(Evankeliumiluku Luuk. 8:1-3)
Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,
Kuulimme päivän evankeliumilukuna lyhyen selostuksen Kristuksen toiminnasta ja siitä, että keitä naisia oli hänen seurassaan. Evankeliumiluvussa ei mainita mitään erityistä ihmettä opetusta, jota voisimme tutkia tarkemmin.
Monet meistä tietävätkin, että evankeliumi- ja epistolaluvut noudattavat tiettyä järjestystä, joka toistuu vuosittain. Sunnuntaipäivät ovat viikkokierron keskipisteessä, joten näiden päivien tekstit ovat monesti paljon vaikuttavimpia kuin nämä arkipäivän luvut.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että arkipäivien tekstit olisivat jotenkin toissijaisia. Joka evankeliumin kohdasta löydämme jonkin opetuksen, jonka tarkoituksena on puhutella meitä. Mikä sitten voisi olla tämän päivän opetus?
Eräs tärkeä yksityiskohta päivän evankeliumiluvussa on juuri se, että Jeesuksen seurassa oli naisia. Tämä ei ehkä meidän päivinämme tunnu ihmeelliseltä asialta, mutta tuohon aikaan ei ollut niin tavanomaista, että naisia kuului tämänkaltaiseen opetuslasten joukkoon, jotka kuuntelivat opettajan opetusta.
Tästä meille antaa viitteitä Jumalansynnyttäjän juhlissa useimmiten luettu evankeliumiluku Martasta ja Mariasta. Siinähän Martta pahastuu, kun Maria on kuuntelemassa Jeesusta. Tätä hän ei sanonut pelkästään sen vuoksi, että olisi tarvinnut apua keittiössä, vaan enemmänkin paheksuen sitä, että Maria oli miesten seurassa kuuntelemassa opetusta, joka juutalaisessa perinteessä kuului pelkästään miehille.
Jeesus siis rikkoi aikaisempia käsityksiä ja tapoja, kun hän hyvin avoimesti oli tekemisissä naisten kanssa. Jopa sellaisten, joiden kanssa ei saanut olla edes lähietäisyydessä keskustelemassa, kuten esimerkiksi samarialaisen naisen Sykarin kaivon äärellä.
Monella muullakin tavalla Kristus mursi aikaisempia luutuneita käsityksiä, jotka olivat valloillaan fariseusten ja lainopettajien keskuudessa. Erityisesti sapattikäskyn soveltaminen näytti ajaneen Kristuksen jatkuvasti törmäyskurssille fariseusten kanssa. Samoin Kristuksen kanssakäyminen publikaanien ja muiden syntisten kanssa ei näyttänyt saavan ymmärrystä hurskaiden juutalaisten keskuudessa.
Me tietysti pidämme noita fariseuksia ja lainopettajia vanhakantaisina jääräpäinä, jotka eivät ymmärtäneet Kristuksen toimintaa ja opetusta rakkauden ja kokonaisuuden kannalta. Kysymys kuuluukin, että onko meillä vaarana ryhtyä toimimaan samalla tavoin? Voimmeko mekin ryhtyä ylläpitämään tiettyjä asioita pohtimatta niiden merkitystä kokonaisuuden ja lähimmäisen kannalta?
Vastuu on erityisen suuri juuri meillä, jotka olemme kirkon työssä tai toimimme aktiivisesti seurakunnassa. Aika ajoin tulee tilanteita, jolloin meille suoranaisesti tarjotaan mahdollisuutta muuttua ja murtaa vanhoja rajoja. Kysymys ei ole mistään omituisesta asiasta, vaan elämästä johon sisältyy muutoksia.
Suurin este muuttumisellemme ovat meidän omat asenteemme. Me haluamme tehdä kaikki asiat juuri sillä tavalla, niin kuin olemme ne aina tehneet. Tietyn ikonin tai muun esineen pitää olla juuri tietyssä kohdassa ja sen paikkaa ei voi muuttaa. Tietty tekstien käännös voi mielestämme olla se ainut ja oikea ja voimme hylätä kaikki muut vaihtoehdot, mitä meille aika ajoin tarjotaan. Myös liturgian kaavassa voivat papit halutessaan pitäytyä käsikirjassa, jossa monet rukouksista luetaan salaisesti.
Kohtapuoliin saamme kirkossamme käyttöön uudet liturgian nuottikirjat, joiden tekstit ovat vuoden 1992 raamatunkäännöksen mukaisia. Lisäksi kohta on tulossa myös psalmien kirja Septuaginnan käännöksen mukaan.
Saatamme helposti tyrmätä monet uudistukset turhina ja tarpeettomina, mutta on kuitenkin hyvä kysyä itseltämme onko jostain uudistuksesta muka jonkinlaista todellista haittaa minulle? Eikö esimerkiksi tekstien uudistamisen päämääränä ole selkeys ja ymmärrettävyys. Eikö kysymys ole kaikkien seurakuntalaisten edusta?
Eikö pienikin muutos teksteissä välittömästi herätä ihmisissä uudenlaista kiinnostusta? Jokin sana tai lause voi todellakin avautua aivan uudella tavalla, kun sen kuulee toisella tavalla muotoiltuna.
Kristus toimi uudistajana. Hän halusi, että kaikki ihmiset pääsisivät osalliseksi hyvästä sanomasta. Ei pelkästään miehet, vaan myös naiset. Ei pelkästään juutalaiset, vaan myös kaikki muutkin ihmiset. Eikö meidänkin tehtävänä ole kaikin mahdollisin keinoin tuoda hyvää sanomaa uudistetulla tavalla esille? Sisältö ei ole muuttunut miksikään, vaan ymmärrettävyyteen on yritetty nyt kiinnittää erityistä huomiota.
Elämme tällä hetkellä aikaa, jossa kanttoreille on annettu vapaus käyttää monipuolisesti veisattavia tekstejä ja papeille soveltaa jumalanpalvelusten kaavaa tiettyjen ääneen luettavien rukousten suhteen ainakin joissakin hiippakunnissa. Käytäntö on kuitenkin hyvin monipuolinen ympäri Suomea.
Vastuu rukousten ja veisujen ymmärrettävyydessä ei ole niinkään kuulijan, vaan hänen joka niitä lausuu tai veisaa. Ehkä tervein tapa lähestyä tätä kaikkea on se, että luovumme itsekkäästä asenteesta, että ”miten minä pääsen tästä tilanteesta helpoimmalla” ja ajattelisimme ennemmin niin päin, että mikä näistä vaihtoehdoista hyödyttäisi kaikkein eniten seurakuntalaisia.
