Kuvakuulumisia seurakunnantarkastuksesta III

Liturgia Nurmeksessa

Ylidiakoni Paavo Kokotti lukee ekteniaa

Ehtoollinen

"Seurustelun sakramentti"

Kuvakuulumisia seurakunnantarkastuksesta II

Arkkipiispa Leo tervehtii seurakuntalaisia Valtimolla...

...ja seurakuntalaiset kuuntelevat arkkipiispaa

Seurue tutustumassa Rasimäen tsasounaan

Luottamushenkilöiden tapaaminen Nurmeksessa

Kanttori Mauri Mahlavuori ja arkkipiispa löysivät yhteisen ilonlähteen...

...joka oli valokuva kristinoppileiriltä. Löytyykö tuttuja?

Arkkipiispa Leo antaa illan päätteeksi Bomban isännälle Matti Konttiselle muistoksi kirjan

Kuvakuulumisia seurakunnantarkastuksesta

Pietarin ja Paavalin kirkko tammikuisena päivänä

Hallinnon tarkastusta seurakuntasalissa (Paavo Kokotti, Outi Vasko ja Timo Mäkirinta)

Isä Timo Mäkirinta tutustuu seurakunnan valokuvanäyttelyyn Juuan kirjastossa

Tutustumista Juuan tsasounan esineistöön.

Lahja Kirjavaisen (oik.) lahjoittamia ehtoollispeitteitä oli näytteillä Juuan tsasounassa.

Ylidiakoni Paavo Kokotti kertoo kuulumisia Juuan seurakuntasalissa.

Sakkeus (opetuspuhe)

Vietämme tänään Sakkeuksen sunnuntaita. Kirkkovuoden kierrossa tämä päivä antaa meille viitteitä jo lähestyvästä paastosta, vaikka tämä sunnuntai ei olekaan vielä varsinainen Suuren paaston valmistussunnuntai. Meille annetaan siis paljon aikaa valmistautua paastoon, joka taas valmistaa meitä Kristuksen ylösnousemuksen suureen juhlaan.

Evankeliumitekstien osalta Sakkeuksen sunnuntai ja sitä seuraavat muut sunnuntait ovat oikeita kirkkovuoden helmiä. Ne puhuttelevat meitä hyvin voimallisella tavalla. Jälleen kerran meidän on syytä pysähtyä pohtimaan, että mitä Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaaminen voi meille opettaa?

Sakkeus lyhyenä, mutta sitäkin uteliaampana henkilönä on tullut monelle tutuksi jo pyhäkoulusta tai sinapinsiemenkerhosta. Hauskojen ja helposti liiankin leppoisiksi pelkistettyjen evankeliumin tapahtumien taakse kätkeytyy kuitenkin paljon enemmän.

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Hän vastasi siitä, että Jerikossa kerättiin veroja omalta kansalta vieraille roomalaisille miehittäjille. Publikaanit olivat velvollisia tilittämään tietyn summan keisarille, mutta monesti he kiskoivat ihmisiltä enemmän rahaa, jonka he pistivät omaan taskuunsa. Publikaaneista ei siis todellakaan pidetty. He olivat muiden silmissä maanpettureita ja huijareita.

Sakkeus olisi halunnut nähdä  kaupungin halki kulkevan Jeesuksen, mutta hän ei lyhyenä nähnyt väkijoukon takaa yhtikäs mitään. Hän ei voinut kuitenkaan lähteä tuon väenpaljouden keskelle, sillä hänet olisi todennäköisesti piesty siellä kuoliaaksi. Varmasti paikalla oli sellaisia ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet hälinää hyväkseen ja tappaneet tuon maanpetturina pitämänsä miehen. Siksi Sakkeus juoksi edemmäksi ja kiipesi puun suojaan piiloon, jossa hän saattoi rauhassa seurata Kristuksen kulkua kaupungista ulos.

Tässä tilanteessa tapahtuikin jotain todella yllättävää. Kristus oli poistumassa kaupungista, kun hän pysähtyi ja kääntyi ylöspäin Sakkeuksen suuntaan ja sanoi tulevansa hänen vieraakseen. Väkijoukko oli varmasti tyrmistynyt! Kuka tahansa olisi ottanut Jeesuksen kotiinsa kunniavieraakseen, mutta sen sijaan tämä tarjoutuikin omasta aloitteesta menemään tuon syntisen huijarin kotiin.

