Rajansa kaikella...tai ainakin näin se pitäisi olla

Vanhemmalla väestöllä on ollut kautta aikojen tapana huokaista ja todeta, kuinka ”nykyajan nuoriso” toimii huomattavasti huonommin kuin silloin ennen ”vanhoina hyvinä aikoina”. Itse olen käyttänyt ilmaisua ”minun nuoruudessani” aika hillitysti ja enemmänkin pilanpäiten, sillä vuosikymmenten kuilu ei ole vielä niin suuri näihin nykyajan nuoriin.

Kaiken ei tarvitse olla niin kuin ennen, mutta onko kaikki kehitys sittenkään ollut niin hyvää? Mielestäni eräs suuri epäkohta piilee siinä, että nykyään nuorille ei anneta paljoakaan sääntöjä tai rajoja, vaikka näitä he kuitenkin tarvitsevat. Kun nuori sitten tottuu säännöistä vapaaseen elämään, niin ongelmia alkaa tulla myöhemmin vastaan.

10.7.2012 Helsingin Sanomissa (LINKKI) uutisoitiin siitä, että puolustusvoimissa keskeyttäneiden määrä ei ole laskenut toimenpiteistä huolimatta. Syitä on varmasti monia, mutta seuraava kohta pisti silmään:

”Keskeyttämisen takana voi olla myös alkusokki, kun meno ei vastaakaan odotuksia. Vapaa ja yksilöllinen elämä vaihtuu tiukkaan ohjelmaan ja kuriin tiiviissä ryhmässä. Valtaosa tulee inttiin pian lukion jälkeen, eikä ole juuri saanut kokemuksia työstä tai elämästä yleensä.”

Tämä ei ole vain puolustusvoimien ongelma. Minulla itselläni alkaa olla kokemusta kristinoppileireiltä jo 20 vuoden varrelta ja eräs seikka on todellakin pistänyt silmään. Sielläkin leirinsä keskeyttäneiden määrä on kasvanut ja yleensäkin sopeutuminen leirielämään on ollut aiempaa useammalla vaikeaa. Alkusokki tulee monelle vastaan siinä vaiheessa, kun leirillä kerrotaan yhteisistä pelisäännöistä: Leirialue on rajattu, on tietyt nukkumaanmenoajat, kännykkää ei voi näprätä jatkuvasti, televisiota ei ole, voi joutua olemaan eri ryhmässä kuin koulukaveri ja ruuan suhteen ei sovi nirsoilla yms.

Edellä mainitut säännöt eivät ole mielestäni kohtuuttomia. Siitä huolimatta ne ovat monelle nuorelle kohtuuttomia ja nyt vika ei lopulta ole nuorissa, vaan siinä ettei heille ole asetettu aiemmin kunnollisia rajoja ja pelisääntöjä.

Nuori kokeilee jatkuvasti rajojaan ja hän löytää aina vain uusia muotoja venyttää sääntöjä vielä hitusen. Kun lähes kaikki on sallittua, niin monet asiat muuttuvat yhdentekeviksi. ”Ihan sama!” kuuluu tokaisu lähes joka toiseen asiaan. Mutta kaikki ei sittenkään ole yhdentekevää. Nuori ihminen on kuitenkin vielä lapsi, joka tarvitsee vanhempiensa huomiota. Lapsesta välittäminen ei ole sitä, että lapsi saa tehdä mitä huvittaa ja vanhempien poissaoloa ja huolehtimisen puutetta korvataan erilaisin lahjuksin. En tiedä yritetäänkö siinä samanaikaisesti ostaa hyvää omaatuntoa, kun itsekin tiedostetaan, että kaikki ei ole kunnossa.

Onko kyse lopulta sitten siitä, että vanhemmuuden vastuuta ei kanneta? Huonoon koulumenestykseen puututtiin aikaisemmin niin, että lasta tuettiin kotona enemmän kotiläksyissä ja ulos ei menty ennen kuin kaikki oli huolellisesti tehty. Tätä nykyä huonosta koulumenestyksestä käydään räyhäämässä opettajalle, joka ei ole kyennyt mitä ilmeisimmin vastuulliseen opetukseen.

"NÄMÄ ARVOSANAT OVAT KURJIA!"

Kyllä tässä kaikessa vika on kuitenkin vanhemmissa, jotka eivät syystä tai toisesta kykene enää asettamaan rajoja ja sääntöjä omille lapsille. Syitä voi hakea kiireisestä työelämästä tai muista vaikeuksista. Kaikesta huolimatta todellinen huolehtimisen ja kasvattamisen vastuu on vanhemmilla.

Synneistä pahin

"Ihan sama!" Tuttu tuhahdus, jonka kuulee useimmiten lapsen tai nuoren suusta. Facebookissa asia hoidettaisiin sanoilla "Ei voisi vähempää kiinnostaa", jota seuraisi linkki johonkin uutiseen tai muuhun turhauttavaan asiaan.
Ihminen haluaa edellä mainituin tavoin osoittaa välinpitämättömyyttä jotain asiaa kohtaan, vaikka lopulta kyse on enemmänkin turhautumisesta kuin välinpitämättömyydestä.

