Helluntain opetuspuhe

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat. – Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan.”

Kristus viittaa veteen ja Henkeen. Miten nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa?

Jos me ajattelemme, että mitä vesi meille merkitsee, niin sehän on meille kaikille välttämättömyys. Ei vain ihmisille, vaan myös eläimille ja kasveille. Eli biologisesti ajateltuna vesi on koko elämän edellytys täällä maan päällä.

Mutta me kristittyinä tiedämme sen, että ihmisellä on myös sielu, jonka eläväksi tekijä ei ole vesi, vaan Pyhä Henki. Ihminen on ruumiillisesti riippuvainen vedestä, mutta sielultaan hän on riippuvainen Jumalasta.

Vesi ja Pyhän Hengen armo liittyvät läheisesti toisiinsa myös kirkon elämässä. Kasteessa ihminen uudistuu. Ja siinä hän todellakin syntyy uudelleen vedestä ja Hengestä. Tätä liturgiaa on edeltänyt vedenpyhitys, jonka rukouksissa olemme pyytäneet, että Pyhän Hengen armo ja siunaus välittyisi myös veden nauttimisen ja vihmomisen kautta meidän päällemme. Näkyvästä ja kaikkea elämää ylläpitävästä elementistä tulee myös armon ja siunauksen välikappale.

Meissä ihmisissä asuu kaipaus kohti Jumalaa. Luotu haluaa tuntea olevansa yhtä oman Luojansa kanssa. Kristus kuvaa autuaiksi niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Tuo vanhurskaus on juuri sitä, että ihminen haluaa olla yhteydessä Jumalaan ja noudattaa Hänen tahtoaan. Autuaita eivät siis ole ne, jotka kuvittelevat olevansa kaikessa jo hyviä, vaan autuaita ovat nimenomaan ne, jotka janoavat tuota yhteyttä Jumalaan.

Me tiedämme mitä on olla janoissaan. Me tiedämme, että tuo janon tunne ei häviä ennen kuin olemme saaneet juotavaa. Samalla tavoin on ihmisen sielunkin kanssa. Ihminen voi olla sielultaan janoissaan ja tämän janon sammuttaa Kristus: ”Jos jonkun on jano, tulkoon MINUN luokseni ja juokoon.”

Kristuksen meille asettama kutsu on harvinaisen selkeä!

Me löydämme tästä maailmasta vaikka millaisia asioita ja meille tyrkytetään kaikenlaisia tuotteita joiden tarkoituksena on parantaa meidän elämisemme laatua. Ihminen yrittää sammuttaa janonsa monin eri keinoin, mutta yhä uudestaan ja uudestaan hän huomaa, että kaikki ei olekaan täydellistä. Kaiken tuon maallisen ihanuuden keskellä ihmisen sielu on edelleen janoissaan.

Ihmisen ruumis on Pyhän Hengen temppeli ja vaikka miten yrittäisimme tyydyttää maallisilla asioilla itseämme, niin sielu on edelleen janoissaan. Sen vuoksi meidän tulee mennä Kristuksen luokse. Ja Kristuksen luokse kulkeminen ja Kristuksen kohtaaminen tapahtuu Kirkossa. Se on paikka, missä me kohtaamme Kristuksen ja osallistumme Hänestä.

Juuri Kirkko on se paikka, jossa korostuu meidän kristittyjen yhteisöllisyys. Rakkauden osoittaminen edellyttää sitä, että kohtaamme toisia ihmisiä. Kristus on sanonut, että ”--missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20)

Kirkko koostuu ihmisistä, joilla kaikilla on pyrkimys kohti Jumalaa. Se on yhteisö, joka haluaa tulla Kristuksen luokse. Tuon yhteisöllisyyden vastakohta on itsekkyys ja itserakkaus, jossa kaikki omien etujen saavuttaminen käy kaiken muun yläpuolelle. Tuossa itsekkyydessä ihminen kuvittelee olevansa itse Jumala ja täydellinen. Juuri tuolloin ihmisestä kuitenkin tulee epätäydellinen, koska hän menettää elämän merkityksen ja elämän päämäärän. Ihminen ei ole todellinen ihminen ilman Luojaansa. Tällöin ihminen on hengellisesti kuollut, vaikka hän täällä maan päällä hengittäisi ja liikkuisikin.

