Moitteettomuutta tavoittelemassa

Tiedotusvälineissä nousee aika ajoin esille otsikoita, jotka liittyvät ortodoksiseen papistoon ja toisaalta Kirkon  sääntöihin sekä niiden tulkintaan ja noudattamiseen. Nämä uutiset saattavat myös hämmentää monia ja minultakin on tultu joskus kysymään, että vaaditaanko meiltä papeilta joskus epäinhimillisen paljon?

Tässä vaiheessa en tietenkään halua kommentoida mitään uutista yksityiskohtaisesti, sillä minulla ei ole niistä mitään omakohtaista tietoa tai käsitystä. Papistolla ei myöskään ole olemassa mitään omaa sisäistä puolueetonta uutistoimistoa, jonka perusteella voisin näitä asioita kommentoida. Totuus on myös aina paljon enemmän kuin se mitä meille annetaan jonkun tietyn otsikon perusteella ymmärtää.

Paljon varmasti “viittamiehiltä” vaaditaan ja ihanteet ovat korkealla. Kaikesta huolimatta omalla kohdallani nämä vaatimukset eivät ole tulleet yllätyksenä, joten en voi sanoa, että minulta olisi vaadittu siinä mielessä kohtuuttomia. Muistan kuinka lukijaksi vihkimykseni edellä seminaarin pappi muistutti minua siitä, että nyt olen astunut tielle josta siinä mielessä ei ole paluuta. Jos tämä tuntuu kohtuuttomalta, niin viitta on parempi silloin jättää pysyvästi komeroon. Kysymys ei ole enää minun niinkään minun henkilökohtaisista oikeuksistani, vaan siitä että toimin nyt aivan uudella tavalla Kirkon piirissä. Pelkästään viitan pukeminen päälle saattaa minut sellaiseen asemaan, jossa minulta edellytetään ihmisten silmissä enemmän. Siinä tilanteessa joku ulkopuolinen ei pohdi sitä, että onko tuo pappi, munkki, diakoni tai lukija, vaan hän on henkilö, joka edustaa kirkkoa.

Kenties minulle esitettyjen kysymysten innoittamana haluan kuitenkin kertoa jotain siitä, että millaisten ihanteiden mukaan meidän pappien tulisi toimia. Selkänojakseni ei suinkaan nyt ota Kirkon kanoneja, vaan aion pitäytyä pelkästään yhdessä sanassa, jonka pyhä apostoli Paavali sanoo Timoteukselle (1.Tim. 3:2). Hän sanoo, että seurakunnan johtajan tulee olla moitteeton.

Jo pelkästään tässä yhden ominaisuuden kohdalla on pakko myöntää, että tunnen itseni äkkiä hyviä heikoksi ja mitättömäksi. Pystynkö edes katsomaan itseäni peiliin ja  sanomaan, että minulla olisi ollut pyrkimystä tässä yhdessä asiassa? - Kaikesta jääviydestäni huolimatta haluan pohtia tätä asiaa hieman enemmän. Kenties tämän ja mahdollisesti tulevien kirjoitusten on tarkoitus muistuttaa minua itseänikin siitä, että mihin tulisi pyrkiä.

Ehkä voisi yleisesti sanoa sen, että opettajan pitäisi pyrkiä toimimaan kaikessa sen mukaan miten opettaa. Mikäli kaikessa toimii päinvastoin, niin miten voit vakuuttaa ketään muutakaan?  “Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä opetan” on edelleen huono tapa vakuuttaa ihmisiä.

Mutta pystymmekö olemaan edes moitteettomia, joka on tuo ensimmäinen paimenen ominaisuuksista? Eikö se ole suoraan sanoen mahdoton vaatimus?

Ehkä moitteettomuus tulisi ymmärtää sillä tavoin, että pyrkisimme kaikessa siihen, että emme anna tarpeettomasti moitteelle sijaa. Mutta mistä sitten ihmiset voisivat moittia? Aina löytyy sellaisia ulkoisia asioita, joista ihmiset saattavat ajatella pahinta mahdollista. Meillä ihmisillä on suorastaan neuroottinen pelko siitä, että “mitä muut nyt ajattelevat minusta”. Paljon on kuitenkin sellaistakin jonka voi jättää omaan arvoonsa. Minä voin mennä Alkoon ostamaan viiniä, jos sitä tarvitsen. Se ei tee minusta umpijuoppoa, vaikka monet papit, opettajat ja lääkärit ovat joutuneet toisten ihmisten pelossa käymään naapurikaupungissa tällaisilla ostoksilla. Itse asiassa ostaminen ei tietenkään tässä tapauksessa ole se moitittava asia.

