"Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen"

Saatamme ajatella, että rauha käsitteenä on niin selkeä ja yksinkertainen, ettei sitä tarvitse sen erityisemmin pohtia. Rauha tarkoittaa kuitenkin paljon enemmän kuin pelkästään riidoista,  erimielisyyksistä ja konflikteista erossa pysymistä. Jälleen kerran joudumme laajentamaan itse sanan merkitystä. Hebreaksi rauhaa tarkoittava sana on shalom ja arabiaksi salaam. Tätä sanaa käytetään myös tervehdyksenä (aivan kuten ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluksissakin) ja sillä ei siis tarkoiteta pelkästään sitä, että joku saisi pysyä kaikessa rauhassa erossa ongelmista. Rauhalla tarkoitetaan sitä, että ihminen pääsisi osalliseksi kaikista hyvyyksistä. Rauhassa kaikkien välillä vallitsisi rakkaus. Kysymys ei ole siis passiivisesta tilasta vain tietoisesta rakastamisesta ja huomioimisesta. Lisäksi rauhaan sisältyy käsitys hyvästä terveydestä ja käytännössä kaikesta sellaisesta hyvästä, joka tekee ihmisestä onnellisen.

Jos nyt tutkimme tätä autuudenlausetta niin huomaamme heti sen, että Kristus ei julista autuaiksi niitä jotka elävät rauhassa tai rakastavat rauhaa. Autuaita ovat ne, jotka tekevät kaikkensa sen eteen, että ihmisillä olisi rauha. Rauhantekijä ei voi olla sivustakatsoja, vaan hänen tulee olla toimiva osapuoli. Psalmissa 34 sanotaan seuraavasti: ”Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!” (Ps. 34:15) Tätä voisi kutsua rauhantekijän toimintaperiaatteeksi. Pahan karttaminen on hyvä alku, mutta sen lisäksi tulee tehdä hyvää ja lisäksi pyrkiä eheyteen ja jopa toimimaan tarvittaessa rauhanneuvottelijana.

Kun erimielisyydet ja riidat saavuttavat tietyn pisteen, niin riidassa mukana olevan oma-aloitteinen asioiden korjaaminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Riitely ja suoranainen vihanpito on sotaan rinnastettavissa oleva tila, jossa kummatkin osapuolet ovat kaivautuneet syvälle poteroihin, joista on hyvä puolustautua. Näissä tilanteissa tarvitaan kolmatta osapuolta, joka pystyy lähestymään ongelmaa ulkopuolelta ja auttamaan siinä, että rauha palautuisi. Ongelmia ei voida ratkoa passiivisuudella ja monissa yhteisöissä asiat valitettavasti riistäytyvät käsistä pelkästään sen takia, että paikalta ei löydy vastuullista rauhantekijää, joka auttaisi erimielisyyksien selvittämisessä.

Sanonta ”nukkua yön yli” tai ”aika parantaa haavat” ovat tietyissä tilanteissa hyviä viisauksia, mutta niitäkään ei voi jatkaa loputtomiin. Jos asioihin ei missään vaiheessa puututa, niin tilanne pahenee entisestään. Rauhaa rakastavat ihmiset, jotka pysyttelevät mielestään kaikkien ongelmien ulkopuolella, saattavatkin täysin tiedostamattaan olla kasaamassa sellaisia ongelmia, jotka putkahtavat esiin äkkiarvaamatta. Yleensä siinä vaiheessa tilanne on vieläpä karannut niin pahasti käsistä, että asioiden korjaaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Elikkä näennäisesti rauhan kannalla olevat ihmiset voivat ääneti hyväksyä asioita, jotka vievät yhä syvemmälle ja syvemmälle rauhattomuutta.

