Olen tässä yrittänyt lajitella vanhoja kirjoituksia. Laitan nyt yhden kirkkokäytöstä koskevan tekstin tähän blogiin. (Älkää välittäkö kirjotusvihreistä)
KIRKKOKÄYTTÄYTYMISESTÄ
Ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluselämä on hyvin rikasta ja me osallistumme siihen kaikilla aisteilla. Voidaan myös sanoa , että jumalanpalvelus on ikään kuin jatkuvaa eteenpäin menemistä ja siinä ei vain olla ja seistä paikallaan. Lisäksi kirkossa olemiseen liittyy tiettyjä käyttäytymissääntöjä, jotka liittyvät esimerkiksi pukeutumiseen.
Valitettavaa on tietysti se, että monet voivat kokea kaiken tämän edellä mainitun ylitsepääsemättömänä kynnyksenä tulla kirkkoon. Epävarmuus siitä että tekee jotain asioita väärin tai jättää jotain oleellista tekemättä voi todellakin pelottaa. Lisäksi joillakin voi olla lapsuudesta ja nuoruudesta pelottavia muistoja tai kuultuja kertomuksia siitä, kuinka hyvinkin tylysti on ojennettu niitä, jotka ovat toimineet ”väärin” ortodoksisessa kirkossa.
Heti alkuun on todettava se, että kirkoissamme ei ole (ainakaan enää) sellaista ”sotilaallista ankaruutta” mistä olemme saattaneet joskus kuulla. On totta, että emme saa mennä kirkkoon samalla asenteella kuin ”huoltoaseman kuppilaan”, mutta ei meidän myöskään tulisi pelätä kirkkoon menemistä. Seurakunta on yhteisö, joka toimii rakkaudessa ja silloin kirkon tulisi olla paikka minne on kaikkein helpointa ja turvallisinta mennä.
Se, että emme varsinaisesti tee mitään jumalanpalveluksen aikana ei ole itsessään vielä väärin. Ihminen menee kirkkoon rukoilemaan ja hiljentymään. Kaikkia tapoja ei voi heti tietää ja niin kuin monessa muusakin asiassa on, niin käytäntö opettaa meitä kaikkein parhaiten. Lisäksi seurakunnissa tulisi olla opetusta ja valistusta siitä, että miten ja miksi teemme jumalanpalveluksessa mitä moninaisimpia asioita. (Tässä meidän kirkonpalvelijoiden on syytä kenties ryhdistäytyä). Myös aktiivisten kirkossakävijöiden puoleen on hyvä kääntyä, jos on epävarmuutta siitä, että miten missäkin tilanteessa on soveliasta toimia.
Yritän nyt lyhyesti mainita muutamia perusseikkoja, jotka liittyvät ortodoksiseen jumalanpalvelukseen:
- Ristinmerkillä siunaamme itsemme nimensä mukaisesti ristin muotoisesti. Se on itsessään lyhyin ja ytimekkäin rukouksen muoto ja ”uskontunnustus”, mutta samalla se johdattaa meidät rukoukseen ja Jumalan puhutteluun. Aina siellä missä tunnemme pyhyyden läsnäolon tai haluamme pyhittää mielemme on meidän hyvä siunata itsemme ristinmerkillä, eli esim. silloin kun astumme sisälle kirkkoon tai kun meitä kehotetaan ”Rukoilemaan Herraa”.
- Minulle on kerrottu siitäkin, että kirkkoon ei haluta mennä koska ei jakseta seistä koko jumalanpalvelusta. Yleisenä periaatteena on se, että pääasiassa seisomme jumalanpalvelusten ajan, mutta se ei missään nimessä ole itsetarkoitus. Me emme tule kirkkoon nimenomaisesti istumaan tai seisomaan, vaan rukoilemaan. Kunnioituksesta Jumalaa kohtaan ja tarkkaavaisuuden ylläpitämiseksi on kuitenkin helpompaa seistä. Tämä tulee kuitenkin toteuttaa omien voimien mukaan ja jos tuntuu, että pitää istahtaa, niin sen voi hyvin omintunnoin tehdä. Ajan mittaan tottuu myös seisomaan, joten jälleen kerran käytäntö on paras kouluttaja.
- Kirkossa pappi siunaa (kädellä, ristillä, evankeliumikirjalla) ja suitsuttaa. Kaikissa tapauksissa tapana on kumartaa siihen suuntaan, mistä meitä siunataan. Lisäksi jumalanpalveluksissa on aivan selkeitä kohtia, joissa meitä kehotetaan ”Kumartumaan Herran edessä”.
- Entäs onko jokaisella seurakuntalaiselle oma paikkansa kirkossa?
Tietysti meillä on paikka kirkossa, mutta se ei tarkoita, että jokaiselle on piirretty nimikirjaimet siihen kohtaan kirkon lattiaan missä seistään. Yleisenä periaatteena on kirkoissa ollut se, että miehet ovat seisseet oikealla ja naiset vasemmalla puolelle. Tämä johtuu aivan yksinkertaisesti jo siitä, että ihminen voi rauhassa keskittyä rukoukseen. On inhimillistä ja luonnollista, että vastakkainen puoli kiinnostaa, mutta kirkossa tällaiset ”kiinnostukset” on pyritty minimoimaan. Samasta syystä myös pukeutumisen tulisi kirkossa olla säädyllistä. On oikein pukeutua kirkkoon kauniisti, mutta ei kuitenkaan turhan huomiota herättävästi.
Ortodoksisesta kirkkorakennuksesta ja jumalanpalvelusjärjestyksestä saisi tehtyä (ja on tehtykin) kirjahyllyllisen ohjekirjoja. Meidän ei kuitenkaan missään nimessä tarvitse pelätä kirkkoon menemistä ja siellä erilaisten asioiden suorittamista. Nämä kaikki edellä mainitut asiat on tarkoitettu meille rukouksen apuvälineiksi, ne eivät ole itsetarkoitus ja niiden mekaaninen suorittaminen ei tee meistä yhtäkkiä pyhiä. Ne on kuitenkin nähty hyväksi ja toimivaksi keinoksi johdattamaan meitä kohti Jumalaa ja sielun pelastumista.