Mutta toki on myös niitä asioita, jotka ovat oikeasti moitittavia ja paheksuttavia. Voimme kenties pelkällä maalaisjärjellä jo tehdä erotuksen niille asioille, joiden pelkäämme olevan pahoja, vaikka ne eivät niitä ole ja toisaalta löydämme sellaisia asioita, joissa me oikeasti annamme moitteelle sijaa. Moitittavaa on ennen kaikkea kaikki se, missä me toimimme päinvastoin miten opetamme, esimerkiksi toimimme Kristuksen opetuksen vastaisesti. Moitittavaa on esimerkiksi se, että me tietoisesti haluamme loukata toista ihmistä.

Totta kai tulee tilanteita, joissa me inhimillisessä heikkoudessa teemme erehdyksiä, virheitä ja tahattomasti saatamme loukata jotakuta. Tämän vuoksi saatamme aivan oikeutetusta syystä olla tilanteessa, jossa meitä voidaan nuhdella. Se ei ole kuitenkaan itsessään kaiken loppu. Jos pystymme myöntämään omat virheemme ja pyytämään anteeksi ja pyrkimään siihen, että tällaiset asiat eivät enää toistu. Silloin olemme oikealla tiellä. Jos taas pidämme itseämme erehtymättöminä ja virheettöminä, niin silloin olemme harhateillä ja todennäköisesti teemme jotain samankaltaista uudestaan. Autuaiksi Kristus ei nimittänyt virheettömiä, erehtymättömiä tai vanhurskaita, vaan niitä joilla oli vanhurskauden nälkä tai jano. Eli pyrkimys hyvään oli tässä kohden autuaaksi julistamisen määre.

Täydellisyyteen voi ja kuuluukin pyrkiä, vaikka sen saavuttaminen on varmasti mahdoton tehtävä. Jos toimintamme antaa jatkuvasti tilaa moitteille, niin se ei ainakaan pappien kohdalla ole vain oma asia. Kun pappia kritisoidaan, niin käytännössä kritiikin alaiseksi joutuu koko Kirkko. Tässä tilanteessa voisimme käyttää autokorjaamoon liittyvää rinnastusta. Mikäli työn jälki on huonoa, niin harvemmin kukaan pohtii, että onko syynä yksittäinen työkalu vai kenties yksittäinen työntekijä, vaan kyseenalaiseksi joutuu silloin koko verstaan toiminta. Tämän vuoksi jokainen negatiivinen uutinen ei kosketa vain yksittäistä henkilöä tai edes yhtä seurakuntaa, vaan moitteen alaiseksi joutuu helposti koko Kirkko.

Jo pelkästään tästä syystä papeilta (tai keneltä tahansa “viittamieheltä”) oikeastaan vaaditaan enemmän mitä yksittäiseltä seurakuntalaiselta. Vaatimus ei ole siinä mielessä epäinhimillinen. Sillä moitteettomuus ei ole täydellisyyttä, vaan sitä että pystymme tietyissä perusasioissa toimimaan oikealla tavalla.

Tasajako, oikeudenmukaisuus ja reilut teot

"Kristillinen tasajako" on meille kaikille hyvin tuttu käsite. Mutta onko tasajako sittenkään se paras vaihtoehto? Esimerkiksi missään rukouksessa ei varsinaisesti puhuta tasajaosta, vaan ennemmin kyse on siitä, että jokaiselle annetaan hänen tarpeensa mukaan. Tietynlaiseen hyvään ja reiluun tekoon Kristus kuitenkin kannustaa: "Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan."(Luuk. 6:38)

Tietysti sellaisena yleisperiaatteena tasajako on hyvä, sillä silloinhan pitäisi maailman tuloerot hävitä kertarysäyksellä ja kaikilla olisi hyvä olla. Valitettavasti tämä oppi ei ole mennyt perille, sillä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät edelleen.

Tasajakoa tukee periaatteellisella tasolla sellainen byrokraattinen ja lakihenkinen ajattelutapa, jossa kaikkia kohdellaan samalla tavoin. Me suomalaiset olemme hyvin ryhdistäytyneet tällä puolella, sillä maalaisjärkikin unohtuu, kun päästään oikein kunnolla vauhtiin. Jostain syystä kaikkia säännöksiä pyritään noudattamaan pilkulleen, jolloin kaikki kylläkin saavat tasa-arvoisen kohtelun, mutta siitä häviää myös eräällä tavalla inhimillisyyden rippeet.

