Millä tavoin me voimme armahtaa toisen ihmisen? Varmasti siinä on kysymys anteeksi antamisesta ja yleensäkin myötätunnon osoittamisesta. Armahtaminen on toimenpide, jossa joku henkilö päästetään kärsimyksistä tai sellaisesta tilasta, joka rajoittaa hänen vapauttaan. Vangin voi esimerkiksi armahtaa ja velan perimättä jättäminen on myös armahtamista. Kummassakaan tapauksessa kysymys ei ole siitä, etteikö joku olisi ansainnut kyseistä olotilaansa, eli vankeutta tai hankimaansa velkaa. Siitä huolimatta tämä saa armahduksen.
Kristus kehottaa meitäkin armahtamaan. Eli osoittamaan
armoa toiselle, vaikka hän olisi itse saattanut eniten myötävaikuttaa omaan
tilaansa. Joku on saattanut esimerkiksi loukata meitä, mutta tämän jälkeen hän
on kokenut omantunnon tuskia ja tulee pyytämään anteeksi. Ylpeä ihminen ei
kääntäisi edes päätään tätä kohden, vaan pitäisi lähestulkoon oikeutettuna
sitä, että sellaista loukkausta ei tarvitse antaa anteeksi.
Armahtaminen
on kuitenkin pelastuksemme kannalta elinehto. Suhteemme Jumalaan heijastuu sen kautta,
että miten me kohtelemme lähimmäisiämme. Jos armahdamme, niin meitäkin
armahdetaan. Se on hyvin yksinkertainen sääntö. Jumala ei sulje ihmistä
pelastuksen ulkopuolelle, vaan ihminen tekee sen itse, jos hän kieltää kaiken
armon lähimmäisiltään.
Ihmisen suhde Jumalaan liittyy meidän kykyymme armahtaa,
mutta samanaikaisesti olemme koko ajan siinä asemassa, että Jumala on se, joka
voi meidät armahtaa. Kukaan ei ole synnitön ja siinä valossa rangaistus
iankaikkisuudessa olisi täysin oikeutettu. Tämän vuoksi kaikissa
jumalanpalveluksissa toistetaan yhä uudestaan ja uudestaan tuota avunpyyntöä:
”Herra armahda!”
Evankeliumista löydämme monta Kristuksen opetusta, jotka
liittyvät armahtamiseen ja siihen, että miten se vaikuttaa suhteeseemme
Jumalaan. Lähtökohdat kuitenkin vaihtelevat opetuksesta riippuen.
Ensimmäisenä
voimme tutkia Vuorisaarnaa, jossa Kristus opettaa:
”Jos te annatte toisille
ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille
anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi
teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)
Tämän mukaan Jumala armahtaa ihmistä samalla mitalla, miten
ihminen armahtaa lähimmäisiään. Tämän kohdan tulisi suoraan sanottuna pelottaa
meitä kaikessa sen oikeudenmukaisuudessaan. Jos ihminen mielessään sanoo, että
”tuolle ihmiselle en koskaan anna anteeksi”, niin sillä samalla hetkellä hän
rakentaa muurin itsensä ja Jumalan armahtavaisuuden välille!
Samalla tavoin Isä
meidän – rukouskin on hyvin vakava rukous, sillä jos me rukoilemme
anteeksiantoa Jumalalta samassa suhteessa miten me itse annamme anteeksi. Jos sitten emme jostain syystä anna anteeksi lähimmäisillemme, niin pidätämme myös
anteeksiannon itseltämme. Isä meidän – rukous onkin eräs liturgian huipentuma
ennen Ehtoolliseen osallistumista. Siinä me rohkenemme todeta, että kaikki on
kunnossa suhteessa lähimmäisiimme. Mikäli asia ei ole näin, niin silloin ei voi
muuta kuin ihmetellä kylmäpäisyyttämme ja toisaalta pohtia sitä, että koituuko
tämä kaikki siunaukseksi. Rukous ja Ehtoollinen vaikuttavat aina, oli ihminen
kuinka välinpitämätön tahansa. Kysymys kuuluukin, että vaikuttaako se tällöin
myönteisesti. Siunaus voi näet muuttua myös tuomioksi. Kaikessa
yksinkertaisuudessaan kysymys on kuitenkin hyvin oikeudenmukaisesta asiasta,
jossa me itsemme määrittelemme omalla toiminnallamme kaiken.
