Uudistukset ovat tarpeen

Evankeliumia on luettu jo pitemmän aikaa uuden käännöksen mukaan.

Tuossa viimeksi kirjoitin siitä, että meiltä löytyy joitakin virheitä käsikirjoista. Näitä löytyy niin vanhoista kuin uusista käännöksistä. Monet niistä ovat hyvinkin huomaamattomia ja niihin ei käytännössä kiinnitetä paljoa huomiota. Uudistetuissakin teksteissä on varmasti virheitä, mutta niistä päästään kuitenkin ajan mittaan eroon.

Uudistukset ovat tarpeen koko liturgisen kirjallisuuden osalta. Uudet käännökset ja jotkin liturgiset uudistukset ovat aiheuttaneet joillekin ihmisille tarpeetonta närästystä. Miksi pitää ryhtyä uudistamaan jotain sellaista mikä toimii ihan hyvin? Miksi muuttaa jotain tuttua ja turvallista? Eikö kirkon (ja nimenomaan ortodoksisen kirkon) pitäisi olla sellainen paikka, joka olisi vapaa tällaisilta kaiken maailman uudistuksilta?

Raamatunkäännöksestä kohistiin aikanaan ja kyllä vieläkin löytyy niitä, jotka ennemmin käyttävät vanhaa käännöstä. Mikäs siinä. Saahan sitä kotioloissa käyttää vaikka 1700-luvun raamatunkäännöstä jos siltä tuntuu. Kyllähän se voidaan myöntää, että varmasti suurin osa meistä ymmärtää vielä tuon 1930-luvulla tehdyn käännöksen ja kokee siinä olevan kielen jotenkin paljon arvokkaampana. Mutta ymmärtävätkö lapsemme tai lastenlapsemme sitten enää hyvin sellaista tekstiä?

Raamatun lisäksi liturgisessa käytössä olevia veisuja on otettu käyttöön uuden käännöksen mukaan. Kirkkokunnassamme on tarjolla siis uusi nuottikirja liturgiaa varten. Joillekin tämäkin uudistus näyttää olevan lähes pyhäinhäväistys. Itse ihmettelen, että mistä moinen vimma. Itse asiaa ei ole muutettu, vaan pyrkimyksenä on ollut tehdä tekstistä ymmärrettävämpää. Totta kai kymmenien vuosien ajan veisatut laulut sujuvat vielä paljon paremmin kuin nämä uudet.

Uudistettujen veisujen opettelu kysyy aikaa, vaivaa ja kärsivällisyyttä. Olettaa saattaa, että paljon on niitä jotka eivät halua käyttää aikaa, nähdä vaivaa tai olla kärsivällisiä. Olettaa saattaa myös, että paljon on niitäkin, jotka eivät hyväksy muutoksia sen vuoksi, että tekstien ”pyhyys kärsii". Kreikassa ja Venäjällä tämä liturgisen kielen pyhyyden suojelu on johtanut lopulta siihen, että läheskään kaikki eivät täydellisesti ymmärrä sitä, että mitä kirkossa luetaan ja lauletaan. Äiti Venäjän faneille voisin sanoa, että sielläkin toteutetaan liturgisia uudistuksia, mutta kirkon suuren koon vuoksi nämä muutokset tapahtuvat hitaammin. Uskallan kuitenkin sanoa sen, että jos me tässä vain istumme ja pällistelemme paikoillamme, niin liturgisessa uudistuksessa me olemme kohta Venäjään verrattuna jälkijunassa. Kolmantena uudistusten vastustamisen motiivina on sitten ihan puhdas ”stubbornismi”, jota kutsutaan myös jääräpäisyydeksi. Asiat tehdään vaikeamman kautta ihan vain periaatteen vuoksi. Stubbornismi vaikuttaa itse asiassa kaikilla elämänaloilla.

Korostan edelleen sitä, että liturgisten uudistusten tarkoituksena on saattaa meidät ihmiset ymmärtämään rukouksia paremmin. Ymmärrettävyyteen kuuluu kielen pitäminen ajan tasalla sekä rukousten ääneen lukeminen. Kyllä Jumala ymmärtää salaisesti ja/tai vanhalla kielellä luetut rukoukset. Ääneen lukemisen ja kielen uudistamisen tarkoituksena onkin saada meidät täydesti osallistumaan jumalanpalvelukseen ja ymmärtämään ne rukoukset joita me Jumalalle kannamme.

Päätän tämän kirjoitukseni prokimeniin, joka on otettu psalmin 149 viidennestä jakeesta. Ensimmäinen on vanhan käännöksen ja jälkimmäinen uuden mukaan. Päättäkää itse, että kumpi näistä avautuu teille paremmin. Uusi on tietenkin hieman pitempi, mutta itse ainakin uskon sen heijastavan paremmin psalminkirjoittajan alkuperäistä ajatusta:

- Iloitkoot hurskaat, veisaten Hänen kunniaansa, riemuitkoot he vuoteissansa.

- Iloitkoot Herran palvelijat hänen kunniastaan, riemuitkoot silloinkin, kun on yölevon aika!

Käsikirja on väärässä!

