Mitä on ortodoksisuus (osa 5)

Se uskonmukainen toiminta joka kuuluu ortodoksisuuteen toteutuu kahdella tavalla. Ihmisen täytyy tehdä tekoja, jotka kehittävät häntä sisäisesti. Esimerkiksi rukous ja paasto ovat tällaista toimintaa, joka vaikuttaa ihmisen sielunelämään. Kirkossa rukoileminen ei siis yksinään riitä, vaan sitä täytyy harjoittaa myös muulloin. Jos ihminen rukoilisi ainoastaan kirkossa, niin silloin hän olisi lokeroinut oman uskonsa sellaiseksi, että sitä toteutettaisiin ainoastaan tiettynä hetkenä päivässä, tai ehkä meidän vallitsevan seurakuntien jumalanpalvelusjärjestys huomioonottaen tiettynä päivänä viikossa. Ortodoksisuus on sitä, että usko on läsnä elämässä jatkuvasti ja se näkyy myös ihmisen puheessa ja muussa käytöksessä.

Uskonmukainen toiminta suuntautuu myös toisiin ihmisiin. Tuomiosunnuntaina luettavassa evankeliumiluvussa Kristus sanoo seuravaasti: “- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Ihminen ei voi ajatella vain itseään ja omaa suhdettaan Jumalaan, vaan hänen on kohdattava myös lähimmäisensä. Sillä suhde lähimmäisiin heijastaa myös sitä, että mikä on ihmisen suhde Jumalaan. Kun ihminen menee kirkkoon, niin hän palvelee Jumalaa ja kun ihminen astuu kirkosta ulos, niin hän saa vahvistusta toimia Jumalan tahdon mukaan. Sitä kutsutaan liturgiaksi liturgian jälkeen. Ihminen kohtaa Kristuksen liturgiassa ja ja tuon pyhän palveluksen jälkeen hän kohtaa Kristuksen myös jokaisessa lähimmäisessään. Tätä tarkoittaa se, mikä liittyy tuohon edellä mainittuun Tuomiosunnuntain evankeliumiin. Jos kerran Evankeliumissa vastaanotamme Kristuksen omakohtaiset sanat, jotka on meille osoitettu, niin samalla tavoin me todellakin kohtaamme Kristuksen myös lähimmäisissämme. Kun tähän uskomme, niin emmekö silloin myös suhtaudu huomattavasti vakavammin siihen, että miten me toisen ihmisen kohtaamme?

Kristityn ihmisen on kohdattava lähimmäisensä ja palveltava heitä parhaansa mukaan. Tämä lähimmäisen palveleminen on diakoniaa, jonka pitäisi olla kristitylle itsestäänselvyys. Liian helposti pelkistämme uskonmukaisen elämän sellaiseksi, että ihminen ei saa tehdä pahoja asioita. Tässä ajattelussa tekemättömyys nähdään hyvänä asiana. Mutta juuri tekemättömyys muuttuu helposti välinpitämättömyydeksi, joka taas mahdollistaa pahan toiminnan. Hyvänä esimerkkinä ovat koulukiusaamistapaukset, joissa kiusaamisen mahdollistanut juuri se suuri joukko, joka “ei ole tehnyt yhtikäs mitään”.

Uskonmukainen elämä vaatii toimintaa. Pahaa täytyy välttää, mutta siitä syntyvä tyhjiö on täytettävä hyvillä asioilla. Kristus on antanut muistutuksen kertomalla seuraavan opetuksen:  “Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: ’Minä palaan kotiini, josta lähdin.’ Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa.” (Luuk. 11:24 - 26)

Tässä opetuksessa tuo ihminen ajatteli karkoittavansa pahan itsestään. Hän siivosi sydämensä asunnon pahoista asioista, mutta jätti sen kuitenkin tyhjilleen, eli hän ei täyttänyt sitä hyvillä asioilla. Käytännössä tuo ihminen ei silloin tehnyt mitään, vaan otti neutraalin, sivustaseuraajan roolin omassa elämässään. Sen seurauksena paha sai lopulta hänestä moninkertaisen otteen. Eli tekemättömyys ei voi olla edes vaihtoehtona ihmiselle joka haluaa viettää uskonmukaista elämää.

