Suuren paaston edellä

 Suurta paastoa edeltävät seuraavat valmistussunnuntait:

- Publikaanin ja fariseuksen sunnuntai
- Tuhlaajapojan sunnuntai
- Tuomiosunnuntai
- Sovintosunnuntai

Itse asiassa vauhtia voi ottaa vielä vähän kauempaa ja niputtaa näiden edelle vielä Sakkeuksen sunnuntain. Näiden päivien teemat ovat otettu suoraan evankeliumista ja niitä voidaan jossain mielessä pitää kirkkovuoden tärkeimpinä opetuksina.

Olen joskus pohtinut sitä, että minkä vuoksi näitä tärkeitä evankeliumilukuja ei ole sijoitettu itse Suureen paastoon, joka on kirkkovuoden opettavaisinta aikaa. Itse paastossa olevien sunnuntaipäivien evankeliumiluvut eivät ole niin voimallisia kuin nämä valmistusaikojen tekstit.

Ehkä tässä kyse on vähän samasta kuin autolla ajamisesta. Autokoulussa käydään asiat seikkaperäisesti läpi, jotta varmasti ajaminen ja liikennesäännöt hallitaan kun lähdetään itsenäisesti liikenteeseen. Samalla tavoin on paastossa. Meidän täytyy osata perusteet ennen varsinaista paastoa.

Suuresta paastosta voisi sanoa montakin asiaa, mutta pitäytykäämme nyt näiden valmistuspäivien opetuksessa:

SAKKEUKSEN SUNNUNTAIN opetus liittyy siihen, että Kristuksen kohtaaminen ja ylipäätänsä jonkin hyvän saavuttaminen edellyttää meiltä vaivannäköä. Kristus ei olisi tullut Sakkeuksen vieraaksi jos tämä olisi vain istunut kotona ja odottanut. Samaa edellytetään meiltäkin. Kristuksen kohtaaminen ei vaadi tässä tapauksessa puuhun kiipeämistä, vaan yksinkertaisesti astumista kirkkoon ja osallistumista yhteiseen rukoukseen. Toisaalta se on myöskin oman henkilökohtaisen rukouselämän kehittämistä.

PUBLIKAANIN JA FARISEUKSEN SUNNUNTAI
Mutta minkälaista on hyvä rukous?
Tähän meille antaa vastauksen Kristuksen vertaus publikaanista ja fariseuksesta. Tässä vertauksessa meille osoitetaan, että ihminen voi rukoilla väärin jos hän toimii kuten fariseus toimi. Siinähän fariseus luetteli omia hyviä tekoja ja korosti muiden syntisyyttä, mutta ei kuitenkaan millään tavoin kyennyt myöntämään omia heikkouksiaan. Eihän se ole rukousta jos kehumme itseämme ja haukumme muita. Siksi publikaanin yksinkertainen rukous ja oman syntisyyden myöntäminen toimivat meille esimerkkinä oikeasta rukouksesta.

TUHLAAJAPOJAN SUNNUNTAI
Ihminen ei voi pyrkiä olemaan parempi jos hän kuvittelee olevansa täydellinen. Hän ei välttämättä tajua huonoa tilaansa, ellei hän katso itseään peiliin ja ymmärrä tehdä mielenmuutosta. Vertaus tuhlaajapojasta on katumuksen mysteerion ikoni, jossa meitä muistutetaan siitä, että palaaminen Jumalan yhteyteen edellyttää itsetutkiselua ja katumusta. Sanoma on lohdullinen, sillä vastassa ei ole armoton isä, vaan lastaan rakasta ja armahtavainen Isä. Kristus kutsuu meitä katumukseen!

TUOMIOSUNNUNTAI
Mutta vaikka me kykenisimmekin katumukseen, niin se ei itsessään riitä, sillä samanaikaisesti meillä tulisi olla kyky tehdä hyvää. Tuomiosunnuntain kuvaus viimeisestä tuomiosta voi olla mielestämme pelottava, mutta se antaa meille kuitenkin lohdullisen opetuksen. Meiltä ei vaadita mahdottomia! Meiltä ei kysytä sitä että kuinka paljon olemme saavuttaneet kunniaa ja mainetta tässä ajallisessa elämässä. Meiltä ei kysytä, että oliko meillä paljon omaisuutta ja olimmeko julkkiksia. Meiltä kysytään yksinkertaisesti, että olemmeko huomioineet lähimmäisemme, vai olemmeko sittenkin olleet välinpitämättömiä?

