Tuomiosunnuntaina

Vietämme tänään kolmatta valmistussunnuntaita, jonka tarkoituksena on johdattaa meitä Suureen Paastoon. Tätä päivää kutsutaan Tuomiosunnuntaiksi. Voimme varsin hyvin ymmärtää tämän päivän nimen kuultuamme juuri luetun evankeliumiluvun.

Mutta onko tämän päivän tarkoituksena pelotella ihmistä viimeisellä tuomiolla?

- Tästä ei kuitenkaan varsinaisesti ole kysymys. Uskonto ei voi perustua uhkailuun taikka pelotteluun, vaan se tarkoitus on kasvattaa meissä rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Voimme ymmärtää tämän sunnuntain ennemmin muistutuksena siitä, että mitkä asiat johdattavat ihmistä pelastukseen.

Meiltä todellakin tullaan kysymään viimeisellä tuomiolla, että miten olemme osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Ja oikeastaan tässä tapauksessa kysymys ei ole pelkästään siitä, että mitä hyvää me olemme tehneet, vaan myös siitä, että kuinka paljon hyviä asioita olemme jättäneet tekemättä.

Evankeliumiluvussa kummatkin osapuolet olivat hämmentyneinä. ”Milloin me muka olemme näin tehneet tai sitten jättäneet näin tekemättä?” Voidaan siis sanoa, että niin hyvät kuin pahat olivat eläneet omaa elämäänsä, ajattelematta sen kummemmin siitä saatua taivaallista hyötyä tai haittaa. Hyvää tehneille rakkauden osoittaminen apua tarvitsevia kohtaan oli itsestäänselvyys, kun taas pahat eivät olleet huomanneet apua tarvitsevia ollenkaan, jolloin välinpitämättömyys oli heille itsestäänselvä tila. 

Todellakin, emme tee hyviä tekoja ja osoita rakkautta sen vuoksi, että saisimme siitä erillisen palkinnon tai kunnianosoituksen. Teemme sitä nimensä mukaisesti rakkaudesta, jonka osoittaminen itsessään palkitsee meidät.

Yhtä lailla, suuri vaara on unohtaa kaikki muut ihmiset ja keskittyä elämään vain omaa elämää. Muistammeko Kristuksen vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinähän tuo rikas mies ei kerta kaikkiaan edes huomannut, että tuo köyhä Lasarus oli ollut muutaman metrin päässä hänen porttinsa pielessä pyytämässä apua.

Tuomiosunnuntain tarkoituksena ei ole pelotella meitä tulella ja tulikivellä, vaan ennemmin sen tarkoituksena on muistuttaa, että ympärillämme on paljon ihmisiä jotka tarvitsevat meidän apuamme. Meidän rakkautemme toisia kohtaan on pelastuksemme edellytys. Jos meissä ei ole tuota rakkautta, niin silloin tämän päivän opetus saattaa tuntua enemmän kuin pelottavalta.

Viimeiseen tuomioon liittyy vielä sellaisiakin asioita, jotka saattavat meiltä unohtua. Ensinnäkään meitä ihmisiä ei aseteta paremmuusjärjestykseen ulkoisten arvojen tai arvonimien perusteella. Eräässä hautajaisveisussa sanotaan seuraavasti:

”—Minä menen puolueettoman Tuomarin eteen, jossa samanarvoisina yhdessä seisovat palvelija ja isäntä, kuningas ja sotamies, rikas ja köyhä, sillä jokainen saa omien töittensä mukaan kunnian tai häpeän.”

Tuon edellä olevan veisun sanoma on lopulta lohduttava. Tässä ajallisessa elämässä monen ihmisen ihanteena ja päämääränä on saavuttaa mahdollisimman paljon kunniaa ja valtaa, jolloin me olisimme isäntiä, kuninkaita tai kuningattaria  tai rikkaita julkisuudenhenkilöitä. Mutta sillä ei tuonpuoleisessa ole mitään merkitystä.

Kristushan sanoo seuraavasti: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon?” (Luuk. 9:25)

Vuorisaarnassaan Kristus tuomitsee fariseusten ja lainopettajien rukoukseen ja paastoon liittyvän tekopyhyyden, jolla he yrittivät kerätä osakseen ihmisten kunnioitusta ja suosiota. Hän sanoo: ”Totisesti: He ovat jo palkkansa saaneet.” (Matt. 6:5) Eli, jos meidän ajallisen elämän tärkein päämäärä on tuon maineen ja muiden maallisten asioiden hankkiminen, niin iankaikkisuudessa ei ole enää mitään odotettavissa. Tuo palkka on saatu täytenä jo tässä ajassa.