Olen joskus aikoja sitten kirjoittanut siitä, että lakihenkisyys ei ole sama asia kuin oikeudenmukaisuus. Jälkimmäisessä mielestäni korostuu juuri yksilön tarpeet ja ihmisen huomioiminen. Silloinkin mainitsin eräänä esimerkkinä henkilösuojalain, jonka seurauksena monet vanhukset ovat hukkuneet hoitolaitoisten syövereihin, koska yhteisöt (kuten seurakunnat) tai ei-lähiomaiset eivät voi saada tietoonsa heidän olinpaikkaansa. Ei auta jos ihminen on eläessään ollut aktiivinen seurakuntalainen tai hänelle hyvin tärkeä ihminen ei satu olemaan lähiomainen. Jos hän hieman dementoituneena ei osaa ottaa enää yhteyttä näihin tahoihin ja lähiomaiset eivät tästä pidä huolta, niin ihminen on silloin käytännössä kadonnut. Olen reilun kymmenen vuoden aikana nähnyt hoitohenkilökunnan taholta niin lakihenkisyyttä kuin oikeudenmukaisuutta. Joku voisi kääntää tämän asian tietysti niin päin, että nuo oikeudenmukaiset ja maalaisjärkeä käyttäneet henkilöt ovat rikkoneet henkilösuojalakia kun taas lakia noudattaneilla ei ole mitään pelättävää, sillä hehän ovat noudattaneet sääntöjä. Itse kuitenkin omalla kohdallani toivon, että sairasvuoteella ollessani minun puolesta voisi tarvittaessa hieman rikkoa sääntöjä.
En kannusta siihen, että ryhtyisimme lainrikkojiksi. Kannustan kuitenkin siihen, että lakihenkisen tasajaon sijaan, jokainen osaisi  toimia oikein ja antaa ihmisille heidän tarpeensa mukaan. Lain noudattamatta jättäminen antaa mahdollisuuden väärinkäytöksiin, mutta jossain varmasti kulkee se polku, jossa oikeudenmukaisuus voisi parhaimmalla tavalla toteutua.
Voisi tietysti kysyä, että miksi olemme luoneet sellaisen sääntöviidakon, etteikö niistä pitäisi yksittäisen työntekijän pystyä tarvittaessa poikkeamaan? Ja miksi ihmeessä me suomalaiset vain olemme sellaista kansaa, että noudatamme sääntöjä joskus liiankin tarkasti.

Itse koen ulkomailla aina eräänlaisen vapaudentunteen, kun ravintolassa minulle kaadetaan reilu lasillinen viiniä, eikä vain leikitä mittakippojen kanssa. Yhtä lailla tuntuu aina yhtä hyvältä saada ravintolasta jotain ekstraa lopuksi, vaikka se ei välttämättä olisi karkkia, jäätelöpalloa tai vesimelonin siivua kummempi asia. Ne ovat vain sellaisia asioita, joista tulee hyvälle mielelle. Minua on kohdeltu tavanomaista reilummin!

Lakihenkisyys on itse asiassa aika pelottava asia, sillä sen myötä koko yhteiskunta alkaa laitostumaan. Kaikkia kohdellaan kylmän tasapuolisesti ja esimerkiksi palveluammateissa vedotaan siihen, että jos jokaisen asiakkaan  erikoistoiveita pitäisi kuunnella niin ei tässä kohta enää muuta ehtisi tekemään. Lakihenkisyys ja byrokratia takaavat tietyn mitan, mutta harvemmin ne pitävät sisällään jotain erinomaista ja reilua.

Haluan kuitenkin uskoa siihen, että meillä yksittäisinä ihmisinä olisi kyky reiluihin ja hyviin tekoihin. Hyvät ja reilut teot ovat sellaisia, että haluamme antaa enemmän kuin ottaa ja pystymme näkemään nimenomaan pienen yksilön tai mikseipä pienen yhteisönkin tarpeet paremmin. Hyvien ja reilujen tekojen tekemiseen saa mielestäni kätkeytyä myös toivorikas ajatus siitä, että kenties minäkin saan reilun ja hyvän kohtelun joskus tulevaisuudessa. Ja totta se onkin, että yksilön tai jopa kokonaisen kansakunnan muistiin on voinut jäädä jonkun ihmisen tai yhteisön hyvät teot, jotka halutaan jollain tavalla hyvittää. Tilaisuus hyvittämiseen voi tulla vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Hyvät teot eivät ole vain kahden kauppaa, vaan hyvillä asioilla on tapana moninkertaistua. Jos meitä kohdellaan hyvin, niin me emme tee pelkästään tämän seurauksena hyvin tälle samalla henkilölle, vaan monesti myös muille, täysin ventovieraillekin ihmisille. Hyvät asiat moninkertaistuvat ja tietysti myös pahat asiat. Me muistamme vähintään yhtä hyvin ne ihmiset ja yhteisöt, jotka jossain tilanteessa ovat kohdelleet meitä epäoikeudenmukaisesti. Koetetaan tehdä kuitenkin toinen toisillemme mahdollisimman paljon hyviä asioita.



