Johannes Kastajan mestaus (opetuspuhe)

Pyhän Johannes Kastajan tsasouna Rasimäellä

Päivän evankeliumiluvussa pyhä evankelista Markus kuvaa meille päivän muistojuhlan tapahtumia. Alueen neljännesruhtinaana toimi Herodes Antipas, jonka isä Herodes Suuri oli ollut suuri rakentaja, mutta myös julma hallitsija, jonka muistamme surmauttaneen myös Betlehemin poikalapset Jeesuksen syntymän jälkeen.

Herodes Antipas ei välttämättä ollut yhtä julma kuin isänsä, mutta ei hänenkään hovissa vietetty erityisen hyveellistä elämää. Jos siihen aikaan olisi ollut juorulehtiä, niin ne olisivat varmasti kertoneet Herodeksen hovin juonitteluista ja moraalittomuuksista suurin kirjaimin.

Monille nämä hovissa tapahtuneet juonittelut ja muut säädyttömyydet olivat viihdettä, mutta hurskaille ja Jumalaa pelkääville tämä tällainen toiminta oli paheksuttavaa. Pyhä Johannes Kastaja tuomitsi synnin suureen ääneen, eikä hän säästellyt sanojaan myöskään silloin, kun kysymys oli hallitsijaperheestä.

Valitettavasti kaikilla ei ollut kykyä hyväksyä sitä totuutta, joka koski heidän omaa elämäänsä. Herodias ei halunnut kuulla tällaista ja hän olisi ollut valmis surmauttamaan Johanneksen heti. Tähän Herodes ei kuitenkaan suostunut. Herodes ei itsekään pitänyt siitä, että häntä arvosteltiin, mutta kuitenkin hän halusi kuunnella Johannesta, vaikka hänellä ei ollut aikomustakaan ottaa tämän ohjeista vaarin.

Pyhän Johannes Kastajan kohtaloksi koitui lopulta juhlat, jossa Herodes teki harkitsemattoman lupauksen, jota hän ei kehdannut perua. Muissa olosuhteissa hän olisi tämän saattanut tehdäkin, jotta syytön ihminen ei olisi joutunut kärsimään mestausta. Oma julkisuuskuva kävi oikeudenmukaisuuden edelle ja tämän vuoksi Johannes kuoli.

Pyhän Johannes Kastajan mestaukseen liittyvistä tapahtumista voidaan mainita ainakin kaksi oleellista opetusta, jotka liittyvät toisiinsa. Ensinnäkin se, että totuuden puhumisesta joutuu usein maksamaan kovan hinnan. Toiseksi, ihminen ei aina pysty olemaan oma itsensä, koska hän haluaa toimia toisten silmissä jotenkin edustavasti tai muutoin miellyttää heitä.

Kummatkin näistä edellä mainituista seikoista ovat kuitenkin asioita, jotka kuuluvat kristityn ihmisen perushyveisiin. Lyhyesti voisi sanoa, että kysymys on totuudesta ja rehellisyydestä.

 Meidän tulisi pitäytyä totuudessa, vaikka monissa tilanteissa totuuden sanominen voikin saattaa meidät epäedulliseen asemaan. Totuuden vastakohta on valhe, jonka avulla me taas haluamme päästä helpommalla.

Ihmiset mieluusti kuuntelevat sellaisia asioita, jotka miellyttävät heitä itseään. Hyvin harva haluaa kuulla totuutta, koska silloin he varmasti tuntisivat piston sydämessään. Kuinka moni ihminen on valmis ottamaan totuudenmukaista palautetta vastaan? Eikö paljon mukavampi ole kuunnella pelkästään myönteisiä asioita itsestään joka voi olla pelkkää hölynpölyäkin, koska siitä tulee niin hyvälle mielelle.

Jostain syystä Herodes kuunteli vangittua Johannes Kastajaa, vaikka tämän totuudenmukainen puhe varmastikin vaivasi häntä. Herodes ei kuitenkaan kuuntelemisesta huolimatta tehnyt parannusta, eikä muuttanut tapojaan. Siinä mielessä Herodes piti Johanneksenkin puhetta enemmänkin itselleen viihteenä.