Uskonmukaisessa elämässä ja ihmisen pelastuksen kannalta rakkaus on kaikkein oleellisin asia. Joku voisi taas kysyä, että eikö kuka tahansa ihminen ole kykenevä rakkauteen ja siinä suhteessa Kirkon jäsenyys ja jumalanpalvelukset ovat tarpeettomia. Kirkko kuitenkin opastaa ihmistä suuntaamaan rakkauden oikeisiin asioihin. Pelkästään itsensä rakastaminen ei ole oikeata rakkautta ja lisäksi se tekee ihmisestä ylpeän, joka lopulta alkaa väheksymään muita. Kristillistä rakkautta ei ole myöskään “kahden kauppa”, jossa suhteessa keskitytään vain toiseen ja hänelle annetaan rakkautta sillä olettamuksella, että sitä tulee saman verran takaisin. (Tämä ei sulje pois avioliittoa, joka tulisi käsitellä aivan omana lukunaan). Pyhässä Kolminaisuudessa me näemme täydellisen rakkauden kuvauksen, jossa ei ole itserakkautta, ei kahden kauppaa, vaan rakkautta jota osoitetaan ainutlaatuisella tavalla. Pyhä Kolminaisuus muistuttaa juuri siitä, että ihminenkään ei voi ihmisenä sulkea itseään jonkinlaisen suojakuoren sisään, jossa hän toteuttaa rakkauttaan vain omilla itsekkäillä ehdoillaan.

Tuomiosunnuntaina

Vietämme tänään kolmatta valmistussunnuntaita, jonka tarkoituksena on johdattaa meitä Suureen Paastoon. Tätä päivää kutsutaan Tuomiosunnuntaiksi. Voimme varsin hyvin ymmärtää tämän päivän nimen kuultuamme juuri luetun evankeliumiluvun.

Mutta onko tämän päivän tarkoituksena pelotella ihmistä viimeisellä tuomiolla?

- Tästä ei kuitenkaan varsinaisesti ole kysymys. Uskonto ei voi perustua uhkailuun taikka pelotteluun, vaan se tarkoitus on kasvattaa meissä rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Voimme ymmärtää tämän sunnuntain ennemmin muistutuksena siitä, että mitkä asiat johdattavat ihmistä pelastukseen.

Meiltä todellakin tullaan kysymään viimeisellä tuomiolla, että miten olemme osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Ja oikeastaan tässä tapauksessa kysymys ei ole pelkästään siitä, että mitä hyvää me olemme tehneet, vaan myös siitä, että kuinka paljon hyviä asioita olemme jättäneet tekemättä.

Evankeliumiluvussa kummatkin osapuolet olivat hämmentyneinä. ”Milloin me muka olemme näin tehneet tai sitten jättäneet näin tekemättä?” Voidaan siis sanoa, että niin hyvät kuin pahat olivat eläneet omaa elämäänsä, ajattelematta sen kummemmin siitä saatua taivaallista hyötyä tai haittaa. Hyvää tehneille rakkauden osoittaminen apua tarvitsevia kohtaan oli itsestäänselvyys, kun taas pahat eivät olleet huomanneet apua tarvitsevia ollenkaan, jolloin välinpitämättömyys oli heille itsestäänselvä tila. 

Todellakin, emme tee hyviä tekoja ja osoita rakkautta sen vuoksi, että saisimme siitä erillisen palkinnon tai kunnianosoituksen. Teemme sitä nimensä mukaisesti rakkaudesta, jonka osoittaminen itsessään palkitsee meidät.

Yhtä lailla, suuri vaara on unohtaa kaikki muut ihmiset ja keskittyä elämään vain omaa elämää. Muistammeko Kristuksen vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinähän tuo rikas mies ei kerta kaikkiaan edes huomannut, että tuo köyhä Lasarus oli ollut muutaman metrin päässä hänen porttinsa pielessä pyytämässä apua.