Rauhan vastakohta on avoin vihanpito, sota tai yleensä sellainen tila, jossa yhteytemme toiseen ihmiseen on rikkoutunut. Monesti syyt erimielisyyksiin ovat käsittämättömän mitättömät ja joskus ne perustuvat puhtaisiin väärinkäsityksiin. Sen lisäksi on olemassa myös ihmisiä, joita voisi kutsua rauhantekijöiden vastakohdiksi, riidankylväjiksi. He nauttivat siitä, että voivat provosoida toisen ihmisen vihaan ja suoranaiseen raivoon. Monesti he toimivat selän takana levittäen huhuja ja asioita, joiden he toivovat johtavan välirikkoihin. Nykyään internetin keskustelupalstat houkuttelevat näitä ihmisiä puoleensa. Meidän on hyvä oppia tunnistamaan se, että milloin kyse on riidankylväjästä ja jättää tällaisen ihmisen kommentit omaan arvoonsa.

Lähes kaikissa ortodoksisen kirkon yleisimmissä jumalanpalveluksissa luetaan Suuri ektenia, jota kutsutaan myös ”Rauhan ekteniaksi”. Siinä rukoillaan ”rauhaa korkeudesta” ja ”koko maailmalle rauhaa, pyhille Jumalan seurakunnille kestävyyttä ja kaikkien yhdistymistä”. Tämä keskinäinen yhteys on saavutettavissa silloin, kun ihmisten välillä vallitsee rauha. Rauha on oikeastaan perusedellytys sillä, että me voimme toimia avoimesti lähimmäistemme kanssa.

Jumalan lapsia ovat kaikki ne, jotka haluavat kaikessa edistää ja rakentaa rauhaa. Tämä jo siitäkin syystä, että Jumala on monien lukemattomien määreiden lisäksi ”Rauhan Jumala”. Profeetta Jesajan ennustus viittaa myös tähän: ”Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on Hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.” (Jes. 9:5-6)

Kun kerran Kristukseen Rauhan Ruhtinaana, niin silloin rauhantekijöitä ovat myös kaikki ne jotka pyrkivät luomaan ehyen suhteen ihmisen ja Jumalan välille. Tällöin rauha ei ole pelkästään ulkoista rauhaa, vaan siihen liittyy myös sisäinen rauha. Ihmisen tulisi rakentaa myös omaa sisäistä rauhaansa, joka auttaa häntä kulkemaan kohti Jumalaa. Monestihan me viittaamme rukoilemiseen myös sanalla ”hiljentyä”. Se ei tarkoita sitä, että kaiken tulisi olla täysin äänetöntä, sillä esimerkiksi meidän jumalanpalvelukset ovat pääsääntöisesti eteenpäin soljuvaa rukousta, jossa ei pidetä pitkiä taukoja. Hiljentyminen on ennen kaikkea ihmisen sisäisen rauhan ja hiljaisuuden kehittymistä, jossa hän voi yhä enemmän kiinnittää huomiotaan Jumalaan ja yhä vähemmän turhiin maallisiin asioihin. Tietysti maallisiakin asioita täytyy hoitaa, mutta rukouksessa me saamme jättää ne taaksemme. Liturgiassa tämä tulee hyvin selvästi esille juuri Kerubiveisussa, jossa meidän tulisi ”heittää pois kaikki maalliset huolet.”

Ehkä juuri rauhaan liittyen meidän on tutkittava vielä erästä Kristuksen opetusta, joka saattaa herättää meissä paljon kysymyksiä. Seuraavassa Kristuksen opetuksessa rauha näyttäisi olevan kaikkea muuta kuin lähellä:

"Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 10:34-39)

Tässä kohden Kristus viittaakin siihen, että kaikki eivät ole valmiita hyväksymään hänen opetustaan ja tämä tulee lopulta jakamaan jopa perhekuntia kahtia. Jumalan valtakuntaan pyrkivillä elämäntavat ovat toisenlaiset kuin esimerkiksi niillä, jotka haluavat kulkea maallisten ihanteiden mukaan. Yhä tänäkin päivänä monissa perheissä syntyy vakaviakin ristiriitoja sen vuoksi, että toinen haluaisi viettää uskonmukaista elämää ja toinen taas ei.  Tässä yhteydessä voisi puhua suoranaisesta kateudesta Kristusta kohtaan, jossa esimerkiksi aviopuolisoa ei haluta laskea hyvällä omallatunnolla pyhäpäivinä kirkkoon, vaan hänen oletetaan toimivan toisen osapuolen tahdon mukaan. Vaikka Kristus kannustaakin pyrkimään kaikessa rauhaan ja tätä kautta pyrkimään kohti Jumalan valtakuntaa, niin Hän ei salaa meiltä elämän tosiasioita. Ei ole olemassa kultaista keskitietä, vaan jokainen teko vie meitä joko kohti Jumalaa tai sitten Jumalasta pois. Tämän saman muistutuksen meille antaa venäläistyylinen risti, jossa alhaalla oleva vinopuu osoittaa sekä ylös että alas päin, viitaten ryöväreihin, joista toinen halusi Kristuksen kanssa paratiisiin ja toinen omassa paatuneisuudessa vajosi pois Kristuksesta.