Kenellä tahansa on vaarana toimia Herodeksen tavoin. Me saatamme kuunnella mieluusti esimerkiksi apostoli Paavalin lähetyskirjeitä ja evankeliumia ja tuntea piston sydämessä. Tästä huolimatta meidän on lähes mahdotonta ottaa sitä askelta, että me todellakin pystyisimme noudattamaan kuulemaamme opetusta.

Evankeliumista löydämme Kristuksen omakohtaisen opetuksen ja myös todistuksen Hänen ylösnousemuksestaan. Liturgiassa osoitetaan meille evankeliumikirjaa ja sanotaan ”Tämä on viisautta!”

 – Evankeliumin opetus on sitä viisautta ja totuutta, jota meidän tulisi noudattaa.

Olemme varmasti huomanneet, että tänä päivänä Kirkko on joutunut yhä useammin ja useammin suoranaisen hyökkäyksen kohteeksi. Jotkin tiedotusvälineistäkin suoranaisesti hakemalla hakevat syitä, jotta voisivat tuoda nimenomaan kristinuskoa esille mahdollisimman kielteisesti. Muihin uskontoihin ei kuitenkaan haluta kajota, koska tämähän voitaisiin tulkita suoranaiseksi rasismiksi.

Kirkko joutuu hyökkäyksen kohteeksi, koska se julistaa totuutta. Maailmassa noudatetaan sellaisia ihanteita, jotka eivät kestä kristillistä totuutta. Tämän vuoksi kirkko halutaan vaientaa. Aivan samalla tavoin kuin Herodias halusi vaientaa Johannes Kastajan.

Meidän ei kuitenkaan tule antaa myöten ja luopua siitä totuudesta, jonka löydämme Evankeliumista. Kristus on totuus ja jos haluamme pysyä Kristuksessa, niin silloin pysymme siinä totuudessa, jonka Hän on meille opettanut. Pyhän evankelista Johanneksen sanojen mukaisesti Kristus on ”täynnä armoa ja totuutta. - -  Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.” (Joh. 1:14,17) Amen.

Oikea junamatka

Itä-Savossa uutisoitiin (LINKKI) 28.6. siitä, että kiskobussit korvataan pikajunilla. Syy tähän oli kaksi tulipaloa, jotka olivat sattuneet suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Onneksi kukaan ei vahingoittunut näissä tulipaloissa. Tämä kaikki on vaikuttanut myös minun elämääni, sillä nyt kiskobussi on korvattu pikajunalla myös välillä Joensuu-Nurmes.

Olen tästä kaikin puolin tyytyväinen. Ensinnäkin olo on hyvin nostalginen, kun saa matkustaa sellaisessa junassa johon jo pikkupoikana oli tottunut. Isot pehmeät penkit ja jalkatilaa oikein ruhtinaallisesti. Penkit saa myös siinä määrin nurin, että nukkuminenkin käy leikiten. Kesähelteellä avonaisesta ikkunasta käy miedosti nenään dieselin katku (mikä ei oikeastaan tuntunut mitenkään häiritsevältä).
Itse asiassa monet muutkin matkustajat ovat ilmaisseet ilonsa siitä, että tässä on päässyt taas matkustamaan tällaisella oiukealla junalla.

Pikkupoikana matka taittui näissä pikajunissa aina kesäisin Turusta Varkauteen ja siitä bussilla Karvioon ja lopulta siitä Lintulaan. Opiskeluaikana menin tällaisella junalla Turusta Joensuuhun. Matkustin monesti yöjunalla, mutta en minä ikinä makuuvaunussa ollut. Penkit olivat sen verran suuria, että siinä mahtui tällainen pitempikin mies ihan hyvin nukkumaan (jos tilaa sattui olemaan).

Kiskobussit ovat tietysti hieman modernimmat, mutta ei niitä ole kyllä matkustajamukavuuden kannalta tehty. Ainut hyvä puoli on varmaan matala kynnys, joka on ikäihmisille suuri helpotus. Siihen ne hyvät puolet sitten jäävätkin. Penkit ovat kovat ja niitä ei saa nurin. Jalkatilaa on vähemmän. Kyllä siinä mielensä niin pahoittaa, kun polvet suussa käypi matka kiskoja pitkin.