Tämän sunnuntain suurin opetus piilee siinä, että me muistaisimme sen yksinkertaisen kysymyksen, joka meille esitetään viimeisellä tuomiolla.  Meiltä kysytään ensimmäisenä sitä, että olemmeko osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan, vai olemmeko olleet sittenkin välinpitämättömiä?

Synti ei läheskään aina ole sitä, että tekisimme tietoisesti pahoja asioita, vaan monesti se on sitä, että emme toimi silloin, kun meillä olisi mahdollisuus toimia. Tähän liittyy myös maallisen omaisuuden ja mahdollisen vallan käyttö. Ne kenelle on näitä annettu, niin niiden tulisi osata sitä vastuullisesti ja oikein käyttää muiden ihmisten hyväksi. Mikäli tätä annettua mahdollisuutta, että käytetä, niin silloin kyse on synnistä. Pyhä esipaimen Johannes Krysostomos on opettanut, että omaisuus ja valta eivät itsessään ole pahoja asioita, vaan ne ovat välineitä hyvän tekemiseen.

Viittaus viimeiseen tuomioon on annettu meille Suuren paaston alla juuri siksi, että emme unohtaisi lähimmäisiämme. Erityisesti Suuressa paastossa meidän tulisi tämä opetus siitä, että pelastukseen eivät johdata ulkoiset asiat, vaan se että onko meissä rakkautta.

Parempi myllynkivi kaulassa kuin harhaanjohtajana?

Aiemmin kerroin evankeliumin kohdasta, joka liittyi Pyhän Hengen herjaamiseen. Tämä on niitä harvoja Kristuksen opetuksia, jota voisi luonnehtia hyvin ankaraksi, koska siinä ei jää tilaa katumukselle ja anteeksiantamukselle. Löydämme kuitenkin myös toisen opetuksen, joka on eräässä mielessä myös hyvin ankara. Kristus sanoo seuraavasti:

"Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.  Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee!”  (Matt. 18:3-7)

Mikä sitten on sellaista vähäisen viettelemistä, jonka ehkäisemiseksi myllynkivi kaulassa olisi parempi vaihtoehto? Kyse on tässä tapauksessa nimenomaan viattoman ja uskossaan vasta lapsenkaltaisen ihmisen harkitusta harhaanjohtamisesta. Eli kyse ei ole välttämättä lapsesta, vaan ihmisestä, joka uskon polulla ja Jumalan todellisessa löytämisessä on ottamassa ensimmäisiä askelia.

Olen monesti kuvaillut meidän ihmisten pelastukseen johtavaa tietä pitkospuiden kaltaisena. (Viimeksi kristinoppileiriläisille reilu viikko sitten). Siinä joudumme koko ajan katsomaan eteemme, jotta emme astuisi harhaan ja vajoaisi suohon tai kosteikkoon. Monesti voi käydä tietysti niin, että ihminen voi ottaa tahattomastikin harha-askelia ja sen vuoksi hän lankeaa. Tämä on tietysti helpommin anteeksi annettavissa ja siinäkään tarkoitus ei ole jäädä seisomaan kengät märkinä suohon, vaan (katumuksen kautta) palata takaisin pitkospuille.

Tämän edellä olevan vertauksen avulla ymmärrämme, että  toisen ihmisen vietteleminen on sitä, että joku asettaa pitkospuille kompastuskiviä tai sahaa nämä puut poikki, jotta joku varmasti lankeaisi, eikä pääse tämän vuoksi Kristuksen luokse. Asian tekee erittäin raskauttavaksi juuri se, että siinä kyse ei ole enää vain (harhaanjohtavan) ihmisen omasta pelastuksesta, vaan hän haluaa myös muiden joutuvan mahdollisimman kauas pelastukseen johtavalta tieltä.

Varmasti Kristus tuossa kohden viittaisi erityisesti fariseuksiin ja lainopettajiin, joista monet avoimesti toimivat Kristusta vastaan ja toisaalta johdattivat ihmisiä sellaiselle tielle, joka oli kaukana todellisesta Jumalan tuntemisesta ja pelastuksesta.

