Onko synti sitä, että istutaan sisällä kauniilla säällä, vai
onko se jotain muuta?
Teologisesti tähän voisi vastata, että syntiä on kaikki se
mikä vie meitä pois Jumalasta ja lähimmäisistämme. Mutta samaan hengenvetoon
voisi sitten kysyä, että paljonko on olemassa sellaista syntiä johon emme voi
itse niin paljoa vaikuttaa?
On helppo määritellä synniksi esimerkiksi sellaiset asiat,
että joku on varastanut jotain tai puhuu pahaa toisesta ihmisestä. Tällaiset
synnit on helpompi jo tunnistaakin. Mutta miten sitten suhtautua sellaisiin
asioihin, jotka vaikuttavat meihin itseemme hyvin salakavalalla tavalla? Onko
esimerkiksi murehtiminen syntiä, jos meistä tuntuu siltä, että se vain
yksinkertaisesti kuuluu meidän luonteenpiirteeseen?
Turhanpäiväinen murehtiminen ja huolien kantaminen on siinä
mielessä syntiä, että se vie meidän aikaamme ja voimavarojamme pois kaikesta
hyvästäkin. Murheen tunne ei itsessään ole tietenkään syntiä, mutta jos me
jäämme tietoisesti siihen tilaan, niin silloin se muuttuu synniksi. Ei siis
ihme, että liturgian keskeisimpään osaan meitä ryhdytään kannustamaan juuri
Kerubiveisun sanoin: ”heittäkäämme pois siis kaikki maalliset huolet”. - Eli lopettakaamme turhanpäiväinen murehtiminen!
Turhanpäiväistä murehtimista on esimerkiksi se, että me suuntaamme
ajatuksemme johonkin asiaan, johon emme tietyllä hetkellä pysty vaikuttamaan
millään tavoin. Ajatellaan vaikkapa hammaslääkärillä käyntiä. Me valvomme öitä
ja kulutamme itsemme loppuun sillä pohdinnalla, että miten kauheaa se
saattaakaan olla sitten istua siinä hammaslääkärin tuolilla. Me siis toisin
sanoen kärsimme jostakin tietystä asiasta enemmän kuin kerran vain sen vuoksi,
että murehdimme sitä niin paljon etukäteen. Joku toinen taas saattaa murehtia
siitä, että muistaako hän viedä kirjeen postiin tai ostaa kaupasta kaiken
tarvittavan. Kolmas murehtii edessä olevaa kokousta, joka ei kuitenkaan
murehtimalla ratkea tai tule vastaan yhtään sen nopeammin.
Kuinka helposti turhasta murehtimisesta voi päästä sitten
eroon? Se onkin hyvä kysymys. Se vaatisi meiltä taas jonkinlaista
oma-aloitteista asennekasvatusta. Jälleen kerran sana ”MIKSI” toimii hyvänä
lähtökohtana itsepohdinnalle.
Miksi minä murehdin, jos se ei todellisuudessa auta minua
mitenkään? Miksi en tietyssä tilanteessa voisikin kääntää näitä kielteisiä
ajatuksia myönteisiksi? Murehtiminenhan saa lisää voimaa juuri kielteisyydestä.
Murehtiminen on oikea pessimistin tavaramerkki.
Kielteistä mielialaa ei voiteta yltiöoptimismilla, jossa
naama väännetään vaikka väkisin hymyyn. Terve elämänmyönteisyys ja toivo
paremmasta antavat voimia siihen, että voitamme tuon turhan murehtimisen.
Rukous on siinä paras apu. Ja rukouksessakin meidän tulee olla sinnikkäitä ja
kärsivällisiä. Kristuskin joutui murheen valtaan kärsimyksiensä edellä (kts.
Matt. 26:37) Kolmesti Hän rukoili ja sen jälkeen lähti määrätietoisesti
kohtamaan kavaltajansa, tietäen, että kaikki kulkisi nyt vääjäämättä kohti
ristiä ja kärsimyksiä. Murhe ja tuska oli kuitenkin nyt voitettu!
En voi myös olla viittaamatta edelliseen kirjoitukseeni,
jossa puhuin kirkossa käymisen tärkeydestä. Me emme mene kirkkoon vain tavan
vuoksi, vaan me haemme sieltä voimaa, joka auttaa meitä suhtautumaan omaan
elämäämme ja siihen liittyviin murheisiin uudella tavalla. Usko ja sitä
vahvistava rukous eivät poista kaikkia elämässä olevia vaikeita asioita. Ne
antavat kuitenkin voimaa päästä murheista helpommin yli.