Tuomiosunnuntain tarkoituksena ei ole pelotella meitä tulella ja tulikivellä, vaan ennemmin sen tarkoituksena on muistuttaa, että ympärillämme on paljon ihmisiä jotka tarvitsevat meidän apuamme. Meidän rakkautemme toisia kohtaan on pelastuksemme edellytys. Jos meissä ei ole tuota rakkautta, niin silloin tämän päivän opetus saattaa tuntua enemmän kuin pelottavalta.

Viimeiseen tuomioon liittyy vielä sellaisiakin asioita, jotka saattavat meiltä unohtua. Ensinnäkään meitä ihmisiä ei aseteta paremmuusjärjestykseen ulkoisten arvojen tai arvonimien perusteella. Eräässä hautajaisveisussa sanotaan seuraavasti:

”—Minä menen puolueettoman Tuomarin eteen, jossa samanarvoisina yhdessä seisovat palvelija ja isäntä, kuningas ja sotamies, rikas ja köyhä, sillä jokainen saa omien töittensä mukaan kunnian tai häpeän.”

Tuon edellä olevan veisun sanoma on lopulta lohduttava. Tässä ajallisessa elämässä monen ihmisen ihanteena ja päämääränä on saavuttaa mahdollisimman paljon kunniaa ja valtaa, jolloin me olisimme isäntiä, kuninkaita tai kuningattaria  tai rikkaita julkisuudenhenkilöitä. Mutta sillä ei tuonpuoleisessa ole mitään merkitystä.

Kristushan sanoo seuraavasti: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon?” (Luuk. 9:25)

Vuorisaarnassaan Kristus tuomitsee fariseusten ja lainopettajien rukoukseen ja paastoon liittyvän tekopyhyyden, jolla he yrittivät kerätä osakseen ihmisten kunnioitusta ja suosiota. Hän sanoo: ”Totisesti: He ovat jo palkkansa saaneet.” (Matt. 6:5) Eli, jos meidän ajallisen elämän tärkein päämäärä on tuon maineen ja muiden maallisten asioiden hankkiminen, niin iankaikkisuudessa ei ole enää mitään odotettavissa. Tuo palkka on saatu täytenä jo tässä ajassa.

Tämän sunnuntain suurin opetus piilee siinä, että me muistaisimme sen yksinkertaisen kysymyksen, joka meille esitetään viimeisellä tuomiolla.  Meiltä kysytään ensimmäisenä sitä, että olemmeko osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan, vai olemmeko olleet sittenkin välinpitämättömiä?

Synti ei läheskään aina ole sitä, että tekisimme tietoisesti pahoja asioita, vaan monesti se on sitä, että emme toimi silloin, kun meillä olisi mahdollisuus toimia. Tähän liittyy myös maallisen omaisuuden ja mahdollisen vallan käyttö. Ne kenelle on näitä annettu, niin niiden tulisi osata sitä vastuullisesti ja oikein käyttää muiden ihmisten hyväksi. Mikäli tätä annettua mahdollisuutta, että käytetä, niin silloin kyse on synnistä. Pyhä esipaimen Johannes Krysostomos on opettanut, että omaisuus ja valta eivät itsessään ole pahoja asioita, vaan ne ovat välineitä hyvän tekemiseen.

Viittaus viimeiseen tuomioon on annettu meille Suuren paaston alla juuri siksi, että emme unohtaisi lähimmäisiämme. Erityisesti Suuressa paastossa meidän tulisi tämä opetus siitä, että pelastukseen eivät johdata ulkoiset asiat, vaan se että onko meissä rakkautta.

Synneistä pahin

"Ihan sama!" Tuttu tuhahdus, jonka kuulee useimmiten lapsen tai nuoren suusta. Facebookissa asia hoidettaisiin sanoilla "Ei voisi vähempää kiinnostaa", jota seuraisi linkki johonkin uutiseen tai muuhun turhauttavaan asiaan.
Ihminen haluaa edellä mainituin tavoin osoittaa välinpitämättömyyttä jotain asiaa kohtaan, vaikka lopulta kyse on enemmänkin turhautumisesta kuin välinpitämättömyydestä.