Vessan ovet aukevat oudosti ja koko ajan pelkää jäävänsä jumiin. Myös häilyvä pelko alipainevessan toimivuudesta saa olon hermostuneeksi. Entä jos se ei toimi ja kanssamatkustajien tarpeet tulevatkin huuhtelunappia painamalla minun päälleni? Ei kai näin junassa ole oikeasti tapahtunut, mutta olen kyllä päässyt bussissa todistamaan siitä, kuinka vessan huuhtelu on toiminut  päinvastaisesti. Kaveri kömpi bussin vessasta märkänä ja haisevana ylös ja kiroili sitä, että omat tarvevedet tässä paidalla ja housuilla olisi vielä jotenkuten kestänyt, mutta 50 muun matkustajan tarpeet siihen päälle oli jo hieman liikaa. Todellista elämysmatkailua sanon minä.

 Nämä vanhojen junien vessat taas toimivat niin kuin "junan vessa". Poljinta kun painaa, niin alhaalla vilkkuvat kiskot. Ei mene tukkoon ei.

Myös uusien kiskobussien toimivuus pakkassäällä on ollut vähän niin ja näin. Aamujunassa klo 6.40 ei tarvitse kyllä pakkassäällä toppatakkia pois ottaa, ellei käy joskus oikein hyvä tuuri. Tähän mennessä on useimmiten ollut kuitenkin ihan plussan puolella sisälämpötila. Kiskobussit eivät ole kovin usein hyytyneet pakkasella kokonaan, vaikka näinkin on joskus päässyt käymään. Mutta kaikkeen taitaa tottua hiljalleen.

Mutta yleinen suuntaushan kaikilla elämänaloilla tällainen. Tuottavuttaa lisää!
Tähän kaikkeen on siis ihan looginen selitys. Tuottavuus paranee kun tehdään ulkomailla halvalla. Ja kun penkkejä pistetään tiuhempaan, niin saadaan myös lisää matkustajia mahtumaan pieneen tilaan. Tämä osataan myös halpalentoyhtiöissä. Ainut ero taitaa olla siinä, että VR ei ole halpalentoyhtiö.

Mutta mitäs tässä valittamaan kun nyt saa sentään vielä matkustaa oikeassa pikajunassa.

Julkisuuden nimissähän saa tehdä mitä haluaa

"Pussy Riot ei ole hyvä bändi, mutta heillä on oikeus tehdä aivan mitä haluavat, sanoi Kissin basisti ja lauluntekijä Gene Simmons."  MTV3 nettiuutiset 22.8.2012 (LINKKI)

Pussy Riot juttua on tässä veivattu jo minun osaltani kyllästymiseen asti, mutta tuo edellä oleva otsikko aiheutti hieman närästystä. En aio tässä yhteydessä ottaa kantaa bändin saaman tuomion pituuteen ja sen oikeudenmukaisuuteen. Haluan tarkastella tätä asiaa hieman toisesta vinkkelistä. - Nimittäin kirkkokansan suunnasta.

Kirkko ja jumalanpalveluselämä on uskovaisen elämässä kaikkein rakkainta. Tai ainakin näin sen tulisi olla, koska siinä heijastuu myös rakkaus Jumalaa kohtaa. Kirkko rakennuksena on taivasten valtakunnan ikoni ja oikeastaan se ei ole pelkästään ikoni, sillä liturgiassa Jumalan valtakunta tulee eläväksi jo tässä ajassa.

Minun on hyvin vaikea kuvitella mitään sen julmempaa tekoa (nimenomaan kirkkokanssa kohtaan) kuin se, että tuo ainutlaatuinen hetki keskeytetään tuolla tavoin. Kirkkomummoja ei lopulta kiinnosta, että mitkä ovat Putinin ja kirkon johdon välit ja se, että onko patriarkalla oikeasti arvokas Rolexi kädessä vai ei. Heitä kiinnostaa juuri tuolla hetkellä heidän suhteensa Jumalaan ja, että juuri tuolla hetkellä heillä on mahdollisuus heittää pois kaikki maalliset huolet ja kulkea kohti Kristusta. Mitä sitten tapahtuu, kun heidän ja Kristuksen välissä seisookin jotain aivan muuta?!?

Näkyvyyttä olisi varmasti saanut Kremlin edustalla tai vaikkapa patriarkan virka-asunnon edustalla, jos näin olisi haluttu tehdä. Pääasiassahan kritiikki oli suunnattu heitä kohden. Mielestäni kirkko ja sen jumalanpalvelus kohteena oli täysin väärä valinta. Eniten siinä kärsi sillä hetkellä tuo kirkkokansa. Sen jälkeen siitä on varmasti kärsinyt tarpeettomasti kirkkokin (oli sen yhteydet maallisiin päättäjiin mitkä tahansa).