Tähän loppuun laitan erään lainauksen TV-sarjasta Star Trek - The Next Generation (jakso: Redemption II).
Sci-fi ja fantasiakirjallisuus on monen mielestä pelkkää hömppää, mutta moniin vuoropuheluihin kätkeytyy elämää suurempia viisauksia. Ovathan lopulta kaikki sci-fi ja fantasiatarinat meidän ihmisten kirjoittamia.

Tässä kyseisessä kohtauksessa androidi Data tulee kapteenin luokse tunnustaen tehneensä virkarikoksen, kun hän jätti noudattamatta ennalta annettuja ohjeita ja että tarkoitus ei voi pyhittää keinoja.  Kapteeni toteaa tämän olevan totta, mutta samaan hengenvetoon hän kuitenkin sanoo, että väittämä "Noudatin vain ohjeita" on aiheuttanut liian monia tragedioita historian saatossa. "Tähtilaivasto ei halua upseereita, jotka vain sokeasti noudattavat ohjeita analysoimatta itse tilannetta. Toimesi olivat oikenlaiset niissä olosuhteissa".

Lt.Commander Data: Captain, I wish to submit myself for disciplinary action. I have disobeyed a direct order from a superior officer. Although the result of my actions proved positive, the ends cannot justify the means.

Captain Jean-Luc Picard: No, they can't. However, the claim 'I was only following orders' has been used to justify too many tragedies in our history. Starfleet doesn't want officers who will blindly follow orders without analyzing the situation. Your actions were appropriate for the circumstances. And I have noted that in your record.

[Data acknowledges with a nod and turns to leave]

Captain Jean-Luc Picard: Mr. Data... Nicely done!

(Screenshots from Star Trek TNG - Redemption II, 1991. Written by Donald D. Moore)

Nikean isien sunnuntai (opetuspuhe)

 Elämme nyt kirkkovuodessa erityistä juhlan aikaa. Olemme läpikäyneet 40 päivän ylösnousemuksen juhlakauden sekä tämän jälkeen Herran taivaaseenastumisen juhlan. Edessämme on vielä Helluntai, eli Pyhän Hengen vuodattamisen juhla.

Tämä sunnuntai on nimetty "pyhien isien sunnuntaiksi". Tänä sunnuntaina muistelemme ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen pyhiä isiä. Tämä kokous pidettiin Nikeassa vuonna 325 ja siinä määriteltiin kirkkomme uskonoppia ja nimenomaan sitä, että miten me ymmärrämme Kristuksen jumalallisuuden ja ihmisyyden.

Saatamme ajatella, että onko ollut välttämätöntä säätää uskonopillisia ohjeita ja muita säädöksiä kristittyjä varten? Täytyykö uskonasiat tosiaankin rajata joihinkin raameihin?

Meidän täytyy muistaa, että näin ei olisi tehty ellei olisi jo tuolloin 300-luvulla ollut niin paljon erilaisia harhaoppeja, jotka vääristävät todellista uskoa. Sitä uskoa jota apostolit olivat julistaneet Helluntaista lähtien.

Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen jäähyväisrukouksesta, jossa viitataan oikeaan uskoon ja Jumalan tuntemiseen. Tätä edeltävässä epistolaluvussa Paavali varoittaa Efeson seurakuntaa siitä, että sisäiset ristiriidat tulevat repimään seurakuntaa ja kaikki eivät tule pysymään totuudessa:

”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa.” (Ap.t. 20:29-30)

Apostoli Paavali siis ennalta näki ne harhaopit, jotka tulisivat repimään Kirkkoa.

Muistamme varsin hyvin, että Kristus antoi opetuslapsilleen ohjeen välittää evankeliumin ilosanomaa eteenpäin. On varsin selvää, että Kristus ei antanut kaikkiin tilanteisiin yksityiskohtaisia ohjeita, vaan kieltojen ja säännösten sijaan Hän kannusti rakkauteen. Vasta myöhemmin löydämme yksityiskohtaisempia ohjeistuksia kirkon elämästä, kuten  esimerkiksi juuri apostoli Paavalin lähetyskirjeistä ja myöhemmin ekumeenisten kirkolliskokousten kanoneista.