Kun me käänymme Kristuksen puoleen, niin silloin Pyhä Henki tekee meistä todella eläviä. Tässäkin liturgiassa me rukoilemme Pyhän Hengen alaslaskeutumista. Tämä tapahtuu erityisesti eukaristiassa, jossa me pyydämme, että esille tuodut lahjat muuttuisivat Herran Pyhäksi Ruumiiksi ja Vereksi. Tämä muutos ei koske pelkästään ehtoollislahjoja, sillä rukouksen sanojen mukaisesti me pyydämme: “Lähetä Sinun Pyhä Henkesi alas meidän päällemme ja näiden esillä olevien lahjain päälle.”

Eli me pyydämme, että Pyhä Henki laskeutuisi kaikkien meidän päällemme, jotka olemme kantamassa tätä pyhää uhria. Tämä Pyhän Hengen laskeutuminen liturgiassa ja osallistuminen Pyhistä Lahjoista tekee meistä eläviä. Kuten edellä on jo todettu, niin ihminen vailla omaa Luojaansa on epätäydellinen ja eräässä mielessä kuollut. Tässä liturgiassa tapahtuu juuri se mikä tekee meistä taas täydellisiä ja eläviä.

Me tarvitsemme tätä muutosta ja uudistumista yhä uudestaan ja uudestaan. Siksi meidän tulisi myös osallistua säännöllisesti jumalanpalveluksiin, koska juuri sen avulla me saamme kirkastettua Jumalan kuvan meissä. Ja silloin me myös tulemme Pyhän Hengen armovoimalla todella eläviksi ja vapaiksi. Pyhän apostoli Paavalin sanojen mukaisesti: “Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.” (2. Kor. 3:17-18)

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme. Kunnia Sinulle!

Joulua edeltävä sunnuntai (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Kuulimme päivän evankeliumilukuna Kristuksen sukuluettelon. Tämän kohdan löydämme heti Uuden Testamentin alusta, jonka evankelista Matteus on meille kuvannut. Tämä on varmasti yksi niistä evankeliumin luvuista, jotka monesti sivuutetaan ilman sen kummempia ajatuksia. Olemme varmasti kuulleet sanottavan, että ensivaikutelma on tärkein. Esimerkiksi kirjan alun pitäisi olla mahdollisimman mukaansatempaava, jotta lukija innostuisi siitä. Nimilistan luettelointi kyllä tuntuu aivan muulta kuin kiinnostavalta. Vaikutus on lähestulkoon päinvastainen.

Evankelista Matteus kirjoitti kuitenkin juutalaisista lähtökohdista ja juutalaisuudessa ihmisen taustoilla ja suvulla oli hyvin suuri merkitys. Se osoitti käytännössä osoitti ihmisen paikan. Ja kyllähän meidän aikanammekin monilla on suuri kiinnostus omia sukujuuriaan kohtaan. Kukapa ei haluaisi selvittää omia taustojaan kymmeniä sukupolvia taaksepäin.

Kristuksen kohdalla kysymys oli tietysti paljon suuremmasta asiasta, sillä Hänen sukuluettelostaan käy ilmi myös se, että hän todellakin oli Daavidin sukua, josta odotettiin tulevaa Messiasta. Sukuluettelo toimii meille ikään kuin vahvistuksena siitä, että Kristus on Kuningas ja Vapahtaja, johon Vanhan Testamentin profetiat viittaavat.

Tämä sukuluettelo ei pelkästään pidä sisällään hurskaita ja muuten esimerkillisiä ihmisiä. Sieltä löytyy myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät edes olleet juutalaisia, vaan pakanoita. Sieltä löytyy henkilöitä, jotka eivät todellakaan kulkeneet hyveellisen ihmisen tietä. Siitä huolimatta heidät on tässä mainittu.