Mutta teon jumalattomuus (jos tällaista ilmaisua voi käyttää) muuttui lopulta täydelliseksi sivuseikaksi, kun oikeusjärjestelmä rankaisi bändiä näin julmalla tavalla. Edelleenkin jaksan ihmetellä, että miten itse teko voidaan käytännössä julkisuudessa mitätöidä täysin. Tarkoitus ilmeisesti pyhittää keinot. Suuria ja näyttäviä puheenvuoroja käytetään ja alussa olleen Simmonsin lausauhduksen mukaisesti ihmisillä pitäisi olla "oikeus tehdä aivan mitä haluavat".

Minä en edelleen ota kantaa itse vankeustoimioon ja sen pituuteen tai siihen että kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Mutta jos tässä pitäisi jokin puoli valita, niin valitsen kirkkokansan puolen. Heiltä tässä pitäisi pyytää anteeksi ja Jumalalta myös (jos tekijät Häneen jossain muodossa uskovat).

Jokainen kirkkorakennus on Jumalan valtakunnan ikoni oli se sitten pieni tsasouna tai iso katedraali. Meidän jokaisen kristityn velvollisuus on varjella pyhyyden kunnioitusta. Meillä on oikeus ilmaista mielipiteemme ja jopa kapinoida. Mutta silloin kohde pitää harkita huolella.
Suomessa aika ajoin tapahtuvat hautausmaiden sabotaasit eivät lopulta loukkaa yhteiskuntajärjestystä tai edes seurakuntaa. Ne loukkaavat niitä ihmisiä joiden läheiset ovat siihen hautausmaahan haudattu. Tässäkin tapauksessa Pussy Riotin kritiikki on saattanut olla täysin oikeutettua...ainoastaan paikka oli täysin väärä. - Paitsi tietenkin niiden mielestä, jotka ajattelevat, että julkisuuden nimissä saa tehdä mitä haluaa.


(...ja edelleenkin muistutan, että en tällä kirjoituksella ole pyrkinyt tukemaan oikeuden päätöstä tai väheksymään bändin jäsenten ihmisarvoa yms. Halusin vain tuoda esille vielä yhden näkökulman tässä niin sekavassa keskustelun borssikeitossa).

Rajansa kaikella...tai ainakin näin se pitäisi olla

Vanhemmalla väestöllä on ollut kautta aikojen tapana huokaista ja todeta, kuinka ”nykyajan nuoriso” toimii huomattavasti huonommin kuin silloin ennen ”vanhoina hyvinä aikoina”. Itse olen käyttänyt ilmaisua ”minun nuoruudessani” aika hillitysti ja enemmänkin pilanpäiten, sillä vuosikymmenten kuilu ei ole vielä niin suuri näihin nykyajan nuoriin.

Kaiken ei tarvitse olla niin kuin ennen, mutta onko kaikki kehitys sittenkään ollut niin hyvää? Mielestäni eräs suuri epäkohta piilee siinä, että nykyään nuorille ei anneta paljoakaan sääntöjä tai rajoja, vaikka näitä he kuitenkin tarvitsevat. Kun nuori sitten tottuu säännöistä vapaaseen elämään, niin ongelmia alkaa tulla myöhemmin vastaan.

10.7.2012 Helsingin Sanomissa (LINKKI) uutisoitiin siitä, että puolustusvoimissa keskeyttäneiden määrä ei ole laskenut toimenpiteistä huolimatta. Syitä on varmasti monia, mutta seuraava kohta pisti silmään:

”Keskeyttämisen takana voi olla myös alkusokki, kun meno ei vastaakaan odotuksia. Vapaa ja yksilöllinen elämä vaihtuu tiukkaan ohjelmaan ja kuriin tiiviissä ryhmässä. Valtaosa tulee inttiin pian lukion jälkeen, eikä ole juuri saanut kokemuksia työstä tai elämästä yleensä.”