Lain ja säädösten noudattamisessa meidän tulisi löytää oikeanlainen tasapaino. On selvää, että pelkkiä pykäliä tuijottaessamme meistä voi tulla samanlaisia sokeita kuin Jeesuksen ajan fariseuksista ja lainopettajista, jotka olivat menettäneet jopa yksinkertaisen lähimmäisenrakkauden lakiuskossaan.

Toisaalta ei ole oikein vähätellä oppia ja säädöksiä ja näin antaa itselle näennäistä  oikeutta ryhtyä laskemaan rimaa omien mielihalujemme mukaan. On asioita, jotka on nähty meille hyväksi ja näistä jatkuva ja omapäinen poikkeaminen voi johtaa lopulta vakaviinkin ongelmiin.

Voidaan sanoa, että meissä ihmisissä asuu luontainen halu kapinoida sääntöjä vastaan. Tämä kapinointi tuli esille jo luomiskertomuksessa, jossa ihminen ei pystynyt noudattamaan yhtä Jumalan hänelle antamaa ohjetta.

Ehkä tämän kaiken alkusyy on siinä, että ihminen kuvittelee tietävänsä mikä on hänelle kaikkein parasta, jolloin ihminen kuvittelee näkevänsä Jumalan peilistä. Hän siis kuvittelee itse hallitsevansa ja tietävänsä kaiken. Ylpeys ja itsekeskeisyys ovat sielunvihollisen ihmiselle  antamaa salakavalaa myrkkyä, jonka seurauksena loitonnumme Jumalasta ja lähimmäisistämme.

Monesti tuo ylpeys ja itsekeskeisyys ei välttämättä aiheuta ihmiselle niin helposti ulkoista vahinkoa, mutta sielu sen sijaan haavoittuu päivittäin sen vuoksi, ettei ihminen  halua noudattaa Jumalan tahdon mukaista elämää.

Helpointa onkin lähteä liikkeelle siitä, että myönnämme sen tosiasian, että emme me koskaan voi olla kaikkitietäviä. Suurimmat vahingot tapahtuvat juuri silloin, kun ihminen luulee tietävänsä kaiken ja toimii oman päänsä mukaan.

Kenties näin äitienpäivänä on hyvä mainita vertauksen omaisesti lapset, jotka joissakin tilanteissa toimivat myös oman päänsä mukaan; kaikista vanhempien kielloista huolimatta.

Tiedämme varsin hyvin, että lasten omapäisyyden tähden ovat monet äidit ja isätkin saaneet viettää useita tunteja terveyskeskuksen päivystyksessä tai myöhemmin he joutuvat valvomaan öitä odottaen lastensa kotiinpaluuta. Se on kasvattajan suuri vastuu ja äidit kantavat monesti huolta vielä enemmän. On kohtuullista ja oikein, että muistamme kohta erillisessä rukouksessa kaikkia äitejä.

Tiedämme sen, että todellista huolenpitoa on se, että asetamme lapsille selkeät säännöt ja rajat joiden puitteissa lapsen on turvallista toimia. Samalla tavoin on myös Kirkon piirissä. Meille on annettu sääntöjä, joita noudattamalla meidän on turvallista kilvoitella eteenpäin ja sielumme säästyy suurilta vahingoilta. Lasten tavoin meidän on joskus vaikea ymmärtää, että tässäkin on kysymys huolenpidosta ja rakkaudesta. Nimenomaan Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan. Amen.

Rajansa kaikella...tai ainakin näin se pitäisi olla

Vanhemmalla väestöllä on ollut kautta aikojen tapana huokaista ja todeta, kuinka ”nykyajan nuoriso” toimii huomattavasti huonommin kuin silloin ennen ”vanhoina hyvinä aikoina”. Itse olen käyttänyt ilmaisua ”minun nuoruudessani” aika hillitysti ja enemmänkin pilanpäiten, sillä vuosikymmenten kuilu ei ole vielä niin suuri näihin nykyajan nuoriin.

Kaiken ei tarvitse olla niin kuin ennen, mutta onko kaikki kehitys sittenkään ollut niin hyvää? Mielestäni eräs suuri epäkohta piilee siinä, että nykyään nuorille ei anneta paljoakaan sääntöjä tai rajoja, vaikka näitä he kuitenkin tarvitsevat. Kun nuori sitten tottuu säännöistä vapaaseen elämään, niin ongelmia alkaa tulla myöhemmin vastaan.