SOVINTOSUNNUNTAI
Jotta voimme hyvillä mielin ja puhtaalla omalla tunnolla aloittaa kivloituksen, niin meillä ei saisi olla tarpeettomia taakkoja. Erimielisyydet ja suoranainen vihanpito ihmisten välillä on äärimmäisen kuluttavaa. Ja miten pystymme edes lausumaan Isä meidän - rukousta, jossa pyydämme Jumalalta samassa suhteessa anteeksiantamusta mitä me osoitamme lähimmäisillemme jos me emme kuitenkaan kykene antamaan anteeksi? Kyky anteeksiantamukseen ja anteeksipyytämiseen avaavat meille tien todelliseen kilvoitteluun, jossa me haluamme muuttua paremmiksi ihmisiksi.

Nämä paastoa edeltävät valmistussunnuntait antavat meille ohjeen siitä, että miten meidän tulisi elää elämäämme. Eikää pelkästään suuressa paastossa, vaan itse asiassa koko ajan.

Paaston tarkoitus I - RUOKA

Hyvä lähtökohta paaston tiellä on itselle esitetty kysymys, että haluanko todella paastota vai en? Jos paasto on pakkoa, niin on vaikea kuvitella sen hyödyttävän meitä. Itse asiassa väkinäinen ilman todellista sisäistä halua oleva paasto voi pahimmassa tapauksessa olla pelkkää ulkokultaisuuttaa, jota toteutetaan siksi että muut sen huomaisivat. Ja tätähän paasto ei voi olla!
Tätä kaikkea ei saa ymmärtää kuitenkaan niin, etteikö meillä olisi hetkiä jolloin joudumme pakottamaan itsemme toimimaan tietyllä tavalla. Kansanomaisesti kyse on siitä, että "otamme itseämme niskasta kiinni". Mutta perimmäinen kysymys kuuluu, että saammeko vai joudummeko paastoamaan?

Seuraava kysymys kuuluukin, että miten paastoa voi parhaiten toteuttaa?

Ruuasta puhutaan paljon ja kieltämättä se on hyvin keskeinen asia elämässämme. Ilman ruokaa emme voi elää ja ruuan valmistamiseen ja itse ruokailuun käytämme lopulta paljon aikaa. Mutta mikä on lopulta tarpeellista ja mikä tarpeetonta? Mistä on meille hyötyä ja mistä ei?
Syntiinlankeemus kaikessa yksinkertaisuudessaan on kuvattu syömisenä. Ei sillä tavoin, että itse syöminen olisi syntiä, vaan nimenomaan kielletyn hedelmän syöminen oli syntiä. Joku voi aina yrittää saivarrella ja selittää vertauskuvallisuudella luomiskertomusta auki, mutta joka tapauksessa syöminen ja syntiinlankeemus on liitetty toisiinsa.

Pidättyväisyyden ja itsehillinnän ensiaskeleena on nähty pidättäytyminen sellaisesta ruuasta, joka ei liiallisuudessaan ole meille hyväksi. Ihan järjelläkin ajateltuna paastoruoka kaikessa kevydessään on terveellistä ja se kuluttaa myös luomakuntaa huomattavasti vähemmän. Meillä tulisi olla kyky edes hetkellisestä rajoittaa näitä raskaita ruokalutottumuksia.

Mutta on hyvä jo tässä vaiheessa ymmärtää jotain paaston olennaisimmasta merkityksestä. Sen tarkoitus ei ole olla irrallista hurskastelun aikaa pari kertaa vuodessa, vaan ennemmin se muistuttaa siitä, että millaista elämän tulisi olla koko ajan. Paaston mukaisesta elämästä löydämme yhteyden paratiisiin. Paaston aikaa on kutsuttu pyhittämisen ajaksi, joka nostaa meidät (edes hetkellisesti) ylös tavallisesta arjesta. Puhumme monesti "paastoon laskeutumisesta", vaikka todellisuudessa sen tarkoitus on siis nostaa meidät tämän kaiken arkisen ja monesti hyvinkin turhanpäiväisen elämänmenon yläpuolelle.