Tämä ei ole vain puolustusvoimien ongelma. Minulla itselläni alkaa olla kokemusta kristinoppileireiltä jo 20 vuoden varrelta ja eräs seikka on todellakin pistänyt silmään. Sielläkin leirinsä keskeyttäneiden määrä on kasvanut ja yleensäkin sopeutuminen leirielämään on ollut aiempaa useammalla vaikeaa. Alkusokki tulee monelle vastaan siinä vaiheessa, kun leirillä kerrotaan yhteisistä pelisäännöistä: Leirialue on rajattu, on tietyt nukkumaanmenoajat, kännykkää ei voi näprätä jatkuvasti, televisiota ei ole, voi joutua olemaan eri ryhmässä kuin koulukaveri ja ruuan suhteen ei sovi nirsoilla yms.

Edellä mainitut säännöt eivät ole mielestäni kohtuuttomia. Siitä huolimatta ne ovat monelle nuorelle kohtuuttomia ja nyt vika ei lopulta ole nuorissa, vaan siinä ettei heille ole asetettu aiemmin kunnollisia rajoja ja pelisääntöjä.

Nuori kokeilee jatkuvasti rajojaan ja hän löytää aina vain uusia muotoja venyttää sääntöjä vielä hitusen. Kun lähes kaikki on sallittua, niin monet asiat muuttuvat yhdentekeviksi. ”Ihan sama!” kuuluu tokaisu lähes joka toiseen asiaan. Mutta kaikki ei sittenkään ole yhdentekevää. Nuori ihminen on kuitenkin vielä lapsi, joka tarvitsee vanhempiensa huomiota. Lapsesta välittäminen ei ole sitä, että lapsi saa tehdä mitä huvittaa ja vanhempien poissaoloa ja huolehtimisen puutetta korvataan erilaisin lahjuksin. En tiedä yritetäänkö siinä samanaikaisesti ostaa hyvää omaatuntoa, kun itsekin tiedostetaan, että kaikki ei ole kunnossa.

Onko kyse lopulta sitten siitä, että vanhemmuuden vastuuta ei kanneta? Huonoon koulumenestykseen puututtiin aikaisemmin niin, että lasta tuettiin kotona enemmän kotiläksyissä ja ulos ei menty ennen kuin kaikki oli huolellisesti tehty. Tätä nykyä huonosta koulumenestyksestä käydään räyhäämässä opettajalle, joka ei ole kyennyt mitä ilmeisimmin vastuulliseen opetukseen.

"NÄMÄ ARVOSANAT OVAT KURJIA!"

Kyllä tässä kaikessa vika on kuitenkin vanhemmissa, jotka eivät syystä tai toisesta kykene enää asettamaan rajoja ja sääntöjä omille lapsille. Syitä voi hakea kiireisestä työelämästä tai muista vaikeuksista. Kaikesta huolimatta todellinen huolehtimisen ja kasvattamisen vastuu on vanhemmilla.

Kuvakuulumisia Paalasmaan Herman Alaskalaisen praasniekasta

Kuvakuulumisia Vuokon praasniekasta 2012

Kriparin päätösliturgiassa (opetuspuhe parin vuoden takaa)

Päivän evankeliumissa Kristus antaa meille selkeän ohjeen suhteestamme toisiin ihmisiin. Hän sanoo: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.” (Matt. 7:1) Meidän suhtautumisemme toisiin ihmisiin ratkaisee sen, että miten Jumala suhtautuu meihin.

Miten voimme pyytää Jumalalta armahtavaisuutta, jos me emme armahda lähimmäisiämme? Tai odotammeko Jumalan antavan meille kaikkea yllin kyllin, jos samanaikaisesti me kieltäydymme antamasta mitään lähimmäisillemme. Kristushan jatkaa: ”Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.” (Matt. 7:2)

Tämä edellä luettu Kristuksen opetus ja monet muut asiat on pyritty käymään läpi viimeisten päivien aikana kristinoppileirillä. Vajaa kymmenen päivää on lopulta hyvin lyhyt aika siihen, että siinä pitäisi oppia monia kristillisyyden perusasioita. Lopulta, kysymys ei olekaan asioiden ulkoa opettelemisesta.

Mikä sitten on kristinoppileirin perimmäinen tarkoitus? Sehän ei ole pakollinen, eikä sen suorittaminen anna ulkoisesti mitään uusia oikeuksia. Jokainen, joka on kastettu ja mirhallavoideltu on jo täysivaltainen seurakunnan jäsen. Hän voi toimia kummina ja täysi-ikäisenä avioitua kirkossa.