 Tämä alkaa olla johtopäätelmäni liittyen paastonajan aamupalveluksen erääseen kohtaan. Kaikki oikeastaan alkoi viime vuonna, kun eräs seurakuntalainen kysyi, että miksi paaston aamupalveluksessa luetaan Jumalan on Herra – veisun sijaan eräässä kohden seuraavasti: ”Lisää, Herra, heille pahuutta, lisää pahuutta maan kuninkaille”. Loppuosa on myöhemmin korjattu tarkoittavan ”kunniakkaille”. Tästä huolimatta Septuagintan mukaisen Jesajan kirjan 26:n luvun 15 jae kuulostaa aika julmalta.

On sitä tietysti ennenkin Vanhassa Testamentissa ja juuri profeettojen kirjassa toivottu Jumalan antavan oikein kunnolla opiksi kaikille ylpeille ja vääräuskoisille, mutta tämä pahuuden enentäminen kuitenkin kuulostaa aika vaikealta perustella. Tällä tavoin kyseinen kohta on kuitenkin painettu papin (vigilia) käsikirjaan.

Orologionista hätäisesti napattu kuva

Uudessa orologionissa (eli hetkien kirjassa, tai nyt hieman pelkistetysti meidän käyttämässä uudessa paksussa rukouskirjassa) asia on korjattu siten, että kaksi ensimmäistä lauselmaa on Septuaginnasta ja kaksi jälkimmäistä (joihin tämä kyseinenkin kuuluu) on otettu hebrealaisesta versiosta, mihin meidän nykyinen raamatunkäännöskin perustuu. Siinä koko lause on sisällöltään aivan toisenlainen: ”Tee kansasi suureksi, Herra, lisää sen määrää ja julista kunniaasi”. Joku eksegetiikkaan perehtynyt voi nyt selittää minullekin, että miten erot voivat olla näinkin suuret. Lähteet ja niiden tulkinta ovat ilmeisesti poikenneet toisistaan. Joku tiesi kertoa, että Septuginta voi kuitenkin olla jopa luotettavampi.

Yleisortodoksisesti (hieman kyseenalainen sana tämäkin) maailmassa on liturgisessa käytössä nimenomaan Septuginta. Siihen nähden oli aivan kohtuullista ja oikein, että olemme saaneet psalmien kirjasta Septuaginnan mukaisen käännöksen. Rukouskirjaa tehdessä on ilmeisesti kyseinen toivotus pahuuden lisäämisestä koettu sen verran vaikeana asiana, että on otettu hebrealainen version käyttöön, jolloin on päästy ikään kuin pälkähästä.

Sille tielle lähteminen on kuitenkin vaarallista.

Helpommalla pääsemisen perusteella ovat jotkut ottaneet avioliittoon vihkimisessä ”mukavamman” epistolaluvun ja helpommalla pääsemisellä on arkun kiinnipitämistä hautajaisissa tarjottu omaisille heti kättelyssä. Helpommalla pääsemisellä on kastetta edeltävät eksorkismit jätetty kokonaan pois ja monesti siinä kaupantekijäisiksi myös öljyllä voitelu. Ja kaikki vain sen vuoksi, että nämä asiat on koettu hankalaksi perustella.

EI NÄIN!

Mutta palataanpa takaisin tähän mielenkiintoiseen aiheeseen. Lyhyellä nettidialogilla (ja vieläpä Facebookissa) sain liturgiseen kreikkaan perehtyneeltä Jaakko Olkinuoralta tietää, että itse asiassa meillä on sattunut käännösvirhe. Oikeasti lauselma kuulostaakin seuraavalta: ”Lisää, Herra, heille pahoja asioita, lisää pahoja asioita maan kunniakkaille”.

Tässä on kyse jo aivan muusta. Pahat asiat eivät välttämättä ole niin pahoja, jos niiden tarkoitus on johtaa hyvään. Tuhlaajapojalle tapahtui paljon pahoja asioita, mutta ne johtivat lopulta siihen, että hän ymmärsi Isän kodin merkityksen. Egyptiläiset saivat muinoin osakseen paljon pahoja vitsauksia, mutta se näytti olleen ainoa keino siinä, että faarao lopulta laski israelilaiset vapaaksi. Jos Kristuksen vertauksen rikas mies olisi kohdannut pahoja asioita (onnettomuuksia), niin hän olisi voinut herätä, tulla järkiinsä ja huomata sen, että portin pielessä makaava Lasarus tarvitsisi hänen huomiottaan. Onnettomuudet ja vastoinkäymiset voivat lopulta olla juuri se asia, mitä ihminen tarvitsee pelastuakseen. Ei ole siis laisinkaan asiatonta tai julmaa toivottaa pientä läksytystä niille, joiden vaikeuksista vapaa elämä on johdattamassa heitä kirjaimellisesti päin helvettiä. Tämä siis siinä tapauksessa, että kaikki muut hyväksi havaitut keinot on käytetty.

Ihme sinänsä, että tätä lauselmaa ei ole sen kummemmin pohdittu kirkkokunnassamme. Osaltaan tähän voi vaikuttaa sekin, että miten paaston arkipäivän aamupalveluksen tekstiin voi kirkkokansa ryhtyä kysymään perusteluja, jos sellaisia jumalanpalveluksia ei oikein missään (joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta) tahdota toimittaa?