Paastoon siirtymisajat ovat ruuan suhteen saaneet myöskin outoja piirteitä. On totta, että jääkaappi syödään tyhjäksi raskaista ruuista ja yhtä lailla on oikein, että esimerkiksi pääsiäistä juhlitaan pääsiäisruuilla, mutta pystymmekö toteuttamaan tätä oikein? Paastoa ei edellä sellainen revittely, jossa syömme varastoon, kuten karhu tekee ennen talviunille menoaan. Samalla tavoin pääsiäisenä tai jouluna ei ole tarkoitus takautuvasti ottaa takaisin kaikkea sitä, mitä paaston aikana on "menettänyt".

Itse asiassa pääsiäisherkut ovat monesti syntyneet hyvin luontevalla ja järkevällä tavalla. Hyvän  esimerkin meille antaa tunnettu paastoherkku pasha. Se on syntynyt yksinkertaisesti niin, että paastonajalla vähemmälle käytölle jäänyt maito hapatettiin ja muutettiin rahkaksi, josta sitten pääsiäiseksi tehtiin pashaa.

Ruokapaastonkaan merkitystä ei ole tarkoitus mitätöidä paaston päätyttyä, vaan sen tulisi jättää meihin pysyvä jälki, aivan kuten muunlaisenkin paastoamisen (josta kerron kohta lisää). Jokaisen paastokauden jälkeen meidän tulisi olla viisaampia siinä, että mikä on minulle tarpeellista ja mikä ei. Kaikkein yksinkertaisin itsehillinnän muoto on se, että mitä laitamme suusta sisälle. Paljon haastellisempaa on pidättäytyminen siinä, että mitä päästämme suusta ulos.

Kristillisessä paastossa kyse ei kuitenkaan ole pelkästä ruuasta, sillä muutoinhan voisimme kutsua sitä yhtä hyvin dieetiksi (jollaisia maailmassa on jo hyvinkin paljon). Kristillinen paasto on jotain paljon enemmän ja sen vuoksi sen vuoksi emme voi pelästään keskittyä ruokaan. Tästä huolimatta emme saa kuitenkaan vähätellä ruuan mekitystä. Se on paaston lähtökohta ja yksi helpoimmista kiusauksista. Jos me haluamme sivuuttaa sen tarpeettomana ja vähäpätöisenä, niin viemme pohjan pois koko muulta paastolta.

Muistammeko Kristuksen erämaapaaston heti Hänen kasteensa jälkeen? Paholaisen ensimmäinen Kristukselle asettama kiusaus oli yllytys muuttaa kivet leiviksi. Miltä olisikaan kuulostanut, jos Kristus olisi todennut, että "Tehdäänpä niin ja syödäänpä nyt oikein kunnolla, kun eihän tällä ruualla niin suurta merkitystä ole. Paastoan enemmän muista asioista". Kristus ei tehnyt näin, vaan hän siirtyi seuraavaan haasteeseen vasta ruokapaaston jälkeen.

En edelleen sanele teille, että mitä saatte syödä ja mitä ette syö, sillä jokainen paastoaa omien kykyjen ja tarpeittensa mukaan. Kirkko on kuitenkin antanut meille selkeät ohjeet ja puitteet nimenomaan ruokapaastolle. Olisi suoranaista ylpistelyä väittää, että juuri tämän asian voi aivan hyvin sivuuttaa minulle tarpeettomana. Jos itse Kristus joutui taistelemaan tätä kiusausta vastaan, niin kuinka paljon herkemmin me olemme taipuvaisia lankemaan jo tässä vaiheessa.

Todellisessa kilvoittelussa ei ole oikoteitä!

