Paastosta ja koettelemuksista

Haluaisimme varmasti ajatella niin, että olemme hengellisessä elämässä saavuttaneet jotain siinä vaiheessa kun kilvoittelu muuttuu helpommaksi. Kenties tuo sana “kilvoittelu” on hieman epämääräinen, mutta sen voi tässä yhteydessä ymmärtää sellaiseksi taisteluksi, jossa vastakkain ovat maallisiin asioihin kiintyneet mielihalumme ja toisaalta Jumalan tahdon mukainen elämä. Paasto on juuri se apukeino siinä, että osaisimme toimia enemmän Jumalan tahdon mukaan.

Mutta voiko tuo kilvoittelu koskaan muuttua helpoksi?

Jos meistä tuntuu, että kaikki on aina ollut hyvin helppoa, niin sitten sopii kysyä, että kuinka paljon olemme oikeastaan yrittäneet?

Sielunvihollinen ei vaivaa ihmisiä, joilla ei ole todellista halua ja pyrkimystä toimia Jumalan tahdon mukaan. Itse asiassa välinpitämättömät ja hyviä tekoja hamaan tulevaisuuteen lykkäävät ihmiset pelaavat jatkuvasti sielunvihollisen pussiin. Saatanalla ei ole tarkoitus häiritä tällaisia ihmisiä, koska he pelaavat jo hänen joukkueessaan. Tämä saattaa tuntua aika kärjistetyltä, mutta monesti synti on juuri sitä, että me emme tee hyviä asioita, vaikka meillä olisi siihen kaikki edellytykset.

Todellisen kilvoittelun tunnistaa siitä, että käymme lähestulkoon jatkuvaa kamppailua. Tuota kamppailua ei tapahdu, jollemme ensin ole siinä tilassa että meillä on pyrkimys tehdä asioita paremmin. Kuten jo edellä totesin, niin sielunvihollinen ei vaivaa ihmistä joka ei yritä.

Paasto saa meidät näkemään sen, että millaisella tasolla meidän hyveemme oikeasti ovat. Ajatellaan vaikkapa kärsivällisyyttä. Jos kaikki menee ulkoisesti hyvin ja emme tee mitään erityistä, niin eipä meidän kärsivällisyytemme paljoa joudu koetukselle. Eipä auton moottorikaan paljoa tyhjäkäynnillä rasitu. Mutta mitä sitten kun vastaan tulee koettelemuksia? - Räjähdämmekö välittömästi? Poistummeko paikalta ovet paukkuen? Luovutammeko yrittämisen ennen kuin olemme edes aloittaneet?

Paastossa me itse asiassa kokeilemme omia rajojamme. Itse asiassa paaston tarkoituksena on jalostaa hyveitämme, että osaisimme käyttää niitä omassa elämässämme. On selvää, että ruokapaasto koettelee meitä erityisesti silloin jos olemme tottuneet tietynlaiseen yltäkylläisyyteen. Yhtä lailla ehdoton paasto kaikesta ruuasta ennen illalla toimitettavaa liturgiaa voi koetella meitä erityisesti myöhäisinä iltapäivän tunteina. Ärtymys voi tulla paljon helpommin ja tuntuu siltä, että pienetkin asiat ympärillämme ja toisessa ihmisessä ärsyttävät meitä aivan käsittämättömällä tavalla. Ovatko nuo muut asiat muka muuttuneet paaston aikana, vai eikö kyse olekin ennemmin siitä, että vasta nyt saamme katsoa itseämme peiliin ja huomata, että mikä on meidän kärsivällisyytemme todellinen taso. Vasta paasto alkaa osoittamaan meille sen, että millaisia me olemme ja millaiseksi meidän tulisi tulla. Näin myös huomaamme, kuinka oleellisella tavalla ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa.

Kilvoittelu on nimenomaan sitä, että joudumme siirtymään tuon paljon puhutun mukavuusalueemme ulkopuolelle. Kehitystä ei tapahdu, jos se ei tunnu missään. Jos kaikki on vaivatonta ja helppoa, niin teemmekö silloin mitään? Ajatellaan tätä kaikkea vertauksen avulla. Kuinka helppoa kenen tahansa olisi jäädä lastentarhaan vuosikymmenten ajaksi. Siellä hänen ei tarvitsisi tarpeettomasti rehkiä ja vaatteetkin puettaisiin hänen puolestaan päälle.