10.7.2012 Helsingin Sanomissa (LINKKI) uutisoitiin siitä, että puolustusvoimissa keskeyttäneiden määrä ei ole laskenut toimenpiteistä huolimatta. Syitä on varmasti monia, mutta seuraava kohta pisti silmään:

”Keskeyttämisen takana voi olla myös alkusokki, kun meno ei vastaakaan odotuksia. Vapaa ja yksilöllinen elämä vaihtuu tiukkaan ohjelmaan ja kuriin tiiviissä ryhmässä. Valtaosa tulee inttiin pian lukion jälkeen, eikä ole juuri saanut kokemuksia työstä tai elämästä yleensä.”

Tämä ei ole vain puolustusvoimien ongelma. Minulla itselläni alkaa olla kokemusta kristinoppileireiltä jo 20 vuoden varrelta ja eräs seikka on todellakin pistänyt silmään. Sielläkin leirinsä keskeyttäneiden määrä on kasvanut ja yleensäkin sopeutuminen leirielämään on ollut aiempaa useammalla vaikeaa. Alkusokki tulee monelle vastaan siinä vaiheessa, kun leirillä kerrotaan yhteisistä pelisäännöistä: Leirialue on rajattu, on tietyt nukkumaanmenoajat, kännykkää ei voi näprätä jatkuvasti, televisiota ei ole, voi joutua olemaan eri ryhmässä kuin koulukaveri ja ruuan suhteen ei sovi nirsoilla yms.

Edellä mainitut säännöt eivät ole mielestäni kohtuuttomia. Siitä huolimatta ne ovat monelle nuorelle kohtuuttomia ja nyt vika ei lopulta ole nuorissa, vaan siinä ettei heille ole asetettu aiemmin kunnollisia rajoja ja pelisääntöjä.

Nuori kokeilee jatkuvasti rajojaan ja hän löytää aina vain uusia muotoja venyttää sääntöjä vielä hitusen. Kun lähes kaikki on sallittua, niin monet asiat muuttuvat yhdentekeviksi. ”Ihan sama!” kuuluu tokaisu lähes joka toiseen asiaan. Mutta kaikki ei sittenkään ole yhdentekevää. Nuori ihminen on kuitenkin vielä lapsi, joka tarvitsee vanhempiensa huomiota. Lapsesta välittäminen ei ole sitä, että lapsi saa tehdä mitä huvittaa ja vanhempien poissaoloa ja huolehtimisen puutetta korvataan erilaisin lahjuksin. En tiedä yritetäänkö siinä samanaikaisesti ostaa hyvää omaatuntoa, kun itsekin tiedostetaan, että kaikki ei ole kunnossa.

Onko kyse lopulta sitten siitä, että vanhemmuuden vastuuta ei kanneta? Huonoon koulumenestykseen puututtiin aikaisemmin niin, että lasta tuettiin kotona enemmän kotiläksyissä ja ulos ei menty ennen kuin kaikki oli huolellisesti tehty. Tätä nykyä huonosta koulumenestyksestä käydään räyhäämässä opettajalle, joka ei ole kyennyt mitä ilmeisimmin vastuulliseen opetukseen.

"NÄMÄ ARVOSANAT OVAT KURJIA!"

Kyllä tässä kaikessa vika on kuitenkin vanhemmissa, jotka eivät syystä tai toisesta kykene enää asettamaan rajoja ja sääntöjä omille lapsille. Syitä voi hakea kiireisestä työelämästä tai muista vaikeuksista. Kaikesta huolimatta todellinen huolehtimisen ja kasvattamisen vastuu on vanhemmilla.

Sapatti ja kirkkokäytös (opetuspuhe)

Opetuspuhe liittyen sunnuntain evankeliumilukuun (Luuk 13:10-17)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Päivän evankeliumiluvussa kuulimme Kristuksen parantamisihmeestä. Tässä ihmeessä törmäämme jälleen kerran kysymykseen sapattina parantamisesta. Saatamme tänä päivänä suoranaisesti hämmästellä, että miksi evankelistat ovat tuoneet esille juuri näitä tilanteita, joissa Kristus joutuu vastakkain fariseusten ja lainopettajien kanssa. Ja miksi juuri tuon sapattikäskyn rikkominen nousee niin usein esille?

Juutalaiset pitivät sapattia erityisen suuressa asemassa. Heidän käsityksensä mukaan kukaan hurskas juutalainen ei yksinkertaisesti rikkonut tuota sääntöä. Kristuksen teon äärimmäisyys korostui vielä siinä, että parantaminen tapahtui synagogassa.