Maailma on paastosääntöjä tulvillaan

Suuri paasto lähestyy ja jälleen nousee ajankohtaiseksi kysymys siitä että miten jokainen voisi parhaiten paastota.
En ryhdy antamaan hienoja paastoreseptejä sellaisiin herkkuihin joita voidaan paaston aikana hyvällä omallatunnolla laatia.
En ryhdy myöskään kertomaan poikkeuksista joita joissakin tilanteissa voi tehdä. En kiellä sitä etteikö poikkeuksia ole, mutta ne ovat aina henkilökohtaisia ja siksi jokaisen tulisi keskustella omista paastsäännöistä oman rippi-isänsä tai seurakunnan papin kanssa ennemmin kuin etsiä esimerkiksi netistä joku satunnainen kirjoittaja, jonka matalalle rimalle asetetut paastosäännöt tuntuvat mieleiseltä.
Paasto on monessa suhteessa hyvin henkilökohtainen asia, aivan kuten on lääkärin meille määräämät lääkkeetkin. Jollekin tietty ainesosa toimii parantavana lääkkeenä, kun taas toiselle se voi olla puhdasta myrkkyä. Sen vuoksi me emme voi julistaa, että minun paastosääntöni on paras vaihtoehto myös naapurilleni.

Kirkon paasto-ohjeet yleisellä tasolla ovat selkeitä: Ei maito- ja lihatuotteita ja kalaakin vain tiettyinä päivinä (tarkemmat tiedot löytyvät kalenterista). Toki kasvavat lapset, raskaana olevat tai imettävät äidit ovat esimerkiksi oma lukunsa, mutta hekin voivat muiden tavoin kysyä neuvoa. Tämän neuvon kysyminen ei ole lopulta vaikeaa, sillä papin löytää kirkosta tai hänen juttusilleen voi varata ajan, hänelle voi soittaa tai lähettää sähköpostia. Etsivä löytää jos hieman vaivaa haluaa nähdä.
En halua tällä kaikella nostaa meitä pappeja kaikkivoipaisuuden jalustalle, vaan yksinkertaisesti muistuttaa, että hän neuvoo hengellisissä asioissa siinä missä lääkäri neuvoo monesti ruumiillisissa tai psyykkisissä asioissa (ja papin juttusille pääsee monesti lyhyemmällä jonotuksella).

Kuten jo alussa mainitsin, niin en ryhdy antamaan mitään hienoja paastoon liittyviä ruokaohjeita. Tästä huolimatta yhden ohjeen kuitenkin haluan antaa:
- Käykää mahdollisimman usein kirkossa!
Paasto ilman rukousta ei ole lopulta hengellisessä mielessä paasto, vaan silloin se on jonkin sortin dieetti tai elämäntavan muutos. Jos haluat viettää Suurta Paastoa, niin aloita se silloin kirkosta!

Sovinnon tärkeys (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Vietämme tänään viimeistä valmistussunnuntaita, jonka myötä kohta siirrymme itse Suureen paastoon. Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen vuorisaarnasta, jossa meitä neuvotaan antamaan anteeksi ja paastoamaan oikealla tavalla.

Tätä päivää kutsutaan Sovintosunnuntaiksi, sillä anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat hyvän ihmissuhteen perusedellytys. Kuinka monen ihmisen kanssa olisimme lopulta puheväleissä ellei meillä olisi kykyä pyytää anteeksi ja antaa anteeksi?

Valitettavasti tämä ei aina ole niin helppoa, sillä meillä on suuri vaara kääntyä pois lähimmäisistämme. Joskus se tapahtuu riidan tai muun erimielisyyden seurauksena. Toisinaan saatamme vähätellä ja arvostella jotakuta ja näin huomaamatta rakennamme muuria itsemme ja lähimmäisemme välille. Mutta mistä nämä erimielisyydet lopulta lähtevät liikkeelle?

Monesti voi käydä niinkin, että ymmärtäneet tai tulkinneet väärin toisen ihmisen sanomisia ja tekemisiä ja tämän vuoksi haluamme ottaa tähän etäisyyttä.

Ajatellaan vaikka sellaista tilannetta, että joku ihminen on käyttäytynyt mielestämme hyvin tylysti epäkohteliaasti meitä kohtaan. Eikö siinä ole jo tarpeeksi syytä pahoittaa oman mielensä ja jopa suuttua moisesta käytöksestä? Me jäämme odottamaan anteeksipyyntöä, mitä emme kuitenkaan saa. Silloin vasta tulistumme ja kieltäydymme olemasta tällaiseen ihmiseen edes yhteydessä.