Harhaanjohtaminen harvemmin jää siihen, että ainoastaan yksi ihminen lankeaa, vaan yleensä tuo paha alkaa moninkertaistumaan, jolloin yhä useampi ihminen joutuu väärille teille. Ei siis ihme, että Kristus suhtautui tähän hyvin ankarasti ja käytti vertausta, että parempi olisi myllynkivi kaulassa kuin se, että niin moni ihminen joutuisi sen seurauksena pois Jumalasta ja pelastuksesta.

Evankeliumin opetus on luonnollisesti varoittava esimerkki meille kaikille myös tänä päivänä. Ihmisten hyväuskoisuutta käytetään edelleen hyväksi ja suurimman vastuun kantavat tietysti ne jotka ovat auktoriteetin asemassa. Harhaan voidaan johdattaa niin kirkon piirissä, politiikassa tai perheen sisälläkin. Kuinka moni ihminen voikaan joutua väärille teille sen takia?

Miksi kaikki kärsimys?

Kristuksen kärsimykset herättävät paljon kysymyksiä. Jopa kristityn on vaikea ymmärtää sitä miksi Kristuksen piti kärsiä. Eikö Jumala olisi voinut vain unohtaa Aadamin erhettä ja näin ihmiskunta olisi voinut jatkaa elämää niin kuin syntiä ei olisi ikinä ollutkaan? Eikö Kristus olisi voinut opettaa ihmisiä Jumalan tuntemiseen ja sitten nousta kaikessa rauhassa taivaisiin?

Kaikki ei ole aina yksinkertaista, vaikka se olisikin varmasti meille paljon mukavampaa. Lopulta vastaus kärsimyksiin löytyy juuri syntiinlankeemuksesta. Syntiinlankeemuksessa ihminen tietoisesti irtaantui Jumalasta ja sen myötä antoi pahalle tilaa toimia. Langennut maailma pitää sisällään paljon sellaista minkä vuoksi me ihmiset joudumme kärsimään. Lisäksi me ihmiset todellakin annamme tilaa pahalle, joka vaikuttaa meissä. Juudas on hyvä esimerkki siitä miten opetuslapsikin pystyi kääntymään omaa opettajaansa vastaan. Ja kun paha saa täydellisesti vallan, niin sitä seuraa aina tuho ja kuolema.

Kristus tuli tähän maailmaan ja opetti totuutta jota langennut maailma ei kestänyt. Se oli tottunut  ajalliseen elämäään ja siihen kuinka kaikki oli helpompaa ja mukavampaa kun Kristuksen totuudenmukaisia sanoja ei tarvinnut kuunnella ja noudattaa. Näin ajattelivat monet fariseukset ja lainoppineet ja näin ajattelevat monet ihmiset yhä edelleenkin tänä päivänä. Langenneen maailman harhakuvassa ja valheessa oli mukavampi elää  ja totuudenpuhujat, jotka toivat "epäjärjestystä"  oli parempi raivata pois tieltä. Ylipappi Kaifaksen toteamus oli hyvin osuva ja totuudenmukainen, vaikkei hän ajatellutkaan asiaa siltä kantilta:

"Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?"  (Joh. 11:49-50)

Kristuksen kauheat kärsimykset ovat osoitus siitä millaiseen pahuuteen ihminen on kykenevä. Pilkat, lyönnit, syljeksimiset, ruoskiminen, pakottaminen ristin kantamiseen ja lopulta ristiinnaulitseminen, ei edes pahin rikollinen ansaitsisi tuollaista kohtelua, vielä vähemmän täysin syytön ja Kristuksen kohdalla vieläpä täysin synnitön!

Mutta miksi risti?

Ristinkärsimykset ovat ikään kuin luonnollista seurausta siitä, mikä kielletyn hedelmän maistamisesta. Muistamme varmasti sanonnan siitä, että "tauti lähtee sillä millä se on tullutkin". Paratiisin puutarhassa puun kautta tapahtui syntiinlankeemus, kun taas Getsemanen puutarhasta alkoi matka kohti ristinpuuta, jonka kautta maailma sai pelastuksen. Ihmiskunnan syntiinlankeemuksen täydellinen sovitus tapahtui niin, että sovituksen tekijäkin oli täydellinen. Ihmisen ja Jumalan rikkoutuneen yhteyden tuli sovittamaan Hän, joka oli sekä ihminen ja Jumala. Kristus synnittömänä oli siis täydellinen sovituksen tekijä. Ja osaltaan kaikki tapahtui sen vuoksi, että me ihmiset oppisimme lopultakin ymmärtämään kaiken sen, mitä Jumala on meidän edestämme tehnyt. Risti ja kärsimys verhoutuvat osittaiseksi salaisuudeksi meille kristityille. Muille se on taas suoranaista hulluutta, kuten apostoli Paavalikin on sen sanonut.