Olisihan se todellakin helppoa. - Mutta me emme myöskään silloin kehittyisi. Ylemmälle koululuokalle siirtyminenkin edellyttää sitä, että olemme nähneet vaivaa ja opiskelleet. Se ei voi tapahtua itsestään.

Näin on myös hengellisessä elämässä. Kuinka helppoa olisi jäädä johonkin tiettyyn tilaan makaamaan, jossa kaikki näyttäisi olevan helppoa ja vaivatonta. Mutta eikö se juuri tarkoita sitä, että meissä ei ole silloin todellista tahtotilaa pyrkiä parempaan?

Täydellisyyteen pitää pyrkiä, vaikka se olisi mahdottomuus. Minua henkilökohtaisesti lohduttavat autuuden lauseissa se kohta, jossa Kristus sanoo: ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan”. - Eli me emme ole autuaita silloin kun olemme vanhurskaita, vaan autuaita olemme silloin, kun meillä on olemassa tuo pyrkimys kohti vanhurskautta.

Paasto ei koskaan tee meistä valmiita, mutta se saa meidät kyllä näkemään omat heikkoutemme. Sen ei ole tarkoitus lannistaa meitä, vaan nostaa meidät uudelle tasolle. Toivottavasti joka vuosi voisimme viisastua paaston avulla. On hyvä muistaa, että ei sen paaston ole tarkoitus ollakaan kovin helppoa. Se  todellakin on siirtymistä mukavuusalueemme ulkopuolelle. Paaston vaikeutta ei tarvitse surra, vaan siitä pitää oikeastaan olla hyvin iloinen. Todellista koettelemusta ei tule, ellei ensin ole ollut todellista yritystä.

Paaston tarkoitus I - RUOKA

Hyvä lähtökohta paaston tiellä on itselle esitetty kysymys, että haluanko todella paastota vai en? Jos paasto on pakkoa, niin on vaikea kuvitella sen hyödyttävän meitä. Itse asiassa väkinäinen ilman todellista sisäistä halua oleva paasto voi pahimmassa tapauksessa olla pelkkää ulkokultaisuuttaa, jota toteutetaan siksi että muut sen huomaisivat. Ja tätähän paasto ei voi olla!
Tätä kaikkea ei saa ymmärtää kuitenkaan niin, etteikö meillä olisi hetkiä jolloin joudumme pakottamaan itsemme toimimaan tietyllä tavalla. Kansanomaisesti kyse on siitä, että "otamme itseämme niskasta kiinni". Mutta perimmäinen kysymys kuuluu, että saammeko vai joudummeko paastoamaan?

Seuraava kysymys kuuluukin, että miten paastoa voi parhaiten toteuttaa?

Ruuasta puhutaan paljon ja kieltämättä se on hyvin keskeinen asia elämässämme. Ilman ruokaa emme voi elää ja ruuan valmistamiseen ja itse ruokailuun käytämme lopulta paljon aikaa. Mutta mikä on lopulta tarpeellista ja mikä tarpeetonta? Mistä on meille hyötyä ja mistä ei?
Syntiinlankeemus kaikessa yksinkertaisuudessaan on kuvattu syömisenä. Ei sillä tavoin, että itse syöminen olisi syntiä, vaan nimenomaan kielletyn hedelmän syöminen oli syntiä. Joku voi aina yrittää saivarrella ja selittää vertauskuvallisuudella luomiskertomusta auki, mutta joka tapauksessa syöminen ja syntiinlankeemus on liitetty toisiinsa.

Pidättyväisyyden ja itsehillinnän ensiaskeleena on nähty pidättäytyminen sellaisesta ruuasta, joka ei liiallisuudessaan ole meille hyväksi. Ihan järjelläkin ajateltuna paastoruoka kaikessa kevydessään on terveellistä ja se kuluttaa myös luomakuntaa huomattavasti vähemmän. Meillä tulisi olla kyky edes hetkellisestä rajoittaa näitä raskaita ruokalutottumuksia.