Sakkeus oli tästä kaikesta enemmän kuin hyvillään. Sillä hetkellä hän koki myös mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, mitä hän oli ehtinyt ihmisille tekemään. Kristus totesi, että juuri tämän takia hän oli saapunut ihmisten keskelle: ”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. (Luuk. 19:10)

Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen liittyy syvällinen opetus. Ensinnäkin siinä heijastuu ihmisen kiinnostus ja kaipaus Jumalaa kohtaan. Valitettavan usein me ihmiset osaamme luoda itsellemme epäjumalia, joita kohtaan yritämme osoittaa tuota kiinnostusta ja kaipausta.

Olemmeko ikinä järjellä pohtineet sitä, että millaisia ovat ihmisten kiinnostuksen kohteet? Esimerkiksi tiettyjen julkisuuden henkilöiden nimet ovat ikään kuin taikasanoja, joiden pakottamina ihmiset ryntäävät ostamaan heistä kertovia lehtiä. Miten näiden julkkisten yksityiselämän seuraaminen voi edesauttaa meidän sielunpelastustamme?

Todellisen täyttymyksen voimme saavuttaa ainoastaan Kristuksessa. Jokainen rukous vie meitä lähemmäksi Jumalaa ja sen kautta myös Jumala vaikuttaa meissä. Suhteemme Jumalaan on siitä ainutlaatuinen, että se perustuu aina rakkauteen ja ihmisen vapaaseen tahtoon.

Eihän Kristuskaan sanellut Sakkeukselle, että tämän tulisi nyt osoittaa katumusta ja palauttaa kaikki vääryydellä hankitut rahat takaisin korkojen kera. Näin ei tapahtunut, sillä Kristus ei halunnut sanella ihmisille asioita, vaan heidän tuli itse omasta vapaasta tahdostaan toimia uudella tavalla.

Jumala vaikuttaa meissä, mutta sitä ennen meidän tulee olla kääntyneenä Jumalan puoleen. Sakkeus käytti suoranaista mielikuvitusta siinä, että hän pystyi näkemään Kristuksen. Meitäkin muistutetaan nyt siitä, että Kristus vaikuttaa meissä, kunhan vain osaamme kääntyä Hänen puoleensa.

Tämän päivän ongelma on siinä, että ihmiset haluavat Kristuksen asumaan luokseen, mutta samaan aikaan sen eteen ei haluta nähdä yhtään vaivaa. Olisiko Sakkeus saavuttanut mitään, jos hän olisi jäänyt istumaan omaan kotiinsa? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä mitään ei olisi tapahtunut ja hän olisi jatkanut entistä elämäntyyliänsä.

Meitä siis muistutetaan jo hyvissä ajoin ennen Suurta paastoa siitä, että hengellisen elämän kehittäminen edellyttää meiltä ponnisteluja kohti Kristusta. Me emme voi edes aloittaa todellista paastoa, jos  meidän kiinnostuksemme on jossain aivan muualla kuin Kristuksessa. Käytännössä meitä kannustetaan osallistumaan jumalanpalveluselämään, jossa me aivan ainutlaatuisella tavalla voimme kohdata Kristuksen. Tuo kohtaaminen saa meidän mielemme myös muuttumaan, jolloin me Sakkeuksen tavoin huomamme aikaisemmat erheemme ja haluamme hyvittää ne.

Yksi Suuren paaston tärkeimmistä opetuksista kätkeytyy juuri tähän Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen. Paasto ja kilvoittelu alkavat siitä, että me vilpittömästi haluamme kohdata Kristuksen. Hänelle kuuluu kiitos, kunnia ja ylistys, nyt aina ja iankaikkisesti. Amen.

Taitaa olla helpompi kavuta metsäviikunapuuta kuin meidän kotimaista mäntyä

.