Sovinnon tärkeys (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Vietämme tänään viimeistä valmistussunnuntaita, jonka myötä kohta siirrymme itse Suureen paastoon. Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen vuorisaarnasta, jossa meitä neuvotaan antamaan anteeksi ja paastoamaan oikealla tavalla.

Tätä päivää kutsutaan Sovintosunnuntaiksi, sillä anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat hyvän ihmissuhteen perusedellytys. Kuinka monen ihmisen kanssa olisimme lopulta puheväleissä ellei meillä olisi kykyä pyytää anteeksi ja antaa anteeksi?

Valitettavasti tämä ei aina ole niin helppoa, sillä meillä on suuri vaara kääntyä pois lähimmäisistämme. Joskus se tapahtuu riidan tai muun erimielisyyden seurauksena. Toisinaan saatamme vähätellä ja arvostella jotakuta ja näin huomaamatta rakennamme muuria itsemme ja lähimmäisemme välille. Mutta mistä nämä erimielisyydet lopulta lähtevät liikkeelle?

Monesti voi käydä niinkin, että ymmärtäneet tai tulkinneet väärin toisen ihmisen sanomisia ja tekemisiä ja tämän vuoksi haluamme ottaa tähän etäisyyttä.

Ajatellaan vaikka sellaista tilannetta, että joku ihminen on käyttäytynyt mielestämme hyvin tylysti epäkohteliaasti meitä kohtaan. Eikö siinä ole jo tarpeeksi syytä pahoittaa oman mielensä ja jopa suuttua moisesta käytöksestä? Me jäämme odottamaan anteeksipyyntöä, mitä emme kuitenkaan saa. Silloin vasta tulistumme ja kieltäydymme olemasta tällaiseen ihmiseen edes yhteydessä.

Mutta eikö meidän tulisi kuitenkin aina ensimmäisenä selvittää syyt, että miksi näin on tapahtunut? Mitä jos tuo toinen ihminen ei halunnutkaan loukata meitä? Mitä jos hän olikin vain väsynyt? Mitä jos hänellä olikin niin suuria huolia ja murheita, että hän ei kertakaikkisesti jaksanut olla meitä kohtaan niin ystävällinen? Mitä jos olisikin ollut niin, että tuon toisen ihmisen kenties epäkohteliaan käytöksen takana olikin suoranainen avunpyyntö? Ja meidän vastauksemme tähän kaikkeen olikin selän kääntäminen tälle ihmiselle!

Me emme voi hyvällä omallatunnolla ottaa etäisyyttä toiseen ihmiseen, jollemme ole ensin yrittäneet selvittää asioiden todellisia syitä. Liian usein riidan ja eripuraisuuden taustalla on vain ja ainoastaan joukko väärinymmärryksiä, joita ei jostain syystä vaivauduta selvittämään. Ilman asioiden selvittelyä ja sovinnontekoa alkaa välimatka kasvamaan toiseen ihmiseen. Lopulta saatamme huomata, että välinpitämättömyys on saanut meistä yliotteen, emmekä halua edes ponnistella sen eteen että eläisimme sovinnossa. Tällainen tila on äärimmäisen vaarallinen, sillä rakkaudettomuus ajaa meidät kauemmaksi myös Jumalasta.

Meidän kykymme anteeksi antamiseen ja anteeksi pyytämiseen ei ole jokin irrallinen asia, vaan se aina vaikuttaa myös meidän suhteeseemme Jumalaan. Me emme kertakaikkisesti voi väittää suhteemme Jumalaan olevan täysin kunnossa, jos samanaikaisesti tietoisesti ylläpidämme vihaa lähimmäisiämme kohtaan.

Kun työnnämme toista ihmistä pois luotamme, niin samalla työnnämme Jumalaa pois luotamme. Tämä ei siis tapahdu Jumalan toimesta, vaan ihminen tekee tämän itse itselleen. Kristus muistuttaa tästä sanoen: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Tämän samaisen asian lausumme todeksi joka kerran, kun luemme tai laulamme Isä meidän – rukouksen. Voisi oikeastaan kysyä, että voimmeko edes lukea Isä meidän – rukousta, jos emme ole tehneet sovintoa lähimmäistemme kanssa? Jos me tietoisesti ylläpidämme riitaa toisen ihmisen kanssa ja samanaikaisesti pyydämme Jumalaa antaa anteeksi samalla mitalla kuin me itse annamme anteeksi, niin emmekö juuri silloin kiellä Jumalaa antamasta meille anteeksi?

Isä meidän rukous luetaan aina ennen Ehtoollista ja olettamuksena onkin, että olemme todellakin kelvolliset lausumaan tuon rukouksen. Muussa tapauksessahan meidän tulisi kiirehtiä tekemään sovintoa.