Mutta koko kärsimyskin saa aivan ulottuvuuden ja se menettää oikeastaan siinä mielessä merkityksen, mihin me olemme tottuneet. Pietari pukee ensimmäisessä kirjeessä tämän seuraaviin sanoihin:

"Mitä erinomaista siinä on, jos te kestätte silloin, kun teitä kuritetaan tehtyänne väärin? Jos te sen sijaan kestätte silloin, kun joudutte kärsimään tehtyänne oikein, se on Jumalalta teille tulevaa armoa.Sillä siihen teidät on kutsuttu. Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään. -- Hän ei syntiä tehnyt, hänen suustaan ei valhetta kuultu. Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun. Itse, omassa ruumiissaan, hän "kantoi meidän syntimme" ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. "Hänen haavansa ovat teidät parantaneet." Te olitte "eksyksissä niin kuin lampaat", mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan luo". (1.Piet. 2:20-25)

Ei meidän ihmisten tarvitse kärsimyksiä hakemalla hakea. Ei Kristuskaan niin tehnyt. Väistämättä joudumme edelleen osallisiksi kärsimyksistä, sillä meitä koetellaan viimeiseen asti. Mutta kärsimykset eivät olekaan kaiken loppu. Kristuksessa meillä tulisi olla kyky päästä helpommin kärsimysten yli ja Kristus itse osoitti, että kuolemakaan ei ole kaiken loppu, vaan uuden alku. Kuolemaa seuraakin uusi elämä.

"Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän". (Joh. 12:24-25)

Kärsimys ja risti muuttuvat toivottomuuden esikuviksi jos ne erotetaan ylösnousemuksesta. Mutta tämä ei ole tarpeen, sillä me varsin hyvin tiedämme, että ristiä ja kuolemaa seurasi ylösnousemus. Meidän ei tarvitse Suurena perjantainakaan ryhtyä teeskentelemään, että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Kenenkään ei tulisi mennä shokkiin siitä, vaikka joku juuri nyt huudahtaisi, että "Kristus nousi kuolleista!" Sillä me tiedämme sen olevan totta!

Sovinnon tärkeys (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Vietämme tänään viimeistä valmistussunnuntaita, jonka myötä kohta siirrymme itse Suureen paastoon. Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen vuorisaarnasta, jossa meitä neuvotaan antamaan anteeksi ja paastoamaan oikealla tavalla.

Tätä päivää kutsutaan Sovintosunnuntaiksi, sillä anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat hyvän ihmissuhteen perusedellytys. Kuinka monen ihmisen kanssa olisimme lopulta puheväleissä ellei meillä olisi kykyä pyytää anteeksi ja antaa anteeksi?

Valitettavasti tämä ei aina ole niin helppoa, sillä meillä on suuri vaara kääntyä pois lähimmäisistämme. Joskus se tapahtuu riidan tai muun erimielisyyden seurauksena. Toisinaan saatamme vähätellä ja arvostella jotakuta ja näin huomaamatta rakennamme muuria itsemme ja lähimmäisemme välille. Mutta mistä nämä erimielisyydet lopulta lähtevät liikkeelle?

Monesti voi käydä niinkin, että ymmärtäneet tai tulkinneet väärin toisen ihmisen sanomisia ja tekemisiä ja tämän vuoksi haluamme ottaa tähän etäisyyttä.

Ajatellaan vaikka sellaista tilannetta, että joku ihminen on käyttäytynyt mielestämme hyvin tylysti epäkohteliaasti meitä kohtaan. Eikö siinä ole jo tarpeeksi syytä pahoittaa oman mielensä ja jopa suuttua moisesta käytöksestä? Me jäämme odottamaan anteeksipyyntöä, mitä emme kuitenkaan saa. Silloin vasta tulistumme ja kieltäydymme olemasta tällaiseen ihmiseen edes yhteydessä.