Sapatin merkitys on tietysti tärkeä. Se oli ja on edelleen Jumalan pyhittämä lepopäivä, jolloin ihmisillä oli täysi oikeus levätä kaikesta työstä. Tämä niin tärkeä asia on alkanut monella tapaa hämärtyä meidän päivinämme. Normaalista katukuvasta ei tahdo enää erottaa, että onko kysymys arjesta vai pyhäpäivästä.

Synagogan esimies raivosi siitä, että miksei parantamista voinut jättää niille kuudelle muulle viikonpäivälle, jolloin työnteko oli sallittua? Kristus halusi kuitenkin osoittaa, että sapattina oli luvallista tehdä sellaista hyvää, joka kohdistui toiseen ihmiseen. Sapatti oli tarkoitettu ihmisen avuksi ja Kristuksen parantamistyöt olivat todellista ihmisen auttamista ja hyväntekeväisyyttä, jota ei kaiken järjen mukaan voinut pitää paheksuttavana.

Synagogan esimies ei kuitenkaan erottanut enää yksittäisiä ihmisiä ja heidän tarpeitaan, vaan kaikki olivat ikään kuin harmaata massaa, joiden toimintaa ohjasivat tiukasti säännöt.

Tämä evankeliumiluku on meillekin hyvä opetus siitä, että me emme ryhdy palvomaan Jumalan sijaan sääntöjä ja ulkoisia tapoja. Samanaikaisesti me emme kuitenkaan saisi vähätellä mitään sääntöjä ja tapoja sillä verukkeella, että Kristuskin rohkeni rikkoa sapattikäskyä.

Kenties tässä kaikessa korostuu se, että yksittäistä ihmistä ja hänen tarpeitaan ei jyrättäisi sääntöjen alle. Tässä voi näet käydä niin, että ihminen saattaa jopa vaarantaa oman terveytensä ainoastaan sen vuoksi, että hän itsepintaisesti noudattaa jotain sääntöä.

Esimerkiksi paastosääntöjen äärimmäinen noudattaminen voi aiheuttaa haittaa terveydelle. Joku saattaa sitten tähän liittyen jättää ennemmin Ehtoollisen väliin, kuin kysyä rippi-isältä huojennusta säännön noudattamiseen. Samalla tavoin joku saattaa jäädä ennemmin kotiin kuin tulla kirkkoon, koska hän pelkää ettei jaksa seistä koko jumalanpalvelusta alusta loppuun. Mutta on kuka on sanonut, että meidän on pakko seistä kirkossa alusta loppuun?

Tähän samaan asiaan liittyvät myös muiden vaatimukset ja tahdittomat huomautukset joistakin ulkoisten tapojen noudattamisesta. Ne ovat voineet suoraan sanottuna häätää jonkun ihmisen ulos kirkosta. Onneksi esimerkiksi tällaisten kirkkokäytökseen liittyvien tapojen tarkkailu ja siihen liittyvät asiattomat huomautukset ovat meidän päivinämme vähentyneet huomattavasti. Totta kai meillä on mahdollisuus asiallisesti ja lempeästi ohjata jotakuta kirkossa, mutta sen tulisi aina tapahtua rakentavassa hengessä.

Näissä paastosäännöissä ja muissakin näihin liittyvissä asioissa meillä tulisi olla rohkeutta kääntyä oman papin puoleen. Tällöin meidän ei tarvitse elää epätietoisuudessa ja emme myöskään sääntöjen orjallisen noudattamisen takia aiheuta ruumiillista tai hengellistä vahinkoa itsellemme.

Kysyminen on siinä mielessä tärkeää, että neuvojen antaja vastaa myös seurauksista. Omavaltainen toimiminen taas pitää vastuun meillä itsellämme ja tällöin meillä on vaarana ryhtyä toimimaan myös väärällä tavoin.

Totta kai seurakunnan työntekijöillä on jatkuva vastuu valistaa kaikkia, jotta me parhaimmalla tavalla pystyisimme toimimaan Kristuksen opetuksen mukaan. Papit ja piispatkaan eivät toimi omavaltaisesti sillä heilläkin on oma rippi-isänsä, jonka puoleen he voivat kääntyä.

Evankeliumista käy ilmi se tosiasia, että sapatti on tarkoitettu ihmisen avuksi, eikä ihmistä sapatin orjaksi. Samalla tavoin meidänkin on syytä suhtautua niihin kirkollisiin tapoihin, jotka on tarkoitettu meidän avuksi. Kysykäämme siis rohkeasti apua ja neuvoa silloin, kun sitä tarvitsemme. Jokainen meistä on erilainen. Jokaisella meistä on erilaiset tarpeet ja jokainen meistä voi esimerkiksi tietyssä tilanteessa tarvita omia henkilökohtaisia paasto-ohjeita.