Suuren paaston alkamisessa on kysymys samantapaisesta asiasta. Me emme ole kelvolliset aloittamaan paastoa, jos me samanaikaisesti ylläpidämme sellaista tilaa, joka estää meitä kasvamasta hengellisesti. Jos me väkipakolla tai teennäisesti ryhdymme paastoamaan, niin silloin siitä saatava hyöty on käytännössä olematon. Ensimmäinen ohje paastoamiseen onkin se, että me todella haluamme paastota ja toimia sen mukaan.

Sovinnon tekeminen on äärimmäisen oleellinen asia pelastuksemme kannalta! Ei siis ihme, että ennen Suurta paastoa meitä kannustetaan sovintoon. Koko paaston tarkoituksena on johdattaa ihmisiä lähemmäksi Jumalaa. Pelastus ei riipu pelkästään siitä että mikä on oma henkilökohtainen suhteemme Jumalaan. Siihen vaikuttaa myös suhteemme toisiin ihmisiin.

Sovintosunnuntain illan ehtoopalveluksesta alkaa kohoamisemme Suuren paaston tielle. Tuon ehtoopalveluksen lopussa me pyydämme toinen toisiltamme anteeksi ja tietysti samanaikaisesti myös annamme anteeksi. Tämä on yksi kirkkovuoden kauneimmista ja tärkeimmistä hetkistä, jossa meitä muistutetaan sovinnon tärkeydestä. Antakaamme toinen toisillemme anteeksi, niin voimme hyvin omintunnoin pyytää Jumalaa antamaan meille anteeksi. Amen!

Kristuksen vertaus Tuhlaajapojasta (esitelmä)

 Tämä on varmasti yksi tunnetuimmista ja koskettavimmista vertauksista. Se luetaan aina Suuren paaston toisena valmistussunnuntaina, jota kutsutaan tämän mukaan ”Tuhlaajapojan sunnuntaiksi”. Tämä vertaus nähdään yhtenä parhaimmista katumuksen, eli mielenmuutoksen kuvauksista. Se toimii myös rohkaisuna kaikille siinä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä kotiinpaluuta. Meidän ihmisten ei tarvitse siis pelätä katumuksen sakramenttiin osallistumista.

Tämä vertaus monien muiden Kristuksen opetusten ohella on hyvin voimakas. Nämä vertaukset latistuvat herkästi silloin, kun ryhdymme tulkitsemaan väärin sen ajan kulttuuria. Esimerkiksi tämän vertauksen kohdalla voimme heti alussa tehdä virheellisen olettamuksen siitä, että perinnön pyytäminen etukäteen olisi ollut tuohon aikaan jotenkin tavanomaista.

Perinnön vaatiminen omilta vanhemmilta oli tuohon aikaan vähintäänkin yhtä tavatonta kuin nykyään. (Nykyään perinnöstä kyllä puhutaan ja osittain jaellaankin ennakkoon, mutta tämä liittyy enemmänkin perintöveroon, tai pikemminkin veron pelkoon). Perinnöstä ei siis liiemmin puhuttu, ellei kyse ollut sellaisesta tilanteesta, että ihminen olisi ollut kuolinvuoteella. Tuo nuorempi poika siis kohteli isäänsä sillä tavoin, että tämä olisi ollut hänelle ikään kuin kuollut, tai sillä asenteella, että hän toivoi isänsä kuolevan.

Isä olisi tämän julkeuden edessä voinut lyödä poikaansa ja häätää tämän pois silmistään. Hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja suostui tämän pyyntöön. Tämän pyynnön toteuttaminen kuitenkin väistämättä vaikutti koko perheen  elintasoon. Isä joutui myymään pojan osuuden maatilasta, jotta tämä saisi omansa rahana. Tiedämme varsin hyvin sen, että maaomaisuudesta ei nykypäivänäkään luovuta, vaan siitä pidetään kiinni ja siitä luovutaan vain äärimmäisestä pakosta. Lisäksi tuo maaomaisuus säilytettiin lähes poikkeuksetta sukupolvelta toiselle. Nyt kuitenkin he joutuivat luopumaan osasta, joka väistämättä vaikutti koko perheeseen. Heidän elämänsä ja tietyssä mielessä vaikutusvaltansa koko kyläyhteisössä väheni.

Käytännössä poika tällä teollaan käänsi selkänsä omalle perheelleen ja hänellä ei ollut enää mitään osuutta tai sidettä perheeseensä. Hän oli heidän ja käytännössä koko kotikylänsä silmissä muukalainen. Mutta kuten vertauksesta huomasimme, niin tämä ei pahemmin vaivannut pojan mieltä, vaan hän kiiruhti pois muille maille. Jos ajattelemme tätä vertauksen kohtaa teologisemmin, niin synti lähtee liikkeelle siitä, että ihminen kääntää selkänsä Jumalalle.

Seuraavaksi meille kuvataan sitä, kuinka poika vietti vierailla mailla holtitonta elämää, tuhlaten koko omaisuutensa. Sana tuhlaten on sanatarkasti käännettynä kokoamisen vastakohtaa. Sen minkä poika oli kotoa lähtiessään koonnut, hän nyt levitti ympärilleen. Sana “holtiton elämä” ei myöskään kerro kaikkea. Kysymys on ennemmin itsetuhoisesta, kuin jotenkin holtittomasta tai liian pelkistettynä jopa huolettomasta elämästä.