Mutta eikö meidän tulisi kuitenkin aina ensimmäisenä selvittää syyt, että miksi näin on tapahtunut? Mitä jos tuo toinen ihminen ei halunnutkaan loukata meitä? Mitä jos hän olikin vain väsynyt? Mitä jos hänellä olikin niin suuria huolia ja murheita, että hän ei kertakaikkisesti jaksanut olla meitä kohtaan niin ystävällinen? Mitä jos olisikin ollut niin, että tuon toisen ihmisen kenties epäkohteliaan käytöksen takana olikin suoranainen avunpyyntö? Ja meidän vastauksemme tähän kaikkeen olikin selän kääntäminen tälle ihmiselle!

Me emme voi hyvällä omallatunnolla ottaa etäisyyttä toiseen ihmiseen, jollemme ole ensin yrittäneet selvittää asioiden todellisia syitä. Liian usein riidan ja eripuraisuuden taustalla on vain ja ainoastaan joukko väärinymmärryksiä, joita ei jostain syystä vaivauduta selvittämään. Ilman asioiden selvittelyä ja sovinnontekoa alkaa välimatka kasvamaan toiseen ihmiseen. Lopulta saatamme huomata, että välinpitämättömyys on saanut meistä yliotteen, emmekä halua edes ponnistella sen eteen että eläisimme sovinnossa. Tällainen tila on äärimmäisen vaarallinen, sillä rakkaudettomuus ajaa meidät kauemmaksi myös Jumalasta.

Meidän kykymme anteeksi antamiseen ja anteeksi pyytämiseen ei ole jokin irrallinen asia, vaan se aina vaikuttaa myös meidän suhteeseemme Jumalaan. Me emme kertakaikkisesti voi väittää suhteemme Jumalaan olevan täysin kunnossa, jos samanaikaisesti tietoisesti ylläpidämme vihaa lähimmäisiämme kohtaan.

Kun työnnämme toista ihmistä pois luotamme, niin samalla työnnämme Jumalaa pois luotamme. Tämä ei siis tapahdu Jumalan toimesta, vaan ihminen tekee tämän itse itselleen. Kristus muistuttaa tästä sanoen: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Tämän samaisen asian lausumme todeksi joka kerran, kun luemme tai laulamme Isä meidän – rukouksen. Voisi oikeastaan kysyä, että voimmeko edes lukea Isä meidän – rukousta, jos emme ole tehneet sovintoa lähimmäistemme kanssa? Jos me tietoisesti ylläpidämme riitaa toisen ihmisen kanssa ja samanaikaisesti pyydämme Jumalaa antaa anteeksi samalla mitalla kuin me itse annamme anteeksi, niin emmekö juuri silloin kiellä Jumalaa antamasta meille anteeksi?

Isä meidän rukous luetaan aina ennen Ehtoollista ja olettamuksena onkin, että olemme todellakin kelvolliset lausumaan tuon rukouksen. Muussa tapauksessahan meidän tulisi kiirehtiä tekemään sovintoa.

Suuren paaston alkamisessa on kysymys samantapaisesta asiasta. Me emme ole kelvolliset aloittamaan paastoa, jos me samanaikaisesti ylläpidämme sellaista tilaa, joka estää meitä kasvamasta hengellisesti. Jos me väkipakolla tai teennäisesti ryhdymme paastoamaan, niin silloin siitä saatava hyöty on käytännössä olematon. Ensimmäinen ohje paastoamiseen onkin se, että me todella haluamme paastota ja toimia sen mukaan.

Sovinnon tekeminen on äärimmäisen oleellinen asia pelastuksemme kannalta! Ei siis ihme, että ennen Suurta paastoa meitä kannustetaan sovintoon. Koko paaston tarkoituksena on johdattaa ihmisiä lähemmäksi Jumalaa. Pelastus ei riipu pelkästään siitä että mikä on oma henkilökohtainen suhteemme Jumalaan. Siihen vaikuttaa myös suhteemme toisiin ihmisiin.

Sovintosunnuntain illan ehtoopalveluksesta alkaa kohoamisemme Suuren paaston tielle. Tuon ehtoopalveluksen lopussa me pyydämme toinen toisiltamme anteeksi ja tietysti samanaikaisesti myös annamme anteeksi. Tämä on yksi kirkkovuoden kauneimmista ja tärkeimmistä hetkistä, jossa meitä muistutetaan sovinnon tärkeydestä. Antakaamme toinen toisillemme anteeksi, niin voimme hyvin omintunnoin pyytää Jumalaa antamaan meille anteeksi. Amen!