Olen joskus aiemmin miettinyt ihmisiä, jotka omaavat äärimmäisiä mielipiteitä jostakin asiasta. Monesti ajatellaan, että tällaisilla ihmisillä on sitä hyvää energiaa ajaa jotain asiaa ihan hamaan loppuun saakka. Tällainen toteamus on varmasti totta, mutta pystyykö tällainen ihminen käsittelemään asioita enää terveellä ja rakentavalla tavalla? Eikö olekin niin, että hän ei näe enää kokonaisuutta, vaan ainoastaan sen puolen joka edustaa hänen voimallisia käsityksiä asiasta.
Paljon on aikojen saatossa vitsailtu sillä, että armeijan välttävän pitää tekeytyä sotahulluksi kutsunnoissa. Puolustusvoimat eivät näet halua sellaista ihmistä palvelukseen, joka haluaa vain tappaa ja leikkiä aseilla. Kyseessä on epävakaa yksilö, joka voi aiheuttaa tarpeetonta tuhoa niin itselleen kuin palvelustovereilleen.
Uskon, että kirkon piirissä pitäisi olla samanlaiset suodattimet käytössä. Papiksi ei tulisi esimerkiksi valita "hurahtanutta jeesustelijaa". Yhtä lailla homokeskusteluihin ei tulisi laittaa ihmisiä, jotka joko vihaavat homoja tai sellaista, jonka agendana saattaa kaikki ihmiset tismalleen samaan muottiin niin, että kaikki on lopultakin täysin (sukupuoli)neutraalia.
Olen monesti hehkuttanut sitä, että en omaa digiboksia. En ole siis nähnyt tätä ihmeellistä homokeskustelua, jonka yllyttämänä paljon ihmisiä erosi kirkosta. Kuulostaa vain hieman oudolta, että lopullisia johtopäätöksiä ja toimenpiteitä vedetään telkkariohjelman perusteella. Ortodoksina oudoksun myös sitä, että ohjelmaan ei pyydetty yhtäkään meidän kirkon edustajaa!
Toisaalta, mitäs tässä vaahtoamaan kun kyseessä on ihan reilu meininki. Jos tietyt asiat eivät kerran miellytä, niin ihmisellä tulee olla aina vapaus lähteä siitä ryhmästä pois. Mielestäni tietyn uskonnollisen vakaumuksen omaava ihminen tulisi kuitenkin kysymään oman seurakunnan papilta asioista hieman tarkemmin ennen kuin eroaa. Kirkon ovet kyllä aukeavat kumpaankin suuntaan, mutta (takaisin)liittyminen on aina hitaampaa kuin eroaminen.