Teologisesti tämän voi ymmärtää tarkoittavan, että jos poika oli kerran kotoa lähtiessään kääntänyt selän Jumalalle, niin nyt hän oli jo siinä pisteessä, jossa hän oli nyt erottautunut kokonaan Jumalasta. Se elämä mitä hän vietti oli elämää, joka oli kaikessa vastoin Jumalan tahtoa.

Ymmärrämme varmasti sen, että ihminen vailla perhettä, todellisia ystäviä tai mitään kiinteää omaisuutta oli aika avuttomassa tilanteessa silloin, kun seudulle iski todellinen nälänhätä. Tuolloin kenen tahansa rahat loppuivat hyvin nopeasti, jos niitä oli tottunut ainoastaan levittämään, eikä ansaitsemaan tai edes sijoittamaan viisaasti. Poika oli lopulta siinä tilanteessa, että hänen oli tyydyttävä mihin tahansa työhön, jotta hän pysyisi elossa. Juutalaiselle ei voisi varmasti löytyä sen alhaisempaa työtä kuin olla sikopaimenena. Talmudista löytyy jopa lausahdus, jossa sanotaan: ”Kirottu on se, joka sikoja ruokkii ja kirottu on se joka opettaa pojalleen kreikkalaisten viisautta”. Varmasti muistamme sen, että juutalaisille sika oli saastainen eläin. Nyt kuitenkin tuo poika joutui olemaan noiden eläinten keskellä ja kaiken huipuksi hän ei periaatteessa saanut täyttää vatsaansa edes sikojen ruualla, sillä näiden tuli saada ensiksi ruokaa. Siat olivat siis paljon arvokkaammassa asemassa kuin tuo poika, joka niitä joutui nyt hoitamaan.

Seuraavaksi tapahtuu vertauksen eräs oleellisimmista asioista. ”Silloin poika meni itseensä ja ajatteli”. Voisi myös sanoa, että poika tuli taas pitkästä aikaa järkiinsä. Hän koki mielenmuutoksen, joka avasi hänen silmät ymmärtämään, että missä tilassa hän nyt oli ja missä tilassa hän voisi olla, jos hän olisi isänsä kodissa. Tämän jälkeen hän päätti palata takaisin. Hän ei lähtenyt ylpeällä asenteella takaisin, vaan hän ajatteli niin, että jospa hän voisi toimia edes päivätyöläisenä isänsä talossa. Hän koki, ettei ollut arvollinen enää kutsuttavaksi edes pojaksi. Poika siis koki voimakkaan katumuksen ja tämän myötä nöyrtyi!

Mutta kuten tiedämme, niin poikaa vastassa ei ollut armoton isä, vaan isä, joka otti poikansa vastaan avosylin. Itse asiassa isä näki poikansa jo kaukaa, eli hän todennäköisesti oli koko tuon ajan odottanut poikansa paluuta ja etsinyt katseellaan tätä päivästä toiseen. Uuteen Testamenttiin erikoistunut professori Kenneth Bailey on esittänyt myös sen näkemyksen, että isä otti poikansa avosylin vastaan ja sulki hänet suojelukseensa, jotteivät kyläläiset olisi piesseet takaisin palaavaa poikaa, joka oli häpäissyt isänsä, kääntänyt heille selkänsä ja erottautunut koko yhteisöstä.

Isä antaa täydellisen anteeksiannon pojalleen. Hän käskee vaatettaa tämän, jotta tämä saisi kunnian takaisin. Olettaa saattoi, että poika oli vaatetukseltaan ja olemukseltaan kaikkea muuta kuin kunnioitusta herättävä näky. Lisäksi poika sai sormuksen sormeensa, joka tarkoitti sitä, että pojalle annettiin takaisin hänen asemansa ja valtansa. Lisäksi hän sai kengät jalkaansa, sillä ilman kenkiä olivat ainoastaan orjat. Kysymys on siis täydellisestä sovinnosta ja palautuksesta. Poika olisi tyytynyt paljon vähempään, mutta isä halusi tai suoraan sanottuna vaati, että heidän suhteensa ei voinut olla isäntä palvelija suhde, vaan sen tulisi olla isän ja pojan välinen suhde.

Tämän eheytyneen suhteen täyttymystä juhlittiin siten, että syöttövasikka teurastettiin. Voi olla, että perheellä oli viljalla syötetty vasikka aina varalla erityisiä juhlia varten. Vielä koskettavampaa on tietenkin ajatella, että isä oli pitänyt syöttövasikkaa nimenomaan sitä varten, jos poika jonain päivänä palaisi kotiin.

Vertauksen keskipisteenä onkin oikeastaan isä ja hänen rakkautensa, kuin poika ja tämän tekemät synnit. Itse asiassa kaikki syntiin liittyvä oli ollut pitkälti sivussa, kunnes vanhempi veli ottaa sen puheeksi. Mehän muistamme, että vertauksen loppupuolella isän vanhempi poika kuulee soiton ja laulun palatessaan kotiin töistä. Saatuaan tietää juhlimisen syyn, hän kieltäytyy saapumasta paikalle. Kysymys ei ollut pelkästä pahantuulisuudesta, vaan todellisesta vihasta.

