempaa on se, että me päätämme Kristuksen syntymäjuhlan viettämisen heti alkuunsa. Monelle aatto on joulun kohokohta, vaikka oikeastaan juhla ei ole siinä vaiheessa päässyt oikeastaan vielä kunnolla alkamaankaan. Tietysti, jos juhlaan ei ole oikeastaan missään vaiheessa oikealla tavalla valmistautunut, niin vaikea siinä on virittäytyä pitkään juhlakauteenkaan. Oikealla valmistautumisella tarkoitan nyt joulupaastoa, enkä neuroottista lahjapähkäilyä.

Joulua kuuluisi viettää yli Herran kasteen juhlan, eli Loppiaisen. Ja sitä ei tarvitse viettää suomalaisittain neljän seinän sisällä, vaan nimenomaan niin, että menisimme tervehtimään mahdollisimman monia ystäviä ja tuttuja. Ja erityisesti niitä, jotka joutuvat viettämään aikaansa olosuhteiden pakosta neljän seinän sisällä.

Henkilökohtaisesti (ja ei siis varsinaisesti työni puolesta) olen tässä joulun alla onnistunut antamaan ainakin yhden oikean joululahjan. Olen käynyt pitkästä aikaa tervehtimässä jo ikääntyneitä ystäviäni, jotka joutuvat viettämään aikaansa hyvin paljon neljän seinän sisällä. He olivat vilpittömän iloisia käynnistäni. En halua tällä kehua itseäni, sillä liian usein ajan monen sellaisen talon ohi, jossa istuu yksinäinen ihminen, joka ilahtuisi suunnattomasti käynnistäni.

Me osaamme kyllä antaa lahjoja toinen toisillemme, mutta osaammeko antaa hieman myös aikaamme sellaisille ihmisille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat? Joulun juhlakausi on oikeasti pitkä. Jospa edes silloin voisimme irroittautua hetkeksi kaikesta kaupallisesta turhuudesta ja keskittyä oleelliseen, eli lähimmäisiimme. Jumalan tahdon mukainen elämä on sitä, että osaisimme osoittaa rakkautta toisiamme kohtaan. Sen on varmasti myös paras joululahjamme itse päivänsankarille, eli Kristukselle.

Ehtoopuolen ajatuksia

Heti alkuun laitan tähän linkin jokin aika sitten ilmestyneestä uutisesta. (LINKKI)

Tässä uutisessa saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware kertoo siitä, että mitä asioita ihmiset olisivat elämässään halunneet tehdä toisin. Meidän kannattaisi ottaa opiksi näistä viisauksista, jotka järjellä ajateltuna ovat aivan luonnollisia asioita. Me olemme ainoastaan kaikessa kiireessä ja itsekeskeisyydessä unohtaneet ne. Ajattelin nyt pohtia näitä asioita hieman lisää:

- "Yhä useampi oli toiminut muiden ihmisten ja ympäristön odotusten mukaan."

Tämä on suoranainen tavaramerkki lähes jokaisella meistä. Suurin osa elämästä kuluu siten, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että "miten minun pitäisi toimia, jotta saisin hyväksyntää ja arvostusta muilta?" Me emme siis tee asioita vapaasti, vaan ympäristön ehdoilla. Opiskelu, ammatinvalinta, pukeutuminen, puhetyyli, harrastukset yms. eivät välttämättä heijasta sitä, että mitä me oikeasti haluamme elämältä, vaan niihin ovat vaikuttaneet enemmän muut tekijät.


- "He katuivat, että olivat suurimman osan elämästään viettäneet työelämän oravanpyörässä ja menettäneet paljon tärkeitä hetkiä perheensä parissa."

Valitettavan totta tämäkin. Meistä on tulossa työnarkomaaneja, johon meitä ajaa käsitys siitä, että tunnollinen työntekijä on nimenomaan sellainen, joka tekee töitä vapaa-ajallaankin. Nykyajan rahakeskeinen ja äärimmäisen tulosvastuullinen toiminta lisää tunnetta siitä, että työ on kaikki kaikessa. Saamme jatkuvasti lukea otsikoita joissa "henkilöstöä vähennetään", jotta yritysten toiminta olisi mahdollisimman kannattavaa. Ei siis ihme, että vielä työpaikkansa säilyttäneet joutuvat paiskimaan töitä hulluna. Puhutaan työssäjaksamisesta ja työhyvinvoinnista. Ne jäävät turhiksi sanoiksi jos tälläinen touhu jatkuu.


- "Tunteiden tukahduttamisen seurauksena monista tulee myöhemmällä iällä katkeria ja katuvia."

Meillä olisi varmasti paljon sanottavaa, mutta jätämme ne kuitenkin sanomatta. Me todellakin katkeroidumme ja saatamme ryhtyä vihaamaan jotkuta. Ja tämä kaikki ainoastaan sen vuoksi, että emme ole kyenneet keskustelemaan asioista. Meillä tulisi olla kyky antaa tarpeen vaatiessa kielteistäkin palautetta. Kysymys on enemmänkin siitä, että osaammeko antaa sitä oikealla tavalla? Saman asian voi esittää sanasta sanaankin niin monella eri tavalla.


- "he tahtoivat saada uuden mahdollisuuden rakkaimpiensa kanssa, joita olivat laiminlyöneet."

Kuinka paljon meillä on lopulta ystäviä? Sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan, tukemaan ja olemaan läsnä? Onko meillä muka oikeasti satoja ystäviä, jos Facebookin laskuriin on luottamista? Me laiminlyömme läheisiämme, koska meillä on kiire töissä. Meillä on kiire katso telkkaria. Ja meillä on kiire tuijottaa tietokoneen ruutua.


- "Onni ei vain tule, jostakin konkreettisesta asiasta vaan jokainen voi muokata elämästään juuri niin onnellista kuin itse haluaa. "

Siinäpä se. Onnellisuutta ei voi saavuttaa päämäärähakuisesti. Joku sanoo saavuttavansa onnellisuuden esimerkiksi lottovoiton myötä. Tuskinpa se kuitenkaan tekee ihmisestä todella onnellista. Onnellisuus saavutetaan elämällä sitä hetkeä ilman turhia tavoitteita. Nykyajan tulosvastuullinen ja rahakeskeinen ajattelu on sumentanut myös meidän käsityksemme onnellisuudesta.

Haluan vielä lopuksi todeta, että juuri näitä edellä mainittuja asioita myös kristinuskossa painotetaan. On äärimmäisen surullista, että nyt uhotaan ja painetaan kirkkoa maanrakoon turhana instituutiona. Kirkkoa, jonka yhtenä tehtävänä on muistuttaa juuri näistä asioista: rakkaudesta ja välittämisestä. Pitääkö tämä kaikki oppia kantapään kautta ja tajuta se vasta kuolinvuoteella?
Ehkä kaikkein pelottavinta tässä kaikessa on se, että haastatellut olivat iäkkäitä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole joutuneet työskentelemään nykykiireen leimaamassa ympäristössä ja joiden ei ole myöskään tarvinnut tuijottaa television ja tietokoneen ruutua suurinta osaa valveillaoloajastaan. Jos he tuntevat laiminlyöneensä muita, niin miltä meistä sitten tuntuu? Mitä meidän sukupolvi ajatteleekaan kuolinvuoteellaan?