Käytännön ekumeniaa

Vietämme nyt ekumeenista rukousviikkoa. Tämä viikko tahtoo aika ajoin luoda aikamoisia paineita seurakuntien työntekijöille, kun yhteisiä tapahtumia ryhdytään hiki hatussa järjestämään. Varmasti joissakin paikoissa syntyy väistämättä jopa sellaisia ajatuksia, että taas tässä pitää väkisin keksiä jotain yhteistä toimintaa ekumenian nimissä. Eikös se riitä, että kirkot sattuvat olemaan saman kadun varrella ja kyllähän tässä aina tervehditään kun tavataan?


Ekumeeninen yhteistoiminta jää monesti aika vajaaksi ja uskoivaistenkin on helppo syyllistyä siihen me vastaan muut ajattelumalliin, jossa "meidän porukka se on parempi kuin tuo toinen". Itse asiassa olisi aika outoa, jollei tämän kaltaisia ajatuksia syntyisi. Kuka nyt kuuluisi johonkin uskontokuntaan, jos hän ei pitäisi sitä erityisessä arvossa? Tietysti kauniimmin muotoiltuna oma kirkko on juuri minulle se paras paikka. Jos olo ei tunnu kovin kotoiselta, niin silloin voi ihan vakavasti pohtia, että olenko oikeassa paikassa?


Mutta takaisin itse asiaan. Mitä ekumeenisen toiminnan pitäisi olla? - Sen pitäisi ainakin olla sitä, että etsitään yhteisiä nimittäjiä eroavaisuuksien sijaan. Näiden turvin on sitten helppo toimia yhdessä. Vaikka kristitytkin ovat jakaantuneet eri kirkkokuntiin, niin kyllä meillä tulisi olla kyky kohdata toinen toisemme ja oppia näkemään asioita toistenkin näkökulmasta. Yhteiset rukousillat eivät tarkoita esimerkiksi sitä, että esimerkiksi luterilaisia ja ortodoksisia jumalanpalveluksia sekoitetaan mielivaltaisesti keskenään tai että ortodoksien pitäisi yhtäkkiä todistaa samalla tavoin mihin helluntailaiset ovat tottuneet.

Näen itse ekumeenisen toiminnan yhtenä hyvänä hedelmänä sen, että se vähentää niitä allergisia oireita (esimerkiksi ennakkoluuloja), jotka kohdistuvat toisia kristittyjä kohtaan. Terve kanssakäyminen on sitä, että opimme tuntemaan toinen toisemme paremmin. Kenelläkään ei ole haluja lytätä toista, vaan toiminta on avointa ja vilpitöntä.


Kenties tässä yhteydessä haluan syyllistyä lievään itsekehuun ekumenian saralla. Nurmeksen ortodoksisella seurakunnalla on näet hyvät suhteet kaikkiin lähistöllä oleviin ev.lut seurakuntiin (Nurmes, Juuka, Valtimo ja Rautavaara). Nurmeksessa toiminta on niin pitkälle vietyä, että meillä on ev.lut ja helluntaiseurakunnan kanssa joka toinen kuukausi "Kristytyt yhdessä" tapahtuma, jolloin kokoonnutaan vuorotellen eri seurakuntien tiloissa.
Siinä mielessä tässä ei ole kyse itsekehusta, sillä yhtä lailla kaikki toimintaan osallistuvat tahot suhtautuvat toinen toisiinsa avoimin mielin.

Rautavaaran ev.lut seurakuntasaliin tehty matka-alttari.

Mainitaan tässä vielä lopuksi Rautavaaran seurakunta, jonka seurakuntasalissa toimintamme useamman kerran vuodessa liturgian. Jumalanpalvelus päättyy Rautavaaran ev.lut kirkossa samoihin aikoihin kuin meidän liturgiamme seurakuntasalissa, jonka jälkeen saamme yhdessä toimittaa seurustelun sakramenttia kirkkokahvien merkeissä. Tämä on sitä käytännön ekumeniaa.

Yhteiset kirkkokahvit Rautavaaran seurakuntasalissa.

Klikkaanko heti vai nukkuisinko sittenkin yön yli?

