Meillä ortodoksisessa kirkossa toistuvat samat evankeliumiluvut joka vuosi hyvin pienellä vaihtelevuudella. Seurakunnissa liturgiat keskittyvät sunnuntaipäiviin, joille on määrätty hyvin oleelliset tekstit.Tästä huolimatta saman tekstin lukeminen samalla paikkakunnalla perättäisinä vuosina luo haasteita niille, jotka pitävät opetuspuheita. Tietysti samaa evankeliumilukua voi tarkatella monella eri tavoin ja monesti hyvin vähäisesti meillä viitataan liturgiassa luettuihin epistolalukuihin. Samalla voi tietysti pohtia, että kuinka moni muistaa vuodentakaisesta opetuspuheesta mitään. Kaikesta huolimatta meillä on mahdollisuus rikastuttaa evankeliumin sanomaa seurakunnissa.
Varteenotettavana vaihtoehtona on lukea liturgiassa myös lauantain tekstit, jotka jäävät liian usein liian vähäiselle huomiolle. Tämä luo uusia haasteita myös papeille, joilla voi olla suuri kiusaus tyytyä lukemaan aiempien vuosien opetuspuheita. Näiden toistaminen ja pieni muokkaaminen vuosittain voivat lopulta puuduttaa evankeliumin tutkiskelun jalon taidon. Pelkät sunnuntaipäivien luvut muodostavat kuitenkin ainoastaan pienen osan kaikesta siitä tärkestä sanomasta mitä löydämme evankeliumista.
Nyt en laitakaan tähän seuraavaksi sunnuntain opetuspuhetta, vaan lauantain (Luuk. 8:16-21), jonka kuitenkin luen siis tänä sunnuntaina:
Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,
Juuri luetussa evankeliumiluvussa kuulimme Kristuksen opetuksen siitä, että meidän ei tule kätkeä sellaista minkä on tarkoitus säteillä kaikkialle. Vertauksessa Kristus puhui lampusta, joka pitää nostaa korkealle, mutta Hän tarkoittaa tällä tietysti uskoamme.
Meille kristityillehän pitäisi olla itsestäänselvyys, että oma uskomme tulee julki maailmalle luontevasti kaikissa elämätilanteissa. Luontevalla tarkoitan sitä, että uskonmukainen elämä ei tule esille tekopyhästi tai hyökkäävän paatoksellisesti, vaan aivan normaalisti jokapäiväisessä kanssakäymisessä.
Usko tulee esille tietysti hyvinä tekoina ja rakkaudessa. Se näkyy siinä, että miten paljon me välitämme lähimmäisistämme ja miten suurella innolla haluamme osallistua jumalanpalveluksiin. Usko voi näkyä siinäkin, että teemmekö esimerkiksi ristinmerkin sellaisessa seurassa, joka ei ole niin uskonnollinen.
Tässä on oikeastaan eräs suurista kompastuskivistä. Uskon tulisi tulla näkyvästi esille, mutta esimerkiksi tämän päivän maallistuneessa yhteiskunnassa se on muuttunut vaikeaksi. Oikeastaan uskonmukainen elämä on periaatteessa yhtä helppoa kuin ennenkin, mutta meillä ihmisillä on kiusaus mennä suuren virran mukana. Me emme yksinkertaisesti halua erottua suuresta joukosta. Haluamme tehdä asiat samalla tavoin kuin muutkin tekevät.
Mutta kuka on väittänyt, että muut olisivat aina oikeassa? Ja kuka on väittänyt, että uskonmukainen elämä olisi ylimääräinen lisä, jota jotenkin ylihurskaat ihmiset harjoittavat? Meillä on vaarana lähteä mukaan maallistumisen pyörteisiin, jolloin me todellakin siirrämme tuon Kristuksen vertauksen lampun sängyn alle piiloon, jotta mahdollisimman harva sen huomaisi.
Ihmiset pystyvät olemaan niin monista asioista ylpeitä ja kokevat tämän vuoksi olevansa myös etuoikeutetussa asemassa. Tämä voi tarkoittaa asuinpaikkakuntaa, ammattia, harrastusta, arvonimeä, omaisuutta, julkisuutta, poliittista sidonnaisuutta, yms.
Mutta kuinka moni kokee oman uskonsa, eli Kristuksen seuraamisen asiana, josta saa tuntea olevansa ylpeä ja joka saa tuntemaan itsensä jotenkin etuoikeutetuksi?
Ihmiset uskaltavat kuuluttaa olevansa esimerkiksi tietyn urheiluseuran kannattajia ja pitävät sen viiriä korkealla. Kuinka moni uskaltaa yhtä avoimesti tunnustaa olevansa Kristuksen puolella? Jos tämä kansa uhraisi voimavarojaan yhtä paljon uskonmukaiseen elämään ja tätä kautta rukoukseen kuin se tekee esimerkiksi urheilun seuraamiseen ja kannattamiseen, niin meillä tapahtuisi varmasti suuria ihmeitä joka päivä!
Ehkä suurin synti on juuri siinä, että jos kristityt eivät uskalla avoimesti kannattaa ja arvostaa omaa uskoaan, niin eivät muutkaan sitä huomaa. Kaikki tulee tietysti ilmi, sillä sanoohan Kristus: ”Ei ole mitään kätkettyä, mikä ei tulisi ilmi, eikä salattua, mikä ei paljastuisi ja tulisi tietoon.” (Luuk. 8:17)
Kyllä salassa pidetytkin hyvät teot tulevat siis ilmi, mutta tämän voi tulkita tarkoittavan myös sitä, että pahat asiat tulevat myös julki. Me emme voi viedä oikeaa uskoa eteenpäin, jos toimimme täysin päinvastaisella tavalla. On olemassa sanonta: ”Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä opetan.” Tämän on kuitenkin äärimmäisen huono puolustus. Paras opetus ja julistus on siinä, että me teemme niin kuin opetamme, koska silloin myös maailma ottaa meidät vakavasti.
Päivän evankeliumiin liittyy myös eräs opetus siitä, että ketkä ovat Kristuksen todellisia sukulaisia. Meidän suhteemme Jumalaan ei perustu siihen, että me ikään kuin perimme verenperintönä oman uskomme sukupolvelta toiselle. Vielä edelleenkin kehdataan (onneksi vähenevässä määrin) ylläpitää käsitystä ”syntyperäisistä ortodokseista”, jotka ovat parempia kuin muut.
Tämä on jo terminä täysin käsittämätön, sillä ei kukaan synny tiettyyn uskoon, vaan hänet otetaan siihen. Ortodoksisuudessa tämä tapahtuu kasteen ja mirhallavoitelun kautta. Jotkut lapsena, jotkut aikuisena, mutta tämä oikeus ei tule itsestään. Meidän taustamme kirkon jäseneksi tulemisessa eivät ole lopulta oleellisia, vaan tärkein kysymys meidän suhteessa Kristukseen onkin se, minkä Hän on meille opettanut:
”Minun äitini ja veljeni ovat nämä, jotka kuulevat Jumalan sanan ja tekevät sen mukaan.” (Luuk. 8:21)
AMEN!
