Jos toimisimme tämän lain mukaan, niin tuskinpa meillä kovinkaan monessa paikassa toimitettaisiin jumalanpalveluksia.
Olenko nyt sitten hieman kyyninen?
Ajatelaanpas nyt kuitenkin sitä, että viimeisen 20 vuoden aikana monissa paikkakunnissa väki on harventunut kirkoissa ihan huomattavasti. Pitäisikö siis jumalanpalveluksia vähentää samassa suhteessa? Kenties palvelusten vähentäminen on jossain määrin oikeutettua sellaisissa kylissä, joissa koko väestöpohja on romahtunut. Entäs sitten suuremmilla paikkakunnilla?
Jumalanpalvelusten vähentäminen voi saada aikaan pahan kierteen. Mitä vähemmän toimitetaan, niin sitä vähemmän ihmisillä on tilaisuuksia osallistua niihin. Jumalanpalvelusten harvenemisesta ei edes aina valiteta, sillä saahan sitä paremmalla omallatunnolla olla kotona, kun kellot eivät kutsu kirkkoon.
Nurmeksessa yritetään mennä tulta päin ja uhmata tätä kysynnän ja tarjonnan lakia, jota mielestäni ei kuulu soveltaa jumalanpalveluksiin. Arkipäivänä toimitetaan aamu- ja ehtoopalveluksia ja välillä liturgioita. Joku voisi nyt ajatella, että ajaako pappi tässä itseänsä piippuun, kun tällä tavoin juoksee alvariinsa kirkossa?
Itse uskaltaisin väittää, että jumalanpalvelukset eivät ole rasite. Ensinnäkin on hyvä muistaa se, että asioita joko täytyy tehdä tai niitä saa tehdä. Seurakunnissa on tietty minimi jumalanpalvelusten toimittamisen suhteen. Papin täytyy mennä sunnuntaisin ja suurina juhlina kirkkoon, vaikka joskus on niitäkin aamuja, jolloin tekisi mieli ennemmin kääntää kylkeä ja jatkaa vielä unia. Arkipäiville ei ole mitään velvoitteita. Ainahan sitä toivoisi, että olo olisi sellainen, että saa mennä kirkkoon.
Koska arkipäivän jumalanpalvelukset ovat "ylimääräisiä", niin niihin suhtautuu aivan toisella tavalla. Minä todellakin saan mennä arkena kirkkoon, koska minun ei silloin täydy mennä. Kirkko on vieläpä aivan vieressä, joten miksi ihmeessä en menisi aamulla toimittamaan aamupalvelusta ja illalla ehtoopalvelusta? Aikaa näihin kuluu päivässä vajaat kaksi tuntia. Koska perheessämme ei ole digiboksia, josta seurata Salkkareita tai Kauniita ja rohkeita on meillä aikaa käydä kirkossa, josta löytyy kristityn Salkkarit ja Kauniit ja Rohkeat. Osallistumme pyhiin Salaisuuksiin ja saamme kuunnella kauniiden stikiiroiden muodossa kertomuksia kirkon pyhien ihmisten rohkeudesta. Se on rikkaus, joka ei voi olla uuvuttavaa.
Kirkon seinät eivät ainakaan vielä pullistele ihmispaljoudesta arkipäivinä, vaikka kyse onkin jostain jonka pitäisi kuitenkin olla itsestäänselvyys. Matkailua harrastaneet tietävät sen, että monissa (kristillisissä) maissa kirkon ovet aukeavat myös arkipäivinä. Kreikassa tämä on enemmänkin itsestäänselvyys. Siellä lähes jokaisessa pienen pienessä kylässä on kirkko ja pappi. Muistan eräänkin paikan, jossa pappi toimitti ehtoopalveluksen joka päivä, vaikka kirkossa ei välttämättä ollut yhtään ihmistä. Jumalanpalvelusten toimittaminen ei perustunut kysynnän ja tarjonnan lakiin, vaan näin tapahtui, jotta ihmisillä olisi mahdollisuus palvella Jumalaa. Oli äärimmäisen tärkeää, että jokainen kyläläinen tiesi, että heillä on joka ilta mahdollisuus mennä kirkkoon rukoilemaan.
Olisi lohdullista, jos meillä Suomessakin olisi enemmän pyhäkköjä joissa voisi arkenakin poiketa ohikulkumatkalla sytyttämässä kynttilän. Kirkon työntekijöiden voimavarat ovat tietysti rajalliset. Meidän tulisikin muistaa myös se, että ehtoo- ja aamupalveluksia voi aivan hyvin toimittaa maallikkovoimin. Jumalanpalveluksien toimittamisessa voimavaroja pystyy ja täytyykin jakaa.
Kirkkokunnassa pohditaan juuri parasta aikaa hallinnon uudistamista. Voisiko sitä uudistaa sillä tavoin, että seurakunnissa voimavaroja voisi enemmän keskittää juuri jumalanpalveluksiin?
Rukouksen merkitys ei ole näet hävinnyt mihinkään. Me olemme ainostaan unohtaneet sen tärkeyden ja elämme siinä harhakuvassa, jossa television saippuasarjat tuovat ihmisten elämään sitä paljon kaivattua sisältöä. Kirkon tulisi pystyä kilpailemaan tuossa kanavatarjonnassa. Kilpailu ei toteudu kovin hyvin silloin, kun meidän tarjottavamme rajoittuu hyvin harvoihin ajankohtiin.