Mutta eikö meidän tulisi kuitenkin aina ensimmäisenä selvittää syyt, että miksi näin on tapahtunut? Mitä jos tuo toinen ihminen ei halunnutkaan loukata meitä? Mitä jos hän olikin vain väsynyt? Mitä jos hänellä olikin niin suuria huolia ja murheita, että hän ei kertakaikkisesti jaksanut olla meitä kohtaan niin ystävällinen? Mitä jos olisikin ollut niin, että tuon toisen ihmisen kenties epäkohteliaan käytöksen takana olikin suoranainen avunpyyntö? Ja meidän vastauksemme tähän kaikkeen olikin selän kääntäminen tälle ihmiselle!

Me emme voi hyvällä omallatunnolla ottaa etäisyyttä toiseen ihmiseen, jollemme ole ensin yrittäneet selvittää asioiden todellisia syitä. Liian usein riidan ja eripuraisuuden taustalla on vain ja ainoastaan joukko väärinymmärryksiä, joita ei jostain syystä vaivauduta selvittämään. Ilman asioiden selvittelyä ja sovinnontekoa alkaa välimatka kasvamaan toiseen ihmiseen. Lopulta saatamme huomata, että välinpitämättömyys on saanut meistä yliotteen, emmekä halua edes ponnistella sen eteen että eläisimme sovinnossa. Tällainen tila on äärimmäisen vaarallinen, sillä rakkaudettomuus ajaa meidät kauemmaksi myös Jumalasta.

Meidän kykymme anteeksi antamiseen ja anteeksi pyytämiseen ei ole jokin irrallinen asia, vaan se aina vaikuttaa myös meidän suhteeseemme Jumalaan. Me emme kertakaikkisesti voi väittää suhteemme Jumalaan olevan täysin kunnossa, jos samanaikaisesti tietoisesti ylläpidämme vihaa lähimmäisiämme kohtaan.

Kun työnnämme toista ihmistä pois luotamme, niin samalla työnnämme Jumalaa pois luotamme. Tämä ei siis tapahdu Jumalan toimesta, vaan ihminen tekee tämän itse itselleen. Kristus muistuttaa tästä sanoen: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Tämän samaisen asian lausumme todeksi joka kerran, kun luemme tai laulamme Isä meidän – rukouksen. Voisi oikeastaan kysyä, että voimmeko edes lukea Isä meidän – rukousta, jos emme ole tehneet sovintoa lähimmäistemme kanssa? Jos me tietoisesti ylläpidämme riitaa toisen ihmisen kanssa ja samanaikaisesti pyydämme Jumalaa antaa anteeksi samalla mitalla kuin me itse annamme anteeksi, niin emmekö juuri silloin kiellä Jumalaa antamasta meille anteeksi?

Isä meidän rukous luetaan aina ennen Ehtoollista ja olettamuksena onkin, että olemme todellakin kelvolliset lausumaan tuon rukouksen. Muussa tapauksessahan meidän tulisi kiirehtiä tekemään sovintoa.

Suuren paaston alkamisessa on kysymys samantapaisesta asiasta. Me emme ole kelvolliset aloittamaan paastoa, jos me samanaikaisesti ylläpidämme sellaista tilaa, joka estää meitä kasvamasta hengellisesti. Jos me väkipakolla tai teennäisesti ryhdymme paastoamaan, niin silloin siitä saatava hyöty on käytännössä olematon. Ensimmäinen ohje paastoamiseen onkin se, että me todella haluamme paastota ja toimia sen mukaan.

Sovinnon tekeminen on äärimmäisen oleellinen asia pelastuksemme kannalta! Ei siis ihme, että ennen Suurta paastoa meitä kannustetaan sovintoon. Koko paaston tarkoituksena on johdattaa ihmisiä lähemmäksi Jumalaa. Pelastus ei riipu pelkästään siitä että mikä on oma henkilökohtainen suhteemme Jumalaan. Siihen vaikuttaa myös suhteemme toisiin ihmisiin.

Sovintosunnuntain illan ehtoopalveluksesta alkaa kohoamisemme Suuren paaston tielle. Tuon ehtoopalveluksen lopussa me pyydämme toinen toisiltamme anteeksi ja tietysti samanaikaisesti myös annamme anteeksi. Tämä on yksi kirkkovuoden kauneimmista ja tärkeimmistä hetkistä, jossa meitä muistutetaan sovinnon tärkeydestä. Antakaamme toinen toisillemme anteeksi, niin voimme hyvin omintunnoin pyytää Jumalaa antamaan meille anteeksi. Amen!