Syntejä on monenlaisia ja jotkut ovat asettaneet niitä pahemmuusjärjestykseenkin. Tämä ei ole kuitenkaan välttämätöntä, sillä jokainen synti vie ihmistä poispäin Jumalasta. Joku voisi sanoa, että eihän rahanhimo ole niin vaarallista. Rahanhimo sai kuitenkin Juudaksen toimimaan, jonka seurauksena Kristus ristiinnaulittiin. Vähäpätöisenä pidetty synti voi lopulta johtaa hyvin pahoihin asioihin.

On kuitenkin yksi synti, johon kaikki muut synnit kytkeytyvät. Kyse on juuri välinpitämättömyydestä. Jos rakkaus on kaiken hyvän edellytys, niin rakkauden vastakohdan täytyy olla se, mikä johtaa pahuuteen. Viha ei ole rakkauden vastakohta, sillä viha on tunnetila, joka oikein käytettynä antaa ihmiselle voimaa taistella epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä vastaan. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys, jossa toista ihmistä ei enää ole.

Välinpitämättömyys on lisääntynyt ja me itse ruokimme sitä. Me pystymme antamaan omille lapsillekin huonon esimerkin välinpitämättömyydestä jo sillä, että me emme huomioi heitä tarpeeksi. Saatamme olla fyysisesti läsnä, mutta henkisesti olemme jossa aivan muualla. Todellinen kohtaaminen jää siis olemattomaksi. Lapset kantavat kotoa opitin välinpitämättömyyden siemenen myöhemmin kouluun.
Opettajat ovat huomanneet, että oppilaiden perushuomaavaisuus on käynyt vähiin. Opettajia ei tervehditä käytävällä ja kiitokset, ole hyvät ja anteeksipyynnöt ovat joskus kiven takana. Huomaavaisuus on tärkeä asia, sillä sen kautta me opimme kohtaamaan toisen ihmisen. Huomaavaisuuden puute taas vahvistaa välinpitämättömyyttä.

Itsekeskeisyys ruokkii myös välinpitämättömyyttä. Kun toiminnan taustalla on omien etujen tavoittelu ja suurimman hyödyn saaminen, niin sivutotteena syntyy taas välinpitämättömyyttä. Nykypäivän taloudellinen epävarmuus ja suoranainen kaaos on syntynyt juuri sen vuoksi, että taloudelliset hyödyt pyritään maksimoidaan. Ja jos haluat saada tarpeeksi hyötyä, niin pitää osata olla itsekeskeinen ja välinpitämätön. Hyödyn tavoittelussakin tulee jossain vaiheessa katto vastaan ja tämä maailmaanlaajunen kaaos on sen seurausta.

Saamme lukea järkyttäviä uutisia väkivallasta, joukko- ja perhesurmista yms. Välinpitämätön ihminen pystyy tekemään toisille mitä tahansa, koska sillä ei ole sananmukaisesti väliä. Yhä enemmän on niitä ihmisiä joilla on kieroutunut käsitys väkivallasta ja sen seurauksesta. Eiväthän nämä ihmiset ole henkisesti terveitä, mutta se ei riitä selitykseksi. Jokin on saanut niin monet henkisesti epätasapainoisiksi ja taas uskallan väittää, että mielenterveysongelmien taustalta löytyy välinpitämättömyys ainakin jossain muodossa.

Miten sitten pystymme taistelemaan välinpitämättömyyttä vastaan?
Voisimme aloittaa tosiaan siitä, että antaisimme lapsille terveen mallin välittämisestä ja huomaavaisuudesta. Ainakin itselläni on vielä paljon parannettavaa, sillä liian usein olen kotona fyysisesti lasten kanssa läsnä ja henkisesti jossain aivan muualla. Useimmiten juuri täällä bittimaailmassa. Jospa nyt olisikin hyvä aika pistää tietokone hetkeksi kiinni ja olla oikeasti läsnä omille lapsille ja muille ihmisille. Tämä koskee niin minua kuin sinua.

 

Opetuspuhe kasteliturgiassa

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen

Olemme kokoontuneet tänä päivänä hyvin erityiseen liturgiaan, jota ortodoksisessa kirkossa toimitetaan tänä päivänä valitettavan vähän. Kysymys on siis kasteliturgiasta, jossa kastetta seuraa Eukaristia ja osallisuus Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Varhaiskirkon aikaan tämä käytäntö oli täysin normaali. Kastetta seurasi aina Ehtoollinen, sillä jokainen kirkon sakramentti saa täyttymyksensä silloin, kun ihminen pääsee osalliseksi Ehtoollisesta. Aikojen saatossa kaste kuitenkin eriytyi omaksi toimitukseksi, josta tuli lopulta sen luontoinen, että se käsitettiin ikään kuin yksityisenä toimituksena, joka oli suljettu muulta kuin lähipiiriltä.