Ehkä pitäisi pohtia ensin sitä, että millainen ihminen on kristitty? Jos palaamme aivan alkuun, eli kasteeseen, niin huomaamme, että kasteen yhteydessä ihminen antaa tiettyjä lupauksia. Lapsikasteessa kummi vastaa kastettavan puolesta siihen, että tämä luopuu kiusaajasta, on Kristuksen puolella ja uskoo Häneen.

Nämä edellä mainitut ovat suuria ja tärkeitä lupauksia, joita on punnittu myös kristinoppileirillä. Itse asiassa kummin velvollisuus päättyy osittain tähän hetkeen, jolloin nuori itse pystyy vastaamaan näihin kysymyksiin.

Olenko luopunut kiusaajasta?

Kristinoppileirin tarkoituksena on ensinnäkin osoittaa se, että miten paha vaikuttaa tässä maailmassa ja mitä on synti. Leiriin kuluu olennaisena osana katumuksen sakramentti, jossa jokainen tarkastelee omia tekojaan ja löytää samalla omasta elämästä asioita, jotka ovat väärin.

Suuri harhaoppi on se, että me pitäisimme itseämme synnittöminä, sillä ainoastaan Kristus yksin on synnitön. Voimme pitää syntejämme usein mitättöminä, mutta ajan mittaan niistä voi muotoutua todellinen elämäntapa, joka ei välttämättä kanna kovinkaan hyvää hedelmää. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi toisesta ihmisestä pahaa ajatteleminen, valehtelu tai ulkoiset asiat, kuten tietokone ja televisio, jotka liiallisesti käytettynä sitovat meidät pois todellisesta elämästä ja ihmisistä.

Monet asiat eivät siis itsessään ole pahoja. Meidän tulee vain huomata se, että mikä on kohtuullista ja mikä taas liikaa, jolloin se on turhaa ja jopa haitallista.

Oletko Kristuksen puolella?

Kristinoppileirillä on käsitelty myös sitä, että mitä merkitsee se, että ihminen on ”Kristuksen puolella”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että millaiseksi ihminen kehittyy, kun hän noudattaa Kristuksen opetusta. Kastekäskyssä Kristus on kehottanut meitä välittämään Hänen omakohtaista opetusta eteenpäin tuleville sukupolville. Tämä on yksi syy miksi näitä leirejä järjestetään; toteutetaan tuota Kristuksen kastekäskyä.

Evankeliumi on se, joka välittää meille tuon Kristuksen opetuksen. Sen lopullisena tarkoituksena ei ole antaa meille kirjaviisautta tai hienoja vertauksia. Kristus haluaa tehdä meistä hyviä ihmisiä ja tätä tehtävää Kirkko toteuttaa.

On jossain mielessä surullista, että tänä päivänä Kirkkoa pidetään jotenkin jälkeenjääneenä, joka ei kuulu enää tähän päivään. Miten sanoma lähimmäisen rakastamisesta voi vanhentua? Löydämmekö Evankeliumista jotain, mikä niin suuresti sotii omia käsityksiämme vastaan? Lähimmäistä tulisi rakastaa samalla tavoin tänään, kuin Kristuksen aikana.

Uskotko Häneen?

Viimeinen kysymys koskee uskoa. Kuinka moni voi sanoa, että omaa tuon lapsen uskon, jossa uskomme on niin vahvalla kalliolla, että emme epäile mitään? Lapsen uskossa Jumalan olemassaolo ja huolenpito on yhtä itsestään selvää kuin se, että päivällä on valoisaa ja yöllä on hämärää tai pimeää.

15-vuotiaana mieleen herää kuitenkin epäilyksiä. Nuori yrittää yhä enemmän ja enemmän järjellä selittää uskonasioita. Tässä ei itsessään ole mitään ihmeellistä. Järki ei näet ole lopulta uskon vastakohta.

Uskonasioiden punnitseminen on ennemmin terveen ihmisen merkki. Uskossa tulee siis edelleen käyttää järkeä ja huomata, että ihminen kasvaa hitaasti, mutta varmasti omassa uskossaan, jos hän haluaa näin tehdä.