Syntejä on monenlaisia ja jotkut ovat asettaneet niitä pahemmuusjärjestykseenkin. Tämä ei ole kuitenkaan välttämätöntä, sillä jokainen synti vie ihmistä poispäin Jumalasta. Joku voisi sanoa, että eihän rahanhimo ole niin vaarallista. Rahanhimo sai kuitenkin Juudaksen toimimaan, jonka seurauksena Kristus ristiinnaulittiin. Vähäpätöisenä pidetty synti voi lopulta johtaa hyvin pahoihin asioihin.

On kuitenkin yksi synti, johon kaikki muut synnit kytkeytyvät. Kyse on juuri välinpitämättömyydestä. Jos rakkaus on kaiken hyvän edellytys, niin rakkauden vastakohdan täytyy olla se, mikä johtaa pahuuteen. Viha ei ole rakkauden vastakohta, sillä viha on tunnetila, joka oikein käytettynä antaa ihmiselle voimaa taistella epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä vastaan. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys, jossa toista ihmistä ei enää ole.

Välinpitämättömyys on lisääntynyt ja me itse ruokimme sitä. Me pystymme antamaan omille lapsillekin huonon esimerkin välinpitämättömyydestä jo sillä, että me emme huomioi heitä tarpeeksi. Saatamme olla fyysisesti läsnä, mutta henkisesti olemme jossa aivan muualla. Todellinen kohtaaminen jää siis olemattomaksi. Lapset kantavat kotoa opitin välinpitämättömyyden siemenen myöhemmin kouluun.
Opettajat ovat huomanneet, että oppilaiden perushuomaavaisuus on käynyt vähiin. Opettajia ei tervehditä käytävällä ja kiitokset, ole hyvät ja anteeksipyynnöt ovat joskus kiven takana. Huomaavaisuus on tärkeä asia, sillä sen kautta me opimme kohtaamaan toisen ihmisen. Huomaavaisuuden puute taas vahvistaa välinpitämättömyyttä.

Itsekeskeisyys ruokkii myös välinpitämättömyyttä. Kun toiminnan taustalla on omien etujen tavoittelu ja suurimman hyödyn saaminen, niin sivutotteena syntyy taas välinpitämättömyyttä. Nykypäivän taloudellinen epävarmuus ja suoranainen kaaos on syntynyt juuri sen vuoksi, että taloudelliset hyödyt pyritään maksimoidaan. Ja jos haluat saada tarpeeksi hyötyä, niin pitää osata olla itsekeskeinen ja välinpitämätön. Hyödyn tavoittelussakin tulee jossain vaiheessa katto vastaan ja tämä maailmaanlaajunen kaaos on sen seurausta.

Saamme lukea järkyttäviä uutisia väkivallasta, joukko- ja perhesurmista yms. Välinpitämätön ihminen pystyy tekemään toisille mitä tahansa, koska sillä ei ole sananmukaisesti väliä. Yhä enemmän on niitä ihmisiä joilla on kieroutunut käsitys väkivallasta ja sen seurauksesta. Eiväthän nämä ihmiset ole henkisesti terveitä, mutta se ei riitä selitykseksi. Jokin on saanut niin monet henkisesti epätasapainoisiksi ja taas uskallan väittää, että mielenterveysongelmien taustalta löytyy välinpitämättömyys ainakin jossain muodossa.

Miten sitten pystymme taistelemaan välinpitämättömyyttä vastaan?
Voisimme aloittaa tosiaan siitä, että antaisimme lapsille terveen mallin välittämisestä ja huomaavaisuudesta. Ainakin itselläni on vielä paljon parannettavaa, sillä liian usein olen kotona fyysisesti lasten kanssa läsnä ja henkisesti jossain aivan muualla. Useimmiten juuri täällä bittimaailmassa. Jospa nyt olisikin hyvä aika pistää tietokone hetkeksi kiinni ja olla oikeasti läsnä omille lapsille ja muille ihmisille. Tämä koskee niin minua kuin sinua.