Haluaisimme varmasti ajatella niin, että olemme hengellisessä elämässä saavuttaneet jotain siinä vaiheessa kun kilvoittelu muuttuu helpommaksi. Kenties tuo sana “kilvoittelu” on hieman epämääräinen, mutta sen voi tässä yhteydessä ymmärtää sellaiseksi taisteluksi, jossa vastakkain ovat maallisiin asioihin kiintyneet mielihalumme ja toisaalta Jumalan tahdon mukainen elämä. Paasto on juuri se apukeino siinä, että osaisimme toimia enemmän Jumalan tahdon mukaan.
Mutta voiko tuo kilvoittelu koskaan muuttua helpoksi?
Jos meistä tuntuu, että kaikki on aina ollut hyvin helppoa, niin sitten sopii kysyä, että kuinka paljon olemme oikeastaan yrittäneet?
Sielunvihollinen ei vaivaa ihmisiä, joilla ei ole todellista halua ja pyrkimystä toimia Jumalan tahdon mukaan. Itse asiassa välinpitämättömät ja hyviä tekoja hamaan tulevaisuuteen lykkäävät ihmiset pelaavat jatkuvasti sielunvihollisen pussiin. Saatanalla ei ole tarkoitus häiritä tällaisia ihmisiä, koska he pelaavat jo hänen joukkueessaan. Tämä saattaa tuntua aika kärjistetyltä, mutta monesti synti on juuri sitä, että me emme tee hyviä asioita, vaikka meillä olisi siihen kaikki edellytykset.
Todellisen kilvoittelun tunnistaa siitä, että käymme lähestulkoon jatkuvaa kamppailua. Tuota kamppailua ei tapahdu, jollemme ensin ole siinä tilassa että meillä on pyrkimys tehdä asioita paremmin. Kuten jo edellä totesin, niin sielunvihollinen ei vaivaa ihmistä joka ei yritä.
Paasto saa meidät näkemään sen, että millaisella tasolla meidän hyveemme oikeasti ovat. Ajatellaan vaikkapa kärsivällisyyttä. Jos kaikki menee ulkoisesti hyvin ja emme tee mitään erityistä, niin eipä meidän kärsivällisyytemme paljoa joudu koetukselle. Eipä auton moottorikaan paljoa tyhjäkäynnillä rasitu. Mutta mitä sitten kun vastaan tulee koettelemuksia? - Räjähdämmekö välittömästi? Poistummeko paikalta ovet paukkuen? Luovutammeko yrittämisen ennen kuin olemme edes aloittaneet?
Paastossa me itse asiassa kokeilemme omia rajojamme. Itse asiassa paaston tarkoituksena on jalostaa hyveitämme, että osaisimme käyttää niitä omassa elämässämme. On selvää, että ruokapaasto koettelee meitä erityisesti silloin jos olemme tottuneet tietynlaiseen yltäkylläisyyteen. Yhtä lailla ehdoton paasto kaikesta ruuasta ennen illalla toimitettavaa liturgiaa voi koetella meitä erityisesti myöhäisinä iltapäivän tunteina. Ärtymys voi tulla paljon helpommin ja tuntuu siltä, että pienetkin asiat ympärillämme ja toisessa ihmisessä ärsyttävät meitä aivan käsittämättömällä tavalla. Ovatko nuo muut asiat muka muuttuneet paaston aikana, vai eikö kyse olekin ennemmin siitä, että vasta nyt saamme katsoa itseämme peiliin ja huomata, että mikä on meidän kärsivällisyytemme todellinen taso. Vasta paasto alkaa osoittamaan meille sen, että millaisia me olemme ja millaiseksi meidän tulisi tulla. Näin myös huomaamme, kuinka oleellisella tavalla ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa.
Kilvoittelu on nimenomaan sitä, että joudumme siirtymään tuon paljon puhutun mukavuusalueemme ulkopuolelle. Kehitystä ei tapahdu, jos se ei tunnu missään. Jos kaikki on vaivatonta ja helppoa, niin teemmekö silloin mitään? Ajatellaan tätä kaikkea vertauksen avulla. Kuinka helppoa kenen tahansa olisi jäädä lastentarhaan vuosikymmenten ajaksi. Siellä hänen ei tarvitsisi tarpeettomasti rehkiä ja vaatteetkin puettaisiin hänen puolestaan päälle.
Olisihan se todellakin helppoa. - Mutta me emme myöskään silloin kehittyisi. Ylemmälle koululuokalle siirtyminenkin edellyttää sitä, että olemme nähneet vaivaa ja opiskelleet. Se ei voi tapahtua itsestään.
Näin on myös hengellisessä elämässä. Kuinka helppoa olisi jäädä johonkin tiettyyn tilaan makaamaan, jossa kaikki näyttäisi olevan helppoa ja vaivatonta. Mutta eikö se juuri tarkoita sitä, että meissä ei ole silloin todellista tahtotilaa pyrkiä parempaan?
Täydellisyyteen pitää pyrkiä, vaikka se olisi mahdottomuus. Minua henkilökohtaisesti lohduttavat autuuden lauseissa se kohta, jossa Kristus sanoo: ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan”. - Eli me emme ole autuaita silloin kun olemme vanhurskaita, vaan autuaita olemme silloin, kun meillä on olemassa tuo pyrkimys kohti vanhurskautta.
Paasto ei koskaan tee meistä valmiita, mutta se saa meidät kyllä näkemään omat heikkoutemme. Sen ei ole tarkoitus lannistaa meitä, vaan nostaa meidät uudelle tasolle. Toivottavasti joka vuosi voisimme viisastua paaston avulla. On hyvä muistaa, että ei sen paaston ole tarkoitus ollakaan kovin helppoa. Se todellakin on siirtymistä mukavuusalueemme ulkopuolelle. Paaston vaikeutta ei tarvitse surra, vaan siitä pitää oikeastaan olla hyvin iloinen. Todellista koettelemusta ei tule, ellei ensin ole ollut todellista yritystä.