Mutta on hyvä jo tässä vaiheessa ymmärtää jotain paaston olennaisimmasta merkityksestä. Sen tarkoitus ei ole olla irrallista hurskastelun aikaa pari kertaa vuodessa, vaan ennemmin se muistuttaa siitä, että millaista elämän tulisi olla koko ajan. Paaston mukaisesta elämästä löydämme yhteyden paratiisiin. Paaston aikaa on kutsuttu pyhittämisen ajaksi, joka nostaa meidät (edes hetkellisesti) ylös tavallisesta arjesta. Puhumme monesti "paastoon laskeutumisesta", vaikka todellisuudessa sen tarkoitus on siis nostaa meidät tämän kaiken arkisen ja monesti hyvinkin turhanpäiväisen elämänmenon yläpuolelle.

Paastoon siirtymisajat ovat ruuan suhteen saaneet myöskin outoja piirteitä. On totta, että jääkaappi syödään tyhjäksi raskaista ruuista ja yhtä lailla on oikein, että esimerkiksi pääsiäistä juhlitaan pääsiäisruuilla, mutta pystymmekö toteuttamaan tätä oikein? Paastoa ei edellä sellainen revittely, jossa syömme varastoon, kuten karhu tekee ennen talviunille menoaan. Samalla tavoin pääsiäisenä tai jouluna ei ole tarkoitus takautuvasti ottaa takaisin kaikkea sitä, mitä paaston aikana on "menettänyt".

Itse asiassa pääsiäisherkut ovat monesti syntyneet hyvin luontevalla ja järkevällä tavalla. Hyvän  esimerkin meille antaa tunnettu paastoherkku pasha. Se on syntynyt yksinkertaisesti niin, että paastonajalla vähemmälle käytölle jäänyt maito hapatettiin ja muutettiin rahkaksi, josta sitten pääsiäiseksi tehtiin pashaa.

Ruokapaastonkaan merkitystä ei ole tarkoitus mitätöidä paaston päätyttyä, vaan sen tulisi jättää meihin pysyvä jälki, aivan kuten muunlaisenkin paastoamisen (josta kerron kohta lisää). Jokaisen paastokauden jälkeen meidän tulisi olla viisaampia siinä, että mikä on minulle tarpeellista ja mikä ei. Kaikkein yksinkertaisin itsehillinnän muoto on se, että mitä laitamme suusta sisälle. Paljon haastellisempaa on pidättäytyminen siinä, että mitä päästämme suusta ulos.

Kristillisessä paastossa kyse ei kuitenkaan ole pelkästä ruuasta, sillä muutoinhan voisimme kutsua sitä yhtä hyvin dieetiksi (jollaisia maailmassa on jo hyvinkin paljon). Kristillinen paasto on jotain paljon enemmän ja sen vuoksi sen vuoksi emme voi pelästään keskittyä ruokaan. Tästä huolimatta emme saa kuitenkaan vähätellä ruuan mekitystä. Se on paaston lähtökohta ja yksi helpoimmista kiusauksista. Jos me haluamme sivuuttaa sen tarpeettomana ja vähäpätöisenä, niin viemme pohjan pois koko muulta paastolta.

Muistammeko Kristuksen erämaapaaston heti Hänen kasteensa jälkeen? Paholaisen ensimmäinen Kristukselle asettama kiusaus oli yllytys muuttaa kivet leiviksi. Miltä olisikaan kuulostanut, jos Kristus olisi todennut, että "Tehdäänpä niin ja syödäänpä nyt oikein kunnolla, kun eihän tällä ruualla niin suurta merkitystä ole. Paastoan enemmän muista asioista". Kristus ei tehnyt näin, vaan hän siirtyi seuraavaan haasteeseen vasta ruokapaaston jälkeen.

En edelleen sanele teille, että mitä saatte syödä ja mitä ette syö, sillä jokainen paastoaa omien kykyjen ja tarpeittensa mukaan. Kirkko on kuitenkin antanut meille selkeät ohjeet ja puitteet nimenomaan ruokapaastolle. Olisi suoranaista ylpistelyä väittää, että juuri tämän asian voi aivan hyvin sivuuttaa minulle tarpeettomana. Jos itse Kristus joutui taistelemaan tätä kiusausta vastaan, niin kuinka paljon herkemmin me olemme taipuvaisia lankemaan jo tässä vaiheessa.

Todellisessa kilvoittelussa ei ole oikoteitä!