Puhuessaan isälle, vanhempi poika viittaa, että hän on joutunut orjan tavoin raatamaan, eikä hänen kunniakseen ole koskaan järjestetty mitään juhlia. Sitten hän sanoo isälleen ”sinun poikasi” viitatessaan veljeensä. Hän ei siis edes tunnusta tätä veljekseen, vaan kieltää tämän edelleen. Evankeliumissa ei ole aiemmin suoraan viitattu porttoihin, mutta vanhempi veli ottaa käyttöön tämän ilmaisun kuvaillessaan veljensä toimintaa. Tässä kohden voisi kysyä, että mistä vanhempi veli tiesi, mitä hänen pikkuveljensä oli vierailla mailla tehnyt? Hän oletti moraalisesti pahinta ja käytti tätä aseenaan veljeään vastaan.

Isä oli saapunut vanhemman poikansa luokse suostutellakseen tämän osallistumaan juhlaan. Hän kohteli tätäkin suurella lempeydellä, vaikka tämän asenne isäänsä kohtaan oli kaikkea muuta kuin kohtelias. Jos tästä Kristuksen vertauksesta pitää löytää se varoittava esimerkki, niin se ei oikeastaan olekaan nuoremman pojan toiminta vieraalla maalla, vaan pikemminkin vanhemman veljen asenne pikkuveljeään ja isäänsä kohtaan. Vihan vimmassa ihminen monesti paljastaa sen, mitä hän todellisuudessa ajattelee ja tuntee. Vanhemman veljen puheestaan kävi ilmi, että hän oli kokenut elämänsä raatamisena, jolloin hänen toimintaansa ohjasi enemmänkin kylmä velvollisuudentunto, eikä vilpitön rakkaus omaa isäänsä kohtaan. Ja puheesta kävi ilmi sekin, että hän ei olisi ollut missään muodossa valmis antamaan anteeksi veljelleen, vaan ehkä juuri päinvastoin. Tämä vanhempi veli olisi saattanut hyvinkin olla ensimmäisenä valmis järjestämään veljelleen ennemmin kunnon selkäsaunan, kuin kunnon juhlat.

Vertaus päättyy isän toteamukseen siitä, että syytä juhlaan todellakin oli: ”Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt”. Tämän saman toteamuksen hän oli sanonut myös palvelijoilleen, kun oli saanut poikansa takaisin. Tämä ilmaisu ei ylimalkainen sanonta, vaan isä todellakin totesi, että kuollut on herännyt takaisin eloon.

Tästä koko vertauksesta voisi tehdä hyvinkin laajan teologisen yhteenvedon, mutta pitäytykäämme oleellisessa. Isän toteamus kuolemasta ja heräämisestä eloon on meille vahva muistutus siitä, että miten meidän tulisi ymmärtää synti. Tuo poika käänsi selkänsä isälle ja aloitti matkan johonkin sellaiseen, mikä ei ollut hänelle hyväksi. Kun tarpeeksi pitkä etäisyys isän kotiin oli saavutettu, niin tuo holtiton elämä oli lopulta sellainen tila, jossa ihminen ei kykene muistamaan enää Jumalan olemassaoloa. Tuolloin ihmisestä tulee kuollut. Ihminen, jolla ei ole yhteyttä Jumalaan on siis kuollut. Apostoli Paavali tiivistää tämän sanoihin ”Synnin palkka on kuolema”. (Room. 6:23). Lieveilmiönä jatkuvasta synnistä tulee usein myös maanpäällinen kurjuus, vaikkakaan ei aina. Muistammehan Kristuksen vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinä rikas mies sai viimeiseen asti elää yltäkylläisyydessä. Hän ei joutunut missään vaiheessa sellaiseen aallonpohjaan, että olisi saattanut tajuta elämän todellisen merkityksen.

Tuhlaajapojan vertauksessakin olisi voinut olla sellainenkin onneton mahdollisuus, että poika olisi sokeutunut kaikkeen ja ryhtynyt pitämään elämää sikolätissä täysin normaalina.

Tuhlaajapojan vertauksessa isä antoi pojan lähteä kodistaan, vaikka hän tiesikin tämän joutuvan lopulta ahdinkoon. Hän halusi kuitenkin antaa pojalle vapaan tahdon toimia halunsa mukaan. Se mikä tässä kaikessa on lohdullisinta, että isä odotti koko ajan poikansa kotiinpaluuta. Hän ei ottanut tuota samaa kylmää asennetta minkä vanhempi poika oli valitettavasti omaksunut. Asennetta, jossa kotiin palaava poika olisi piesty ja käännytetty pois. Salaisuudeksi jää, että ymmärsikö tuo vanhempi veli isänsä opetuksen siitä, että vilpittömästi katuva ihminen pitäisi ottaa vastaan avosylin. Meille tähän kaikkeen kätkeytyy kuitenkin äärimmäisen lohdullinen sanoma. Katuva ihminen todellakin otetaan avosylin vastaan ja meidän täytyy samalla tavoin suhtautua kaikkiin ihmisiin, jotka vilpittömin mielin haluavat tehdä sovituksen. Katumuksen mahdollisuutta ei saa kieltää!