Kristinoppileirin tarkoitus on siis osoittaa, että omien virheiden tunnistaminen, Kristuksen seuraaminen ja Häneen uskominen eivät ole lopulta niin outoja asioita. Niiden tarkoituksena on tehdä meistä hyviä ja elämänmyönteisiä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka osaavat erottaa hyvän ja pahan. Ihmisiä, jotka osaavat osoittaa rakkautta ja huolenpitoa muita kohtaan. Ihmisiä, jotka ovat niin hengellisesti kuin henkisesti tasapainoisempia. Nämä ovat suuria ihanteita joihin jokaisen kristityn tulisi pyrkiä päivittäin.

Kunnia olkoon Sinulle Kristus Jumala, kunnia Sinulle!

Leirinohjaajat - kirkkokunnan toivo

Olen kirjoittanut paljon kristinoppileiristä, mutta ohjaajat ovat jääneet tässä kaikessa vähemmälle huomiolle. Voisi äkkiseltään ajatella, että leirinohjaajana oleminen on nuorelle kesätyötä siinä missä ruohonleikkuu tai myyjänä toimiminen. Kristinoppileiri on luonteeltaan kuitenkin kutsumustyötä. Keskeinen osa leiriä ovat jumalanpalvelukset ja muut hengelliset asiat. Ilman rakkautta kirkkoa kohtaan työ muuttuu hyvin pinnalliseksi ja heijastuu kaikkeen.

Vaikka raha on tärkeä asia kaikissa kesätöissä, niin leirinohjaajalta vaaditaan tuota rakkautta kirkkoa lähimmäisiä kohtaan. Ohjaaja on esikuva ja esimerkki nuorelle niin monessa asiassa. Vastentahtoisesti kirkkoon suhtautuva ohjaaja on hyödytön ohjaaja, oli hän kuinka pätevä muutoin.

Jos kristinoppileirin alkupäivinä leiriläisiltä kysyttäisiin, että kuinka moni haluaisi ohjaajaksi, niin tuskinpa monikaan vastaisi myöntävästi. Leirin toiseksi viimeisenä päivänä esitin tämän kysymyksen ja lähes puolet leiriläisistä ilmaisi olevansa kiinnostunut leirinohjaajan työstä. Voi siis sanoa, että leiri on onnistunut kaikin puolin hyvin, koska nuoret kokivat asian niin myönteisenä.

Eivät läheskään kaikki nuoret lähde lopulta mukaan toimintaan, mutta aina löytyy niitä joilla on palava halu toimia useitakin vuosia ohjaajana leireillä. Työ ei ole suinkaan vähäpätöinen, koska ohjaajat ovat aina esimerkkejä. Huonosti toteutunut kristinoppileiri on suoranaista myrkkyä kirkon mission kannalta. Jos nuori kokee leirin ja siellä työskentelevät ihmiset kielteisesti, niin pahimmassa tapauksessa hän eroaa kirkosta heti kun se vain on mahdollista.

Ohjaaja on esikuva. Elämänmyönteisyys, huumorintaju, sosiaalisuus, avoimuus ja tietenkin usko ovat tärkeitä piirteitä ohjaajassa. Luonteeltaan hieman hiljainenkin ihminen voi olla hyvä ohjaaja. Äänekkyys ja puheliaisuus eivät ole välttämättömyys siinä työssä. Ohjaajan täytyy olla aito. Lapsilla ja nuorilla on harvinaisen hyvä kyky aistia teeskentely ja hurskastelu. Uskoa, rakkautta ja välittämästä ei voi esittää tai näytellä. Nämä piirteet täytyy olla olemassa.

Haluan omalta osaltani osoittaa kiitoksen kaikille niille, jotka jaksavat vuodesta toiseen tehdä tätä arvokasta työtä. Heidän työnsä panos vaikuttaa nuorien elämään monesti vuosien päähän, jopa läpi koko heidän elämänsä. Olen aivan varma siitä, että ilman hyviä ohjaajia kirkkomme jäsenluku olisi tälläkin hetkellä paljon pienempi.

Ohjaajana oleminen on siis todella tärkeää. Lisäksi monen ihmisen tie seurakunnan työntekijäksi on saanut alkusysäyksen juuri kristinoppileirillä ja myöhemmin ohjaajan tehtävissä. Ohjaajia voisi kutsua todellakin myös kirkkokuntamme toivoksi.