Meidän on helppo käsittää sana ”puhdas” sen arkisessa
merkityksessä. Juutalaisuudessa ulkoisella puhtaudella oli erittäin suuri
merkitys. Mooseksen laki piti sisällään lukuisia puhtaussäädöksiä, joita
erityisesti fariseukset ja lainopettajat noudattivat hyvin tarkkaan.
Esimerkiksi Kristuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta kertoo siitä, kuinka
pappi ja leeviläinen periaatteessa JOUTUIVAT kulkemaan tienposkessa makaavan
ryöstetyn miehen ohi, etteivät he olisi rikkoneet puhtaussäädöksiä. Epäpuhtaina
he eivät näet olisi voineet astua viikkoon temppeliin, jossa he kumpikin
työskentelivät. Kristuksen vertaus ei ollut tuulesta temmattu, sillä juuri
näinhän lainopettajat toimivat. Erityisesti puhtaus- ja sapattisäännösten näennäinen
rikkominen sai Kristuksen ja lainopettajat moneen otteeseen törmäyskurssille.
Kristus kuitenkin tässä kohden korostaa ihmisen sisäistä
puhtautta, jota sana ”puhdassydäminen tarkoittaa”. Juutalaisuudessa kaikki
huomio oli niin vahvasti kiinnittynyt ulkoisiin asioihin, jolloin sisäisiä
asioita suoraan sanottuna laiminlyötiin. Kristus on sanonut tästä samasta
asiasta esimerkiksi seuraavasti:
"Voi
teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te puhdistatte maljanne
ja vatinne ulkopuolelta, mutta mitä niissä on sisällä: riistoa ja
hillittömyyttä! Sinä sokea fariseus, puhdista malja ensin sisältä, muuten sitä
ei saada ulkopuoleltakaan puhtaaksi!
Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te
teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne
kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa.
Samalla tavoin tekin olette hurskaita ulkonaisesti, ihmisten silmissä, mutta
sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä.” (Matt.
23: 24-28)
Aina kun puhumme uskonmukaisesta elämästä, siitä voi
virheellisesti tehdä tapauskontoa, jossa ulkoiset asiat sanelevat kaiken.
Silloin ei pohdita asioiden merkitystä ja hyödyllisyyttä, vaan tehdään asiat
sokeasti sen vuoksi, että ”näin täytyy tehdä”. Tuolloin uskonnosta voi tulla
pahimmassa tapauksessa ulkoinen suoritus, vailla sisäistä merkitystä. Jos koko
uskonnon ydin perustuu rituaaleihin ja kulttiin, niin se voi jäädä lopulta
hyvin ontoksi. Kaiken toiminnan perusta löytyy pintaa syvemmältä. Esimerkiksi
liturgia ei ole pelkkä ulkoinen toimitus, vaan siihen sisältyy syvällinen
teologinen ulottuvuus, joka kantaa mukanaan koko ortodoksisen kirkon
Traditiota.
Ihmisen ulkoinen toiminnan perustana on sydän, joka
määrittelee käytännössä kaiken. Sydämellä ei tarkoiteta pelkästään ihmisen
tunteita, vaan tämä on
ymmärrettävä paljon laajemmin. Ihmisen sydämeen ja sisimpään kuuluvat tunteiden
lisäksi ihmisen ajatukset ja tahto. Eli kaikki ne asiat, jotka lopulta
määräävät meidän koko toimintaamme. Jos ihmisen sydän ei tältä osin toimi puhtaasti
niin se heijastuu myös tunteisiin, ajatuksiin ja koko ihmisen tahtotilaan.
Ihminen pystyy tekemään ulkoisia asioita omien tunteiden ja jopa tahtonsa
vastaisesti. Ymmärrämme kuitenkin hyvin sen, että epäaito ja vailla todellista
motivaatiota oleva toiminta ei voi kantaa hyvää hedelmää.
