Tämä lauseen sisältöä voidaan käsitellä samalla tavoin
hengessään köyhyyttäkin. Eli ensin on tutkittava, että mitä on nälkä ja jano.
Asia ei ole vaikea, sillä ihminen tarvitsee ruokaa ja juomaa, jotta eläisi.
Tiedämme myös millainen tunne syntyy kun ihminen on nälissään tai janoissaan.
Tuolloin ihminen ei ajattele mitään muuta kuin sitä, että miten hän saisi tuon
nälän ja janon tunteen tyydytetyksi. Kuinka monella on kuitenkaan ollut
TODELLISTA nälän ja janon tunnetta. Meidän aikana nälän ja janon tunne saadaan
sammutetuksi sillä muutamalla askeleella, kun astumme olohuoneesta keittiöön ja
jääkaapille. Mutta onko meillä koskaan ollut sellaista tunnetta, jossa
esimerkiksi juoman saaminen muutaman tunnin sisällä on ollut elinehto?
Lähi-Idän ja Afrikan alueella polttava kuumuus on aivan toista luokkaa kuin
meillä Suomessa. Todellinen janon tunne on siellä jotain aivan muuta. Nälkä ja
jano ovat todellisuutta tänäkin
päivänä monissa maailman kolkissa.
Vanhurskauden nälkä ja jano ovat luonnollisesti ihmisen
kaipausta kohti Jumalaa ja toimimista Hänen tahtonsa mukaan. Ihmisen sielussa
on jatkuva nälän ja janon tunne, joka saa täyttymyksen Jumalan yhteydessä. On
turha edes kuvitella, että tuota ihmisen hengellistä nälkää voisi saada
tyydytetyksi maallisilla asioilla. Jatkuvasti näitä maallisia korvikkeita
yritetään ihmisille tarjota, mutta ne eivät milloinkaan voi saattaa ihmistä
autuaalliseen tilaan.
Tässä kohden autuuden lauseita yksinkertaisesti lohdutetaan,
että ”heidät ravitaan”. Miten tämä sitten ymmärrettävissä? Vanhurskauden nälän
ja janon voi sammuttaa ainoastaan siitä lähteestä, jonka Kristus meille antaa.
Vastaus löytyy esimerkiksi siitä kohtaa evankeliumia, jossa Kristus kohtaa
samarialaisen naisen kaivon äärellä: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee
uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole
janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä, joka kumpuaa ikuisen
elämän vettä.” (Joh. 4:13-14)
Tämä autuuden lause antaa meille myös erään hyvin tärkeän
opetuksen. Kristus ei kuvaa autuaiksi niitä, jotka ovat vanhurskaita, vaan
nimenomaan niitä, joilla on palava pyrkimys kohti vanhurskautta. Jatkuva
yrittäminen tekee tässä kohden ihmisestä autuaan, eikä kuvitelma siitä, että
kaikki hyvä olisi jo saavutettu. Itse asiassa kuvitelma omasta täydellisyydestä
voi ajaa ihmisen hengelliseen alamäkeen. Kristilliseen elämäntapaan kuuluu siis
jatkuva pyrkiminen hyvyyteen. Kysymys ei ole tässä tapauksessa jostain
etäisestä päämäärästä, jonka kuvitteellinen saavuttaminen vapauttaisi ihmisen
kilvoittelun vaivasta. Vanhurskauden nälkä ja jano ovat ihmisen
matkakumppaneita läpi koko elämän. Kristus antaakin voimallisen muistutuksen
siitä, että emme saa tuudittautua tyytyväiseen olotilaan tehtyämme jotain
hyvää: ”Ei palvelija siitä saa
kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä
teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet
vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.”
(Luuk. 17:9-10)
Mutta kenties tässä kohden meidän on vielä pysähdyttävä
tutkimaan itse termiä ”vanhurskas”. Sanan ”autuas” tavoin meillä on kiusaus
niputtaa se raamatulliseen ja hengelliseen sanastoon, jonka sisältö saakin
jäädä jonkinlaisen mystiikan varjoon. Itse asiassa meillä on myös paha taipumus
turtua moniin rukouksiin ja veisuihin sillä tavoin, että sivuutamme ne
jumalanpalveluksissa vailla täyttä ymmärrystä. Sana vanhurskaus voidaan liittää
suoraan Jumalaan, jonka pelastavat teot ihmisiä kohtaan ovat juuri tuota
vanhurskautta. ”Herra on vanhurskas Jumala - -”(Ps. 11:7) Ihminen voi saavuttaa vanhurskauden suhteessa Jumalaan.
Siihen liittyy Jumalan tahdon mukainen elämä ja oikeudenmukaisuus, joka ei
tarkoita ”silmä silmästä” periaatetta. Vanhurskas ja oikeudenmukainen ihminen
on armahtavainen, aivan kuten Jumalakin on armahtavainen. Vanhurskaus ei tule
esille siten että, miten me esiinnymme muiden silmissä (koska se taas voi
muuttua hurskasteluksi), vaan vanhurskaus tulee esille suhteessamme Jumalaan ja
siinä, että miten me elämme Jumalan tahdon mukaista elämää.
Jatkuva vanhurskauden nälkä ja jano ajaa ihmistä kohti
Jumalaa, sillä Jumala on vanhurskauden alkulähde. Juutalaisuudessa hurskaan
ihmisen määritelmä oli nimenomaan siinä, että hän teki pilkulleen lain vaatimia
tekoja. Juutalaisuus oli monessa suhteessa muuttunut laki- ja
tapauskovaisuudeksi, jossa asioita ei lopulta enää ajateltu järjellä tai sydämellä.
Varmasti tämän vuoksi apostoli Paavalikin halusi muistuttaa siitä, että ”Katsomme
siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun uskoo, ilman lain vaatimia tekoja.” (Room. 3:28)
Tämä opetus on valitettavasti
onnistuttu pelkistämään sellaiseksi, että hyvillä teoilla ei ole niin paljoa
väliä. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä apostoli Paavali halusi
muistuttaa, että ihminen ei voi ryhtyä pitämään itseään vanhurskaana, vaikka
hän mekaanisesti noudattaisikin kaikkea mitä laki ja säännöt sanovat. Ihmisen
vanhurskaus tulee esille nimenomaan suhteessa Jumalaan ja siinä taas usko on
kaikkein oleellisin asia. Tästä huolimatta hyvien tekojen merkitystä ei voi
sivuuttaa. Ihminen joka tietoisesti jättää tekemättä hyviä asioita tekee syntiä
ja tällöin myös hänen uskonsa ei voi olla oikeanlaista. Jos ihminen uskoo, niin
hän myös noudattaa lakia ja tekee hyviä töitä. Tämä on varmasti hyvä esimerkki
siitä, kuinka Raamatusta irrotetut lauseet ja niiden yksipuolinen painottaminen
voi vääristää koko uskonmukaisen elämän.
