Seurakuntien hallinnollinen rakenne on hyvin pitkään noudattanut monin paikoin maallista hallintomallia. Tämä luo tietyt puitteet seurakunnan toiminnalle, joihin kuuluvat esimerkiksi talousarvion ja toimintasuunnitelman laatiminen syksyllä sekä vuosikertomuksen ja tilinpäätöksen laatiminen keväällä. Seurakunnan taloudenhoito on jossain mielessä samankaltaista kuin yrityksen taloudenhoito, mutta kuitenkin erilaista.
Seurakuntien tarkoituksena ei ole yritysten tavoin raapia mahdollisimman suurta voittoa, koska tällä periaatteellahan joka seurakunnassa kirkollisvero olisi vedetty kipurajaan asti ja joka kirkollisesta toimituksesta veloitettaisiin vielä erikseen. Juuri kirkollisvero tekee seurakunnista kuitenkin erilaisen kuin tavallisesta yrityksestä. Seurakunnat saavat säännöllistä tuloa ja se voi aiheuttaa sen, että kehitykseen ja koulutukseen ei viitsitä panostaa. Käytännössä suuresta tulosvastuullisuudestakaan ei tarvitse puhua. Jos seurakuntien työntekijät olisivatkin yhtäkkiä normaalissa maallisessa firmassa hommissa, niin moni olisi saanut jo aikoja sitten potkut. Ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että niin monet työntekijät ovat kangistuneet vanhoihin kaavoihin, eivätkä kykene tekemään mitään uutta ja luovaa.
Vaikka seurakuntien taloushallinnollinen toimintaperiaate ja tavoitteet eroavat tavallisesta yritysten toiminnasta, niin siitä huolimatta nyky-yhteiskunnan suorituskeskeinen ilmapiiri on tarttunut myös seurakuntiin. Päämäärät ja tulosvastuullisuus on edelleen hieman kateissa, mutta samanaikaisesti suorituskeskeisyys on kohonnut. Kirkkoherrat eivät edelleenkään ole toimitusjohtajia, mutta heidän odotetaan olevan sellaisia. Näiden odotusten myötä he ovat alkaneet itsekin uskoa siihen, että heidän täytyy olla enemmän hallinnollisia johtajia kuin sielunpaimenia, halusivat he tätä tai eivät.
Edellä mainittu luo työntekijälle suuria paineita. Miten voin olla enemmän hallinnollinen johtaja, jos minulla ei ole minkäänlaista koulutusta siihen?! Stressi ja hyödyttömyyden tunne voi alkaa tällöin kasvaa. Työntekijä yrittää pakonomaisesti tehdä koko ajan jotain, mutta kaikista yrityksistä huolimatta olo on riittämätön.
Tällainen lähes päämäärättömän puuhastelun ja suorituskeskeisyyden ilmapiiri ei ole vain seurakuntien työntekijöiden ongelma. Ihmiset yrittävät jatkuvasti pakertaa jotain. Kännykkä ja netti ovat koko ajan käytössä. Ei pelkästään töissä vaan myös työmatkoillakin, esimerkiksi junassa ja metrossa. Kotonakin tehdään yhä enemmän ja enemmän töitä tai ainakin puuhastellaan jotain. Monen kotona kännykkä tai läppäri lepää yöpöydälläkin niin että se on viimeinen asia illalla ja ensimmäinen asia aamulla. Hullun touhua, eikös vaan?
(jatkuu...)