Jumalan tahdon mukainen elämä saattaa vieraannuttaa meitä esimerkiksi tietyistä sosiaalisista ympyröistä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän kaikessa tulisi olla edelleenkin rauhantekijöitä. Meidän ei tule ylläpitää vihamielistä suhdetta toisiin ihmisiin, vaikka he eivät kykene näkemään asioita samalla tavoin kuin me. Lisäksi on hyvinkin mahdollista, että lähimmäisemme saattaa jossain vaiheessa ymmärtää meidän uskonmukaisen elämän merkityksen ja tätä kautta hän on valmis sovinnontekoon. Useimmiten elämän ja iankaikkisuuden merkitys avautuu joillekin vasta jonkin onnettomuuden tai muunlaisen menetyksen myötä. Rauhantekijä on aina valmis vastaanottamaan avosylin ihmisen, joka haluaa taas kääntyä puoleemme. Kristitty ei siis ole vihaa ylläpitävä ihminen, vaan hän on rauhantekijä. Siitäkin huolimatta, että Kristuksen seuraaminen voi viedä meitä eri suuntaan verrattuna valtaosaan muista ihmisistä.

Sovinnon tärkeys (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Vietämme tänään viimeistä valmistussunnuntaita, jonka myötä kohta siirrymme itse Suureen paastoon. Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen vuorisaarnasta, jossa meitä neuvotaan antamaan anteeksi ja paastoamaan oikealla tavalla.

Tätä päivää kutsutaan Sovintosunnuntaiksi, sillä anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat hyvän ihmissuhteen perusedellytys. Kuinka monen ihmisen kanssa olisimme lopulta puheväleissä ellei meillä olisi kykyä pyytää anteeksi ja antaa anteeksi?

Valitettavasti tämä ei aina ole niin helppoa, sillä meillä on suuri vaara kääntyä pois lähimmäisistämme. Joskus se tapahtuu riidan tai muun erimielisyyden seurauksena. Toisinaan saatamme vähätellä ja arvostella jotakuta ja näin huomaamatta rakennamme muuria itsemme ja lähimmäisemme välille. Mutta mistä nämä erimielisyydet lopulta lähtevät liikkeelle?

Monesti voi käydä niinkin, että ymmärtäneet tai tulkinneet väärin toisen ihmisen sanomisia ja tekemisiä ja tämän vuoksi haluamme ottaa tähän etäisyyttä.

Ajatellaan vaikka sellaista tilannetta, että joku ihminen on käyttäytynyt mielestämme hyvin tylysti epäkohteliaasti meitä kohtaan. Eikö siinä ole jo tarpeeksi syytä pahoittaa oman mielensä ja jopa suuttua moisesta käytöksestä? Me jäämme odottamaan anteeksipyyntöä, mitä emme kuitenkaan saa. Silloin vasta tulistumme ja kieltäydymme olemasta tällaiseen ihmiseen edes yhteydessä.

Mutta eikö meidän tulisi kuitenkin aina ensimmäisenä selvittää syyt, että miksi näin on tapahtunut? Mitä jos tuo toinen ihminen ei halunnutkaan loukata meitä? Mitä jos hän olikin vain väsynyt? Mitä jos hänellä olikin niin suuria huolia ja murheita, että hän ei kertakaikkisesti jaksanut olla meitä kohtaan niin ystävällinen? Mitä jos olisikin ollut niin, että tuon toisen ihmisen kenties epäkohteliaan käytöksen takana olikin suoranainen avunpyyntö? Ja meidän vastauksemme tähän kaikkeen olikin selän kääntäminen tälle ihmiselle!