Turhia murheita

Onko synti sitä, että istutaan sisällä kauniilla säällä, vai onko se jotain muuta?

Teologisesti tähän voisi vastata, että syntiä on kaikki se mikä vie meitä pois Jumalasta ja lähimmäisistämme. Mutta samaan hengenvetoon voisi sitten kysyä, että paljonko on olemassa sellaista syntiä johon emme voi itse niin paljoa vaikuttaa?

On helppo määritellä synniksi esimerkiksi sellaiset asiat, että joku on varastanut jotain tai puhuu pahaa toisesta ihmisestä. Tällaiset synnit on helpompi jo tunnistaakin. Mutta miten sitten suhtautua sellaisiin asioihin, jotka vaikuttavat meihin itseemme hyvin salakavalalla tavalla? Onko esimerkiksi murehtiminen syntiä, jos meistä tuntuu siltä, että se vain yksinkertaisesti kuuluu meidän luonteenpiirteeseen?

Turhanpäiväinen murehtiminen ja huolien kantaminen on siinä mielessä syntiä, että se vie meidän aikaamme ja voimavarojamme pois kaikesta hyvästäkin. Murheen tunne ei itsessään ole tietenkään syntiä, mutta jos me jäämme tietoisesti siihen tilaan, niin silloin se muuttuu synniksi. Ei siis ihme, että liturgian keskeisimpään osaan meitä ryhdytään kannustamaan juuri Kerubiveisun sanoin: ”heittäkäämme pois siis kaikki maalliset huolet”. - Eli lopettakaamme turhanpäiväinen murehtiminen!

Turhanpäiväistä murehtimista on esimerkiksi se, että me suuntaamme ajatuksemme johonkin asiaan, johon emme tietyllä hetkellä pysty vaikuttamaan millään tavoin. Ajatellaan vaikkapa hammaslääkärillä käyntiä. Me valvomme öitä ja kulutamme itsemme loppuun sillä pohdinnalla, että miten kauheaa se saattaakaan olla sitten istua siinä hammaslääkärin tuolilla. Me siis toisin sanoen kärsimme jostakin tietystä asiasta enemmän kuin kerran vain sen vuoksi, että murehdimme sitä niin paljon etukäteen. Joku toinen taas saattaa murehtia siitä, että muistaako hän viedä kirjeen postiin tai ostaa kaupasta kaiken tarvittavan. Kolmas murehtii edessä olevaa kokousta, joka ei kuitenkaan murehtimalla ratkea tai tule vastaan yhtään sen nopeammin.

Kuinka helposti turhasta murehtimisesta voi päästä sitten eroon? Se onkin hyvä kysymys. Se vaatisi meiltä taas jonkinlaista oma-aloitteista asennekasvatusta. Jälleen kerran sana ”MIKSI” toimii hyvänä lähtökohtana itsepohdinnalle.

Miksi minä murehdin, jos se ei todellisuudessa auta minua mitenkään? Miksi en tietyssä tilanteessa voisikin kääntää näitä kielteisiä ajatuksia myönteisiksi? Murehtiminenhan saa lisää voimaa juuri kielteisyydestä. Murehtiminen on oikea pessimistin tavaramerkki.

Kielteistä mielialaa ei voiteta yltiöoptimismilla, jossa naama väännetään vaikka väkisin hymyyn. Terve elämänmyönteisyys ja toivo paremmasta antavat voimia siihen, että voitamme tuon turhan murehtimisen. Rukous on siinä paras apu. Ja rukouksessakin meidän tulee olla sinnikkäitä ja kärsivällisiä. Kristuskin joutui murheen valtaan kärsimyksiensä edellä (kts. Matt. 26:37) Kolmesti Hän rukoili ja sen jälkeen lähti määrätietoisesti kohtamaan kavaltajansa, tietäen, että kaikki kulkisi nyt vääjäämättä kohti ristiä ja kärsimyksiä. Murhe ja tuska oli kuitenkin nyt voitettu!

En voi myös olla viittaamatta edelliseen kirjoitukseeni, jossa puhuin kirkossa käymisen tärkeydestä. Me emme mene kirkkoon vain tavan vuoksi, vaan me haemme sieltä voimaa, joka auttaa meitä suhtautumaan omaan elämäämme ja siihen liittyviin murheisiin uudella tavalla. Usko ja sitä vahvistava rukous eivät poista kaikkia elämässä olevia vaikeita asioita. Ne antavat kuitenkin voimaa päästä murheista helpommin yli.

Päteekö kysynnän ja tarjonnan laki myös jumalanpalveluksiin?

Otsikon kysymykseen voisi heti vastata, että "EI".
Jos toimisimme tämän lain mukaan, niin tuskinpa meillä kovinkaan monessa paikassa toimitettaisiin jumalanpalveluksia.