Tuo edellä mainittu ajattelu ”yksityisestä toimituksesta” on kirkolle kuitenkin täysin vieras. Ainoa yksityinen ja henkilökohtainen toimitus on katumuksen sakramentti. Kaikkien muiden toimitusten tulisi olla sellaisia, että seurakunnalla on mahdollisuus päästä mukaan saattamaan ihmistä elämäntilanteesta toiseen.

Pyhä apostoli Paavali sanoo roomalaiskirjeessään: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15) Hän antaa selkeän ohjeen siitä, että seurakunnan jäsenten on tarkoitus tukea toinen toistaan ja yhtä lailla esimerkiksi kasteessa riemuita uudesta jäsenestään. Juuri tämän vuoksi kasteliturgia kuuluu oleellisella tavalla kirkon Traditioon. Se on ensinnäkin sidoksissa Eukaristiaan ja toiseksi se mahdollistaa koko toimivan seurakunnan läsnäolon tässä riemujuhlassa.

Mutta kenties meidän on hyvä tässä tilanteessa pysähtyä miettimään, että miksi kaste toimitetaan?

Vastauksen kasteen toteuttamiseen kuulimme jo evankeliumiluvussa, jossa Kristus antoi opetuslapsilleen ja sitä kautta meille kaikille käskyn kastaa kaikki Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaste on ihmisen uudestisyntymistä ja liittymistä Kristukseen.

Me näemme kasteen monesti puhtaasti ulkoisena toimituksena, jossa ihminen yksinkertaisesti vain kastetaan. Moni voi kokea sen pelkkänä rituaalina, ellei hän näe pintaa syvemmälle. Kirkon pyhät mysteerit ovat kuitenkin sen luontoisia, että niihin kätkeytyy toinen ulottuvuus, jotta emme pysty tutkimaan ulkoisesti. Juuri siksi näitä toimituksia kutsutaan mysteerioita, eli salaisuuksiksi, koska me emme voi niitä tyhjentävästi selittää.

Ajatellaan vaikkapa Ehtoollista. Me näemme edessämme leivän ja viinin ja me osallistuessamme siitä maistamme leivän ja viinin, mutta kuitenkin tunnustamme ja tiedämme, että kyseessä ei ole vain leipä ja viini, vaan osallisuus Kristuksen Ruumiista ja Verestä.

Entäs sitten pappeuden sakramentti? Me näemme edessämme ihmisen, joka on ihminen siinä missä kuka tahansa muukin. Kuitenkin tunnustamme, että tämä ihminen edustaa Kristusta ja armolahjan saaneena hän saa myös toimittaa pyhiä toimituksia. Me myös pyydämme häneltä siunausta, koska tiedämme, että kyseessä ei ole papin omakohtainen siunaus, vaan Kristuksen siunaus.

Me voisimme vielä puhua katumuksesta, sairaanvoitelusta tai avioliitosta, mutta varmasti käsitämme, että kaikki mysteerit pitävät sisällään jotain paljon enemmän. Ne ovat toimituksia joissa Jumalan armo, Kristuksen läsnäolo ja Pyhän Hengen toiminta ovat todellista. Ne avautuvat meille uskon kautta. Ulkopuolinen voi nähdä nämä kaikki toimitukset puhtaasti rituaaleina, mutta jos meillä on kykyä käyttää meidän hengellisiä silmiämme, niin me löydämme näistä paljon enemmän. Voimme olla varmoja siitä, että ne vaikuttavat aina.

Kastekäskyssä on vielä eräs kohta, jonka saatamme helposti sivuuttaa. Kristus käskee kastamaan, mutta hän myös sanoo: ”ja opettakaa heidät noudattamaan kaikkea, mitä minä ole käskenyt teidän noudattaa”. (Matt. 28:20)

Täydellinen kristitty ei ole vielä hän, joka on kastettu, vaan se joka osaa toimia Kristuksen opetuksen mukaan. Meidän vastuullamme on opettaa kasvava ihminen toimimaan Kristuksen opetuksen mukaan. Kun tutkimme evankeliumia, niin emme me voi välttyä siltä tosiasialta, että Kristuksen opetuksen mukaan elävä ihminen on hyvä ihminen. Sellainen, joka osaa huomioida lähimmäisensä ja osoittaa kristillistä rakkautta.

Tuo opetuksellinen vastuu on kummeilla, vanhemmilla ja muilla läheisillä. Nykypäivänä tuo kristillisten periaatteiden mukaan kasvattaminen ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Maallistuminen on nostanut esiin sellaisiakin ihanteita, joissa itsekkyys käy muiden hyvinvoinnin edelle. Kristillinen rakkaus perustuu kuitenkin siihen, että kykenemme kaikissa tilanteissa ajattelemaan lähimmäistemme parasta.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!