Internetin myötä monet asiat ovat muuttuneet hyvin vaivattomaksi. Tiedon hankkiminen on todella nopeaa. Esimerkiksi googlettamalla voit löytää haluamasi tiedon muutamassa sekunnissa, mihin aiemmin on voinut kulua tunteja tietosanakirjojen parissa. Keskustelu ja muu yhteydenpito on myös äärimmäisen helppoa. Pankkiasiat hoituvat helposti jopa kännykällä ja monet paperihommat ovat taaksejäänyttä elämää. Yksi klikkaus ja asiat menevät vaivattomasti eteenpäin.

Kaikki tapahtuu niin helposti ja reaaliaikaisesti pelkällä pienellä klikkauksella. Mutta kuinka usein käykään niin, että käsi käypi hiirellä ja näppäimistöllä nopeammin mitä ehdimme asioita terveellä järjellä pohtimaan. Ennen vanhaan sitä useimmiten ehti nukkumaan yön yli ennen kuin ryhtyi väsäämään jotain kirjettä tai muuta asiaa. Aamulla saattoi sitten huomata, että parempi jättää koko homma toteuttamatta. Onneksi tuli nukuttua yön yli.

Klikkaamalla vois siis tehdä monia asioita. Kyse voi olla esimerkiksi facebookin statuksesta, chatista, keskustelufoorumin viestistä, nettiadressista, taikka jopa kirkosta eroamisesta. Niinpä! Olen tässä miettinyt, että kuinka moni on ilman sen parempaa miettimistä klikannut itsensä ulos kirkosta. Onko kyse ollut jostain hetken raivostumisesta, humalaisesta päähänpistosta tai jopa virheellisestä tiedosta tai johtopäätöksestä, jonka seurauksena on sitten tehnyt sen viimeisen klikkauksen suhteessa kirkon jäsenyyteen.

Ei kaikki tietysti ole peruuttamatonta, sillä kyllä kirkkoon otetaan myös takaisin. Liittyminen ei kuitenkaan tapahdu pelkällä klikkauksella, vaan se edellyttää ensinnäkin sitä, että mennään seurakuntaan papin puheille. Jotenkin toivoisin, että eroaminenkin tapahtuisi niin, että ihminen tulisi itse paikan päälle seurakunnan virastoon. En minä aikoisi ketään painostaa tai ympäripuhua, vaan haluaisin ensimmäisenä kuulla syyn, että miksi halu eroamiseen. Ilman palautetta asioita on näet hyvin vaikea korjata seurakunnassa.

Mutta päätänpä tämän vuodatuksen tähän.

Klikkailemisiin!

Mitähän täällä klikkaillaan?

Umpikuja

 "Perhesurmat" - Se on surullinen sana, joka on viime aikoina toistunut liian usein otsikoissa. Onko se vain sattumaa, että lyhyen ajan sisällä näitä tapauksia on ollut näin paljon? Vai lieneekö julkisuudessa paljon esillä olleet tapaukset siirtyneet myös niiden mieliin, jotka muutaman viikon sisällä ovat nähneet elämän pelkkänä umpikujana ja totettaneet tekonsa.

Ei itsemurha ole koskaan näyttänyt olleen vieras asia meille suomalaisille. Aiemmin mies meni metsään tai järvelle eikä sieltä koskaan tullut takaisin. Nykyään alkoholin ja lääkkeen voimin voidaan tehdä tuo sama. Joku taas näkee helpoimpana tapana kääntää rattia juuri kun rekka on tulossa vastaan. Hyvin useissa tapauksissa ase on nähty kivuttomimpana ratkaisuna.

Kivutonta - mutta ei kaikille. Itsemurha on yksi julmimmista tavoista katkaista yhteys lähimmäisiin. Se saattaa samalla kaikki ympärillä olleet ihmiset siihen epätoivoiseen tilaan, että "olisinko voinut tehdä jotain estääkseni kaiken tämä". Itsemurhaa on luonnehdittu hyvin itsekkääksi teoksi, eikä siinä todellakaan paljoa ajatella muiden tunteita.

Mutta ovatko umpikujassa olevat ihmiset alkaneet muuttua? Itsemurhasta ollaan siirrytty perhesurmaan, jottei muun perheen tarvitse jäädä tähän viheliäiseen maailmaan kärsimään yhden ihmisen poismenosta.