Nämä kaikki edellä mainitut henkilöt ovat ihmisiä kaikkine hyveineen ja heikkouksineen. Ennen kaikkea tämä muistuttaa siitä, että Kristus on kaikkien Vapahtaja. Ei ainoastaan hurskaiden juutalaisten, vaan myös synnintekijöiden ja pakanoiden, jotka ovat vaikuttaneet kautta koko pelastushistorian.

Sukuluettelon jälkeen evankeliumiluku kertoo meille ne vaiheet, jotka edelsivät Kristuksen syntymää. Evankeliumiluku päättyy seuraavasti: ”Hän ei kuitenkaan koskenut vaimoonsa ennen kuin tämä oli synnyttänyt pojan. Joosef antoi pojalle nimen Jeesus.” (Matt. 1:25)

Tämä saattaa jättää meidän mieliimme epäilyksen siitä, että Neitsyt Maria ei ollutkaan neitsyt enää myöhemmin. Mutta edellä olleen huomautuksen tarkoituksena on ainoastaan vakuuttaa se, että Joosef ei koskenut Mariaan ennen Kristuksen syntymää. Siinä ei oteta kantaa eikä viitata mitenkään siihen, että mitä tämä jälkeen tapahtui.

Me emme myöskään tähän liittyen löydä todisteita siitä, että Marialla olisi ollut muita lapsia. Evankeliumista löytyy mainintoja ”Herran veljistä”, kuten Jaakobista, mutta nämä olivat kaikki mitä ilmeisimmin Joosefin ensimmäisestä avioliitosta.

Me voisimmekin tässä yhteydessä kiinnittää huomiomme Joosefiin, jonka me helposti sivuutamme Kristuksen syntymäjuhlan yhteydessä lähes täydellisesti. On tietysti totta, että emme Joosefin kohdalla voi puhua minkäänlaisesta verisukulaisuudesta suhteessa Kristukseen. Mutta Jeesuksesta tuli Joosefin ja tätä kautta myös Daavidin perillinen. Tämä tapahtui nimenannossa, jossa Joosef käytännössä lopullisesti otti lapsen omakseen ja teki hänestä tätä kautta myös perillisen. Muistammehan myös sen, että Jeesus toimi Nasaretissa Joosefin apuna harjoittaen kirvesmiehen ammattia ennen julkisen julistustyönsä aloittamista, joka tapahtui vasta Jeesuksen ollessa noin 30-vuotias.

Me kunnioitamme Joosefia pyhänä ihmisenä. Ei pelkästään sen vuoksi, että hän oli Kristuksen lähellä, vaan ennemmin sen vuoksi, että hän omassa elämässään käänsi vihan armoksi. Tämä tarkoittaa siis sitä kohtaa, jossa hän luulee tulleensa petetyksi, mutta ei kuitenkaan halua vahingoittaa Mariaa.

Voimme tietysti pohtia, että miksi arkkienkeli Gabriel ei sitten voinut ilmestyä samaan aikaan Joosefille kuin Marialle, jolle ilmoitettiin ilosanoma. Pitikö Joosefin todellakin riutua epäilystensä myrskyssä?

Ehkä Jumala tahtoi koetella myös Joosefin armahtavaisuutta. Joosefilla olisi ollut Mooseksen lain mukaan täysi oikeus ottaa asia julkisesti esille ja sääntöjen mukaan Maria olisi joutunut kivitettäväksi. Joosef kuitenkin luopui tästä lain suomasta oikeudestaan.

Jumala siis antoi Joosefille täydellisen valinnan vapauden. Hän antoi tälle mahdollisuuden omasta vapaasta tahdosta punnita mahdollisuuksiaan. Sokaistuisiko Joosef vihassaan ja katkeruudessaan ja toimittaisi Marian kivitettäväksi, vai antaisiko hän tälle mahdollisuuden elää?

Kuten huomasimme Joosef käänsi vihan armoksi. Se on hänen hyvä esimerkkinsä myös meille. Me voimme tuhota suhteitamme lähimmäisiimme ja sanomme, että meillä on kaikki oikeus siihen. Mutta oikeudenmukaisuus ei ole aina sama kun lain sokea noudattaminen ja lopulta juuri armahtavaisuutta meiltä odotetaan. Juuri tätä me pyydämme Jumalalta joka päivä:

”Anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Amen!