Kaikki on tarkoitettu meidän omaksi parhaaksi ja lähimmäistemme hyväksi. Kaikki säännöt ja tavat tähtäävät lopulta sielun pelastumiseen. Rukoilkaamme siis Kaikkivaltiasta Jumalaa, että Hän antaisi meille voimia ja viisautta elää ja toimia Hänen tahtonsa mukaisesti. Amen.

Pukeutumisesta kirkossa

Kesä lähestyy ja vaatetus kevenee... Kirkkoa esitellessä ja katekumeeniopetuksessa törmää usein siihen kysymykseen, että millaisessa vaatetuksessa on soveliasta tulla kirkkoon?
Pukeutumissääntöjä tulkitaan monella tavalla ja monesti luostareissa niistä pidetään vielä tarkemmin kiinni. Lyhyesti sanottuna pukeutumisen ei tulisi olla liian paljastavaa tai muutoin epäkunnioittavaa. Käytännössä naisilla tulisi olla ainakin polviin ulottuva hame ja miehillä housut, jotka yltävät yli polvien. Hartiat tulisi olla myöskin peitettynä, jolloin hihaton paita ei ole sovelias.

Joissakin paikoissa (esimerkiksi Venäjällä) korostetaan myöskin sitä, että naisilla tulisi olla pää peitettynä kirkossa. Suomessa seurakuntakäytännössä tätä ei ole erityisemmin korostettu, enkä itse asiassa näe mitään hyvää syytä sen säännön suureen painottamiseen. Pään peittämisen lisäksi näissä paikoissa hameen käyttöä pidetään samalla tavoin suotavana.

Meidän on hyvä kunnioittaa niitä paikallisia tapoja, joissa näitäkin sääntöjä korostetaan. Me emme voi esimerkiksi lähteä luostareihin tai ulkomailla omien sääntöjen kanssa, vaan me vieraana kunnioitamme silloin heidän tapojaan.


Pukeutumissäännöistä tulee puhtaasti tapauskovaisuutta, jollemme perustele näitä asioita. Tämän vuoksi lienee paikallaan kertoa syitä tähän. Ensinnäkin Jumalaa peläten tai häpeillen meidän ei tarvitse pukeutua tietyllä tavalla kirkkoon, sillä kuten jo luomiskertomuksesta käy ilmi, niin ihminen tuli tähän maailmaan alastomana. Kirkko tilana edellyttää ihmisiltä arvokasta käytöstä, johon pukeutuminenkin jossain mielessä kuuluu. Tästä asiasta voi kertoa enemmän myöhemmin.


Ensisijaisesti kunnioituksesta lähimmäisiä kohtaan meidän tulee pukeutua soveliaasti. Kirkko on paikka, joissa meidän tulisi keskittyä yhdessä rukoukseen. Ylikorostavan tai paljastavan pukeutumisen sekä voimakkaiden hajusteiden tarkoituksena on kiinnittää huomiota itseensä, jolloin ihminen asettaa lähimmäiselleen tarpeettomia kiusauksia.


Kirkon tulisi olla nimenomaan se paikka, jossa emme ryhdy asettamaan toinen toisillemme lihallisia kiusauksia. Tässä valossa on ymmärrettävää se, että luostareissa pukeutumissäännöistä pidetään tarkempaa huolta. Luostarissahan kilvoittelee ihmisiä, joiden tarkoituksena elää selibaatissa. Miksi ihmeessä tietoisesti haluaisimme kiusata heitä?


Pukeutumissäännöistä tulee helposti tapauskoivaisuutta, jolloin ihminen voi hyvässä uskossa toimia täysin käsittämättömällä tavalla. Minä en henkilökohtaisesti ymmärrä esimerkiksi sitä, että joissakin paikoissa huivi on tiukasti päässä, mutta hame on ainoastaan muutaman sentin pituinen? Mitä hyötyä yläpään peittämisestä silloin on, jos alapää on paljaana?!
Pukeutumissääntöön tavallaan yhdistyy se käytäntö, jossa kirkossa on erikseen miesten ja naisten puolet. Tarkoituksena on vähentää tälläkin tavoin turhia kiusauksia. Säännöillä ja tavoilla on (toivottavasti) aina hyvin perusteltu merkitys. Asianmukaisella pukeutumisella me ennenkaikkea kunnioitamme lähimmäisiämme, jotka ovat saapuneet kirkkoon meidän kanssamme rukoilemaan.