Usein lehtien otsikoista voi lukea naapureiden luonnehditonta perhesurman tekijöistä. "Hän oli ihan tavallinen työssäkäyvä keski-ikäinen mies", tai "hän ei ollut oma itsensä, kun teki tämän". Varmasti hyvin totta, sillä kuka nyt olisi oma itsensä ja täysissä voimissa toteuttaessaan jotain tuollaista?!

Mutta eikö näitä asioita voida sitten ehkäistä? Ainakin julkisuudessa on paljon puhuttu siitä, että ihmisten tulisi ajoissa hakeutua hoitoon, jottei depressio aja heitä täydelliseen umpikujaan? Meidän elinympäristömme on muuttunut paljon. Ennen muinoin käytiin säännöllisesti naapurissa ja nähtiin heti jos jollakin kaikki ei ollut kohdalla. Kannustusta ja rohkaisua sai varmasti enemmän kuin nyt. Tällä hetkellä me elämme niin koteloitunutta elämää (myös perhepiirissä), että naapureita ei viitsistä  tervehtiä edes hississä. - Pää painuksiin vaan ja äkkiä piiloon omaan turvallisiin huoneistoon.

Mutta eikö ihminen voi hakeutua hoitoon myös ilman läheistensä kannustusta ja rohkaisua? Julkisuudessa puhutaan nimenomaan siitä, että mielenterveyspalvelut voisivat pelastaa monen ihmisen työuran ja jopa hengen. Ei mielenterveyspalvelujen hyödyntäminen ole kuitenkaan kovin helppoa. Vuoden 2011 mielenterveysbarometri (LINKKI) kertoo karua totuutta siitä, että hoitoon hakeutuvat ihmiset saavat äkkiä leiman otsaansa. Päätän vuodatukseni lainaukseen kyseisestä tutkimuksesta. Tarvitsisimme kansallista asennekasvatusta siinä, että hoitoon hakeutuminen ei ole osoitus heikkoudesta, vaan ennemminkin osoitus vahvuudesta.

"Mielenterveysongelmat leimaavat ihmisen, ammattilaisten mielipiteet synkimmät

Useampi kuin joka toinen omainen (53 %) arvioi oman läheisensä kuntoutujan joutuneen leimatuksi sairautensa vuoksi. 43 prosenttia uskoo muiden ihmisten välttelevän heidän läheisensä seuraa. Kuntoutujista pienempi osa (30 %) kokee joutuneensa vastaavaan tilanteeseen. 46 prosenttia tuntee joutuneensa leimatuksi.

Mielenterveysalan ammattilaisten käsitys tilanteesta on selkeästi negatiivisempi. Heistä peräti 67 prosenttia arvelee mielenterveyskuntoutujien leimautuvan terveydellisistä syistä. 44 prosentin mielestä muut ihmiset karttavat samasta syystä kuntoutujien seuraa.

Mielenterveysongelmat vaikeuttavat vakuutusten myöntämistä

Joka neljäs kuntoutuja kertoi hakeneensa hoito-, sairauskulu- tai henkivakuutusta. Kaksi viidestä (43 %) näin tehneensä oli saanut kielteisen päätöksen, joka oli perusteltu hakijan mielenterveysongelmilla. Tieto psykoterapiassa käymisestä oli ollut hakemuksen hyväksymisen este noin viidesosassa (18 %) tapauksista. (Näissä vastauksissa oli 7 % samoja henkilöitä.)

Vain viisi prosenttia oli hakenut pankilta lainaturvaa sairauden, työttömyyden tai kuoleman varalta. Runsas neljännes – vajaa kolmannes (29 %) hakemuksista oli hylätty hakijan mielenterveysongelmiin vedoten. Seitsemän hakemusta sadasta oli saanut saman kohtelun, koska hakija käy psykoterapiassa."

(Mielenterveysbarometri 2011 YHTEENVETO 22.11.2011)

Katteettomia lupauksia?