Olenko nyt sitten hieman kyyninen?
Ajatelaanpas nyt kuitenkin sitä, että viimeisen 20 vuoden aikana monissa paikkakunnissa väki on harventunut kirkoissa ihan huomattavasti. Pitäisikö siis jumalanpalveluksia  vähentää samassa suhteessa? Kenties palvelusten vähentäminen on jossain määrin oikeutettua sellaisissa kylissä, joissa koko väestöpohja on romahtunut. Entäs sitten suuremmilla paikkakunnilla?


Jumalanpalvelusten vähentäminen voi saada aikaan pahan kierteen. Mitä vähemmän toimitetaan, niin sitä vähemmän ihmisillä on tilaisuuksia osallistua niihin. Jumalanpalvelusten harvenemisesta ei edes aina valiteta, sillä saahan sitä paremmalla omallatunnolla olla kotona, kun kellot eivät kutsu kirkkoon.


Nurmeksessa yritetään mennä tulta päin ja uhmata tätä kysynnän ja tarjonnan lakia, jota mielestäni ei kuulu soveltaa jumalanpalveluksiin. Arkipäivänä toimitetaan aamu- ja ehtoopalveluksia ja välillä liturgioita. Joku voisi nyt ajatella, että ajaako pappi tässä itseänsä piippuun, kun tällä tavoin juoksee alvariinsa kirkossa?


Itse uskaltaisin väittää, että jumalanpalvelukset eivät ole rasite. Ensinnäkin on hyvä muistaa se, että asioita joko täytyy tehdä tai niitä saa tehdä. Seurakunnissa on tietty minimi jumalanpalvelusten toimittamisen suhteen. Papin täytyy mennä sunnuntaisin ja suurina juhlina kirkkoon, vaikka joskus on niitäkin aamuja, jolloin tekisi mieli ennemmin kääntää kylkeä ja jatkaa vielä unia. Arkipäiville ei ole mitään velvoitteita. Ainahan sitä toivoisi, että olo olisi sellainen, että  saa mennä kirkkoon.


Koska arkipäivän jumalanpalvelukset ovat "ylimääräisiä", niin niihin suhtautuu aivan toisella tavalla. Minä todellakin saan mennä arkena kirkkoon, koska minun ei silloin täydy mennä. Kirkko on vieläpä aivan vieressä, joten miksi ihmeessä en menisi aamulla toimittamaan aamupalvelusta ja illalla ehtoopalvelusta? Aikaa näihin kuluu päivässä vajaat kaksi tuntia. Koska perheessämme ei ole  digiboksia, josta seurata Salkkareita tai Kauniita ja rohkeita on meillä aikaa käydä kirkossa, josta löytyy kristityn Salkkarit ja Kauniit ja Rohkeat. Osallistumme pyhiin Salaisuuksiin ja saamme kuunnella kauniiden stikiiroiden muodossa kertomuksia kirkon pyhien ihmisten rohkeudesta. Se on  rikkaus, joka ei voi olla uuvuttavaa.


Kirkon seinät eivät ainakaan vielä pullistele ihmispaljoudesta arkipäivinä, vaikka kyse onkin jostain jonka pitäisi kuitenkin olla itsestäänselvyys. Matkailua harrastaneet tietävät sen, että monissa (kristillisissä) maissa kirkon ovet aukeavat myös arkipäivinä. Kreikassa tämä on enemmänkin itsestäänselvyys. Siellä lähes jokaisessa pienen pienessä kylässä on kirkko ja pappi. Muistan eräänkin paikan, jossa pappi toimitti ehtoopalveluksen joka päivä, vaikka kirkossa ei välttämättä ollut yhtään ihmistä. Jumalanpalvelusten toimittaminen ei perustunut kysynnän ja tarjonnan lakiin, vaan näin tapahtui, jotta ihmisillä olisi mahdollisuus palvella Jumalaa. Oli äärimmäisen tärkeää, että jokainen kyläläinen tiesi, että heillä on joka ilta mahdollisuus mennä kirkkoon rukoilemaan.

Olisi lohdullista, jos meillä Suomessakin olisi enemmän pyhäkköjä joissa voisi arkenakin poiketa ohikulkumatkalla sytyttämässä kynttilän. Kirkon työntekijöiden voimavarat ovat tietysti rajalliset. Meidän tulisikin muistaa myös se, että ehtoo- ja aamupalveluksia voi aivan hyvin toimittaa maallikkovoimin. Jumalanpalveluksien toimittamisessa voimavaroja pystyy ja täytyykin jakaa.
Kirkkokunnassa pohditaan juuri parasta aikaa hallinnon uudistamista. Voisiko sitä uudistaa sillä tavoin, että seurakunnissa voimavaroja voisi enemmän keskittää juuri jumalanpalveluksiin?
Rukouksen merkitys ei ole näet hävinnyt mihinkään. Me olemme ainostaan unohtaneet sen tärkeyden ja elämme siinä harhakuvassa, jossa television saippuasarjat tuovat ihmisten elämään sitä paljon kaivattua sisältöä. Kirkon tulisi pystyä kilpailemaan tuossa kanavatarjonnassa. Kilpailu ei toteudu kovin hyvin silloin, kun meidän tarjottavamme rajoittuu hyvin harvoihin ajankohtiin.