Miten sitten voimme määritellä sen, että ihminen ei ole
sydämeltään puhdas? Mikä tekee ihmisestä sisäisesti epäpuhtaan? Voimme ajatella
tätä esimerkiksi niin, että ihminen tekee asioita, joiden taakse kätkeytyy
jotain vilpillistä tai vääränlaista oman edun tavoittelua. Joku saattaa
esimerkiksi auttaa toista ihmistä, mutta hän tekee sitä ainoastaan sen vuoksi,
että saisi tältä vastapalveluksen. Tämä on vähän kuin ”perintöä odotellessa” –
tilanne, jossa toista autetaan hymyssä suin, mutta ainoastaan suuren perinnön
toivossa. Tästä teemasta on tehty monia sketsejä, mutta varmasti tämä toimii
myös hyvänä esimerkkinä.
Kaikenlainen tekopyhyys on myös sydämen epäpuhtautta. Jos
ihminen paastoaa, rukoilee ja antaa almuja ainoastaan näön vuoksi, niin hän ei silloin toimi puhtaasta
sydämestä. Toki almujen antaminen hyödyttää saajaa, joten ei se siinä mielessä
ole turhaa. Tekopyhyydessä annettu almu ei kuitenkaan rikastuta antajan
taivaallista aarreaittaa, joka täyttyy ainoastaan sellaisella toiminnalla jonka
perustana on rakkaus. Kristinuskossa ihmisen toiminnan lähtökohtana tulisi aina
olla rakkaus. Mikäli tuota rakkautta ei ole, niin silloin esille nousee
itsekkyys ja oman edun tavoittelu, jota voi lyhyesti kuvata juuri sydämen epäpuhtaudeksi.
Puhdassydämisyyden palkkana on Jumalan valtakunnan
näkeminen. Kristuksen yksi keskeisimmistä opetuksista oli se, että ihmisen
tulee uudistua nimenomaan sisältä päin. ”Totisesti, totisesti: jos ihminen
ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:3) Esimerkiksi kaste oli juutalaisuudessa
enemmän ulkoinen puhdistautumismeno. Kristus antoi sille kuitenkin
täydellisesti uuden merkityksen. Kasteessa ihminen liittyy Kristuksen kuolemaan
ja ylösnousemukseen ja hänestä tulee samalla uusi ihminen, joka on Kristuksen
puolella.
Puhdassydämisyyteen liittyy se, että Pyhä Henki vaikuttaa
ihmisessä. Ihminen näkee ja ymmärtää asioita tällöin aivan uudella tavalla.
Apostoli Paavali on sanonut 1. Korinttolaiskirjeessään seuraavasti:
“Me julistamme, niin kuin on kirjoitettu, mitä silmä ei
ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa,
minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat. Meille Jumala on
sen ilmoittanut Hengellään, sillä Henki tutkii kaiken, myös Jumalan syvimmät
salaisuudet. Kuka muu kuin ihmisen oma henki tietää, mitä ihmisessä on? Samoin
vain Jumalan Henki tietää, mitä Jumalassa on.
Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Jumalan
oman Hengen, jotta tietäisimme, mitä hän on lahjoittanut meille. Siitä me myös
puhumme, mutta me käytämme Hengen emmekä ihmisviisauden opettamia sanoja ja
selitämme hengelliset asiat Hengen avulla.
Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen
puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä,
koska sitä on tutkittava Hengen avulla.
Hengellinen ihminen sen sijaan pystyy tutkimaan kaikkea,
mutta häntä itseään ei kukaan voi tutkia.” (1.Kor. 2:9-15)
Ilman puhdassydämisyyttä ihminen menettää myös kyvyn nähdä
Jumalallisia asioita. Oikeastaan tämä selittää juuri sen, että miksi epäusko
estää ihmeiden tapahtumisen. Ihminen ei näe Jumalaa ja tämän vuoksi hän ei enää
näe Jumalan meille tekemiä ihmeitä, koska ihminen on menettänyt näkökykynsä.