Lähtökohdat armahtavaisuuteen voivat olla joissakin
tapauksissa erilaiset, vaikka pohjimmiltaan kysymys on samasta asiasta. Edellä
jo viitattiinkin Kristuksen vuorisaarnan opetukseen, jossa saamme samalla
mitalla anteeksi Jumalalta, mitä kykenemme antamaan anteeksi lähimmäisillemme.
Mutta Kristus on esittänyt myös vertauksen kelvottomasta palvelijasta, joka sai
ensin hyvin suuren velan anteeksi (Matt. 18:23-35). Siinä Jumala oli
anteeksiantamuksessa aloitteentekijä, josta ihmisten tuli ottaa mallia.
Vertauksessa tuo anteeksiantamus
ikään kuin mitätöitiin, kun palvelija ei kyennyt toimimaan oikealla
tavalla ja antamaan anteeksi kanssapalvelijalleen. Kristus on monessa kohden
antanut mallin siitä, että miten meidän tulisi toimia suhteessa lähimmäisiimme.
Ihmisellä ei yksinkertaisesti voi olla veruketta siinä, että mitä hänen tulisi
tehdä. Kysymys ei ole tiedon puutteesta, vaan tahdosta.
Vaikka Isä meidän – rukousta on syytä käsitellä aivan omana
kokonaisuutena, niin kenties tässä kohden voisi selventää juuri sitä kohtaa,
jossa puhutaan velan anteeksi antamisesta. Edellä mainitussa vertauksessa kyse
oli siis nimenomaan palvelijan velasta. Hän ei ollut vääryydellä ottanut
rahoja, vaan yksinkertaisesti lainannut. Ja nämä velat hän sai anteeksi.
Evankelista Matteus käyttää tässä kohden sanaa οφειληματα, mikä tarkoittaa sananmukaisesti juuri velkaa. Evankelista
Luukas on muotoillut tämän niin, että kyse on sekä synnistä, että velasta: ”Anna
meille syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on
meille velassa.” (Luuk. 11:4) Ev. lut. kirkossa käytetään Isä meidän – rukouksessa sanaa rikkomus ("--niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"). En
tässä kohden ryhdy pohtimaan näiden sanamuotojen erojen taustoja. Kenties velka
sana on yhdistetty niin voimakkaasti juuri rahaan, että rikkomus on nähty
sopivampana ilmaisuna.
Ortodoksisessa kirkossa käytetään kuitenkin sanaa VELKA,
jota meidän ei lopulta ole tarpeen ryhtyä muuttamaan. Mutta miten meidän on
tämä sitten ymmärrettävä, kun kyse ei tietenkään voi olla vain rahasta? Mitä me
olemme velkaa Jumalalle?
Lyhyesti voisi sanoa, että koko elämämme on yhtä
lainaa, jonka Jumala on meille antanut. Jokaisesta elämämme päivästä meidän
tulisi olla erittäin kiitollisia Jumalalle. Meillä on elämän velka, jota
hyvitämme Jumalan tahdon mukaisella elämällä.
Jos me pohdimme vielä sanaa rikkomus, niin siitähän selviää oikeastaan sillä, että emme toimi väärin, jolloin kaikki on hyvin. Mutta tämä
antaa mahdollisuuden sille, että meidän ei tarvitse tehdä mitään. Velkahan taas
ei lyhene tekemättömyydellä, vaan se edellyttää jatkuvaa toimintaa ja takaisinmaksua. Jälleen
kerran voimme palata tässä kohden tuohon Kristuksen voimalliseen toteamukseen: ”Ei
palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä.
Niinpä tekin, kun olette tehneet
kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita.
Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” (Luuk. 17:9-10)
Ihmisellä on velvollisuus toimia
tietyllä tavalla. Periaatteessa kyse on siitä, että ihmisen on toimittava
hyvin. Hänen on oltava hyvä ihminen ja juuri Jumalan tahdon mukainen elämä
tekee ihmisestä hyvän. Meidän velkamme suurenevat sitä mukaan kun toimimme
päinvastaisella tavalla. Nykypäivän kielikuvaa käyttäen: jokainen synti on uusi
maksuhäiriömerkintä meidän taivaallisissa luottotiedoissamme.