Me emme voi hyvällä omallatunnolla ottaa etäisyyttä toiseen ihmiseen, jollemme ole ensin yrittäneet selvittää asioiden todellisia syitä. Liian usein riidan ja eripuraisuuden taustalla on vain ja ainoastaan joukko väärinymmärryksiä, joita ei jostain syystä vaivauduta selvittämään. Ilman asioiden selvittelyä ja sovinnontekoa alkaa välimatka kasvamaan toiseen ihmiseen. Lopulta saatamme huomata, että välinpitämättömyys on saanut meistä yliotteen, emmekä halua edes ponnistella sen eteen että eläisimme sovinnossa. Tällainen tila on äärimmäisen vaarallinen, sillä rakkaudettomuus ajaa meidät kauemmaksi myös Jumalasta.

Meidän kykymme anteeksi antamiseen ja anteeksi pyytämiseen ei ole jokin irrallinen asia, vaan se aina vaikuttaa myös meidän suhteeseemme Jumalaan. Me emme kertakaikkisesti voi väittää suhteemme Jumalaan olevan täysin kunnossa, jos samanaikaisesti tietoisesti ylläpidämme vihaa lähimmäisiämme kohtaan.

Kun työnnämme toista ihmistä pois luotamme, niin samalla työnnämme Jumalaa pois luotamme. Tämä ei siis tapahdu Jumalan toimesta, vaan ihminen tekee tämän itse itselleen. Kristus muistuttaa tästä sanoen: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Tämän samaisen asian lausumme todeksi joka kerran, kun luemme tai laulamme Isä meidän – rukouksen. Voisi oikeastaan kysyä, että voimmeko edes lukea Isä meidän – rukousta, jos emme ole tehneet sovintoa lähimmäistemme kanssa? Jos me tietoisesti ylläpidämme riitaa toisen ihmisen kanssa ja samanaikaisesti pyydämme Jumalaa antaa anteeksi samalla mitalla kuin me itse annamme anteeksi, niin emmekö juuri silloin kiellä Jumalaa antamasta meille anteeksi?

Isä meidän rukous luetaan aina ennen Ehtoollista ja olettamuksena onkin, että olemme todellakin kelvolliset lausumaan tuon rukouksen. Muussa tapauksessahan meidän tulisi kiirehtiä tekemään sovintoa.

Suuren paaston alkamisessa on kysymys samantapaisesta asiasta. Me emme ole kelvolliset aloittamaan paastoa, jos me samanaikaisesti ylläpidämme sellaista tilaa, joka estää meitä kasvamasta hengellisesti. Jos me väkipakolla tai teennäisesti ryhdymme paastoamaan, niin silloin siitä saatava hyöty on käytännössä olematon. Ensimmäinen ohje paastoamiseen onkin se, että me todella haluamme paastota ja toimia sen mukaan.

Sovinnon tekeminen on äärimmäisen oleellinen asia pelastuksemme kannalta! Ei siis ihme, että ennen Suurta paastoa meitä kannustetaan sovintoon. Koko paaston tarkoituksena on johdattaa ihmisiä lähemmäksi Jumalaa. Pelastus ei riipu pelkästään siitä että mikä on oma henkilökohtainen suhteemme Jumalaan. Siihen vaikuttaa myös suhteemme toisiin ihmisiin.

Sovintosunnuntain illan ehtoopalveluksesta alkaa kohoamisemme Suuren paaston tielle. Tuon ehtoopalveluksen lopussa me pyydämme toinen toisiltamme anteeksi ja tietysti samanaikaisesti myös annamme anteeksi. Tämä on yksi kirkkovuoden kauneimmista ja tärkeimmistä hetkistä, jossa meitä muistutetaan sovinnon tärkeydestä. Antakaamme toinen toisillemme anteeksi, niin voimme hyvin omintunnoin pyytää Jumalaa antamaan meille anteeksi. Amen!