Kristus on sanonut, että ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi
kuolleista (kts. Luuk. 16:31)
Me voimme tässä kohden tutkia mitä tapahtuu kun ihminen ei
halua, eikä kykene näkemään Jumalaa. Kristuksen ihmeet jäivät hänen omassa
kotikaupungissa Nasaretissa vähäisiksi juuri tämän takia. Evankelista Markus
sanoi, että Kristus ei pystynyt
tekemään ihmeitä, sillä ihmiset eivät suostuneet tunnustamaan Hänen
jumalallisuuttaan. He näkivät hänet ainoastaan tavallisena työmiehenä, jolla ei
ollut heidän käsityksen mukaan kykyä opettaa, saatikka parantaa. Ollessaan
Nasaretissa Jeesus sanoi: “Missään ei profeetta ole niin väheksytty
kuin kotikaupungissaan, sukulaistensa parissa ja omassa kodissaan.’ Niinpä hän
ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa; vain muutamia sairaita hän paransi
panemalla kätensä heidän päälleen. Ihmisten epäusko hämmästytti häntä. Hän
kulki sitten kylästä kylään ja opetti.” (Mark. 6:4-6)
Meidän ei tarvitse tässä kohden ryhtyä kyseenalaistamaan
Kristuksen jumalallista voimaa ja sitä, etteikö hän olisi voinut parantaa ihmisiä
heidän epäuskostaan huolimatta. Ehkä tämä tulisikin ymmärtää niin, että
ihmisten epäuskon vuoksi Kristuksen ihmeteot olisivat jääneet vaille todellista
merkitystä. Epäuskoinen ihminen ei näet olisi kyennyt ymmärtämään ihmettä ja
hän joko kieltäisi sen kokonaan tai sitten näkisi Kristuksen jonkinlaisena
taikurina tai ihmisten viihdyttäjänä. Tämä taas ei ollut Kristuksen toiminnan
tarkoitus ja juuri tämän vuoksi hän myös kieltäytyi paholaisen ehdotuksesta,
jossa hänen olisi pitänyt hypätä temppelin harjalta alas vahingoittumattomana.
Jumala ei tullut ihmiseksi viihdyttääkseen epäuskoista kansaa, vaan
vahvistamaan niitä, joilla mahdollisuus kehittyä uskossaan, esim. Sakkeus,
sadanpäällikkö, Jairus ym.
Kristus tuli maailmaan pelastamaan ja auttamaan, mutta ne
jotka kieltäytyivät näkemästä Hänen jumaluuttaan kompastuivat omassa
hengellisessä sokeudessaan. Kristus todellakin oli tuo kulmakivi, josta
apostoli Pietarikin on sanonut seuraavasti:
“Sanotaanhan Raamatussa: -- Katso, minä lasken Siioniin
kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu
häpeään. Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta
niille, jotka eivät usko, "kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut
kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan". Koska he eivät
tottele sanaa, he kompastuvat, ja se heidän osakseen on määrättykin.” (1.Piet. 2:6-8)
Mielenkiintoisena yksityiskohtana tuosta Kristuksen
toiminnasta kotikaupungissaan oli se, että hän sananmukaisesti oli hämmästynyt
ihmisten epäuskosta. Kristus Jumalan Poikana ei ollut kuka tahansa, mutta siitä
huolimatta hän myös ihmisenä osoitti inhimillisiä tunteita ja tässä kohden hän
oli hämmästynyt. Kristus kuvataan hämmästyneeksi myös silloin, kun
sadanpäällikön palvelija pyysi Kristusta parantamaan palvelijansa etäisyyksien
päästä pelkällä sanalla: ”Tämän kuulleessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat:
’Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella”.
(Matt. 8:10)
Kristus hämmästyi epäuskosta, mutta hän oli myös
hämmästynyt erittäin vahvasta uskosta.
Puhdassydämisyys tekee ihmisestä sellaisen, että hän
kykenee osoittamaan vilpitöntä rakkautta toisia kohtaan. Puhdassydäminen
ihminen haluaa myös avoimin mielin kohdata Kristuksen. Juuri rakkaus ja
avoimuus avaavat ihmisen silmät näkemään Jumalan ja Hänen voimalliset tekonsa.
