Vanhemmalla väestöllä on ollut kautta aikojen tapana
huokaista ja todeta, kuinka ”nykyajan nuoriso” toimii huomattavasti huonommin
kuin silloin ennen ”vanhoina hyvinä aikoina”. Itse olen käyttänyt ilmaisua
”minun nuoruudessani” aika hillitysti ja enemmänkin pilanpäiten, sillä
vuosikymmenten kuilu ei ole vielä niin suuri näihin nykyajan nuoriin.
Kaiken ei tarvitse olla niin kuin ennen, mutta onko kaikki
kehitys sittenkään ollut niin hyvää? Mielestäni eräs suuri epäkohta piilee
siinä, että nykyään nuorille ei anneta paljoakaan sääntöjä tai rajoja, vaikka
näitä he kuitenkin tarvitsevat. Kun nuori sitten tottuu säännöistä vapaaseen
elämään, niin ongelmia alkaa tulla myöhemmin vastaan.
10.7.2012 Helsingin Sanomissa (LINKKI) uutisoitiin siitä, että
puolustusvoimissa keskeyttäneiden määrä ei ole laskenut toimenpiteistä
huolimatta. Syitä on varmasti monia, mutta seuraava kohta pisti silmään:
”Keskeyttämisen takana voi olla myös alkusokki, kun meno ei
vastaakaan odotuksia. Vapaa ja yksilöllinen elämä vaihtuu tiukkaan ohjelmaan ja
kuriin tiiviissä ryhmässä. Valtaosa tulee inttiin pian lukion jälkeen, eikä ole
juuri saanut kokemuksia työstä tai elämästä yleensä.”
Tämä ei ole vain puolustusvoimien ongelma. Minulla itselläni
alkaa olla kokemusta kristinoppileireiltä jo 20 vuoden varrelta ja eräs seikka
on todellakin pistänyt silmään. Sielläkin leirinsä keskeyttäneiden määrä on
kasvanut ja yleensäkin sopeutuminen leirielämään on ollut aiempaa useammalla
vaikeaa. Alkusokki tulee monelle vastaan siinä vaiheessa, kun leirillä
kerrotaan yhteisistä pelisäännöistä: Leirialue on rajattu, on tietyt
nukkumaanmenoajat, kännykkää ei voi näprätä jatkuvasti, televisiota ei ole, voi
joutua olemaan eri ryhmässä kuin koulukaveri ja ruuan suhteen ei sovi nirsoilla
yms.
Edellä mainitut säännöt eivät ole mielestäni kohtuuttomia.
Siitä huolimatta ne ovat monelle nuorelle kohtuuttomia ja nyt vika ei lopulta
ole nuorissa, vaan siinä ettei heille ole asetettu aiemmin kunnollisia rajoja
ja pelisääntöjä.
Nuori kokeilee jatkuvasti rajojaan ja hän löytää aina vain
uusia muotoja venyttää sääntöjä vielä hitusen. Kun lähes kaikki on sallittua,
niin monet asiat muuttuvat yhdentekeviksi. ”Ihan sama!” kuuluu tokaisu lähes
joka toiseen asiaan. Mutta kaikki ei sittenkään ole yhdentekevää. Nuori ihminen
on kuitenkin vielä lapsi, joka tarvitsee vanhempiensa huomiota. Lapsesta
välittäminen ei ole sitä, että lapsi saa tehdä mitä huvittaa ja vanhempien
poissaoloa ja huolehtimisen puutetta korvataan erilaisin lahjuksin. En tiedä
yritetäänkö siinä samanaikaisesti ostaa hyvää omaatuntoa, kun itsekin
tiedostetaan, että kaikki ei ole kunnossa.
Onko kyse lopulta sitten siitä, että vanhemmuuden vastuuta
ei kanneta? Huonoon koulumenestykseen puututtiin aikaisemmin niin, että lasta
tuettiin kotona enemmän kotiläksyissä ja ulos ei menty ennen kuin kaikki oli
huolellisesti tehty. Tätä nykyä huonosta koulumenestyksestä käydään räyhäämässä
opettajalle, joka ei ole kyennyt mitä ilmeisimmin vastuulliseen opetukseen.
 |
| "NÄMÄ ARVOSANAT OVAT KURJIA!" |