Heti alkuun haluan sanoa, että uudenvuodenlupauksissa ei ole mitään pahaa. On aina hienoa, jos ihminen haluaa parantaa elämäntapojaan edes joksikin aikaa. Tästäkin huolimatta minua on jostain syystä aina närästänyt se suurieleisyys ja vouhotus, joka liittyy näihin lupauksiin. Lisäksi koko asetelma perustuu useimmiten kielteiselle pohjalle, jonka ansiosta myös sana "paasto" koetaan usein vastenmielisenä asiana.

Kielteiseksi tämän kaiken tekee se, että muutoksella yritetään paikata huonoa oloa. Se ei lähde liikkeelle siitä, että ihminen haluaisi riemullisen mielin ja hymyssä suin muuttaa elämäänsä. Uudenvuodenlupaus on ikään kuin itse itselle asetettu rangaistus siitä, että jouluna ja vielä uudenvuodenaattonakin tuli mässäiltyä ja juotua ihan urakalla. Tarkoitus on jokseenkin hyvä, mutta vaikutukset jäävät lyhyeksi.

Raamatusta löytyy kuvauksia siitä, kuinka ihmiset katuessaan pukeutuivat säkkikankaaseen ja sirottelivat vielä tuhkaakin ylleen. Nämä eleet toimivat ulkoisena merkkinä katumuksesta. Tällaiset eleet itsessään kuulostavat meidän korvissamme lähes typeriltä, jos niiden ainoana tarkoituksena oli osoittaa ulkopuolisille, että "nyt minä kadun".

Meillä ei enää nykyisin pukeuduta säkkikankaaseen taikka kieriskellä tuhkassa. Meillä vain annetaan katteettomia lupauksia, joiden kesto rajataan sellaiseksi, että niistä juuri ja juuri selvitään. Ei siinä ole kysymys todellisesta halusta muuttaa koko elämää, vaan se todellakin on itsensä ruoskimista esimerkiksi kuukauden verran, jotta sitten "oikeutetusti" voi palata takaisin arkeen.

Joku voi tässä tilanteessa ryhtyä miettimään, että miten ortodoksisen kirkon paasto sitten eroaa jostain tipattomasta tammikuusta? Lähtökohta on kuitenkin jo erilainen, sillä paasto valmistaa johonkin. Suuren paaston viimeisenä valmistussunnuntaina luetaan ote vuorisaarnasta, jossa Kristus sanoo: "Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut". (Matt. 6:16-18)

Paaston ei tulisi olla suurieleistä hurskastelua (vaikka kiusaus siihen voi olla suuri). Paasto ei ole rangaistus itselle jostain typeryyksistä, vaan se on positiivinen asia, joka tähtää suureen juhlaan. Se ei ole yksi irrallinen ele, vaan sen tulisi olla apukeino siinä, että me hiljalleen muutamme koko elämämme sellaiseksi, jota eivät hallitse ylenpalttiset asiat. Koko elämän tulisi olla paastoa, joka tähtää iankaikkisuuteen. Voi viedä vuosiakin, jotta opimme ymmärtämään sen, kuinka hyvä ja tärkeä apu paasto meille on. Se ei ole pelkkää ruokavalion muuttamista, vaan siihen kuuluu rukous ja hyväntekeväisyys. Niin kauan kuin koemme paastoon liittyvät asiat kielteisinä tai jopa rangaistuksen kaltaisina, niin ne eivät voi auttaa meitä.

Samalla tavoin uudenvuodenlupaukset ovat katteettomia, jos ne koetaan kielteisinä ja elämää rajoittavina asioina. Niistä suurieleisesti toitottaminen varmasti saa aikaan jonkinlaisen mielihyvän tunteen, mutta onko kyse sittenkin vain itsensä huijaamisesta?

Terveisiä kaikille karppaajille!

Kirkkoviinistä ja juomisen mallista

Kirkosta löytyy näemmä säännöllisin väliajoin epäkohtia, joihin pitää ihan ministeritasolla puuttua. Tällä kertaa viittaan Seinäjoen Sanomien uutiseen LINKKI, jossa terveysministeri Paula Risikko pohti ehtoollisviinin antamista alaikäisille.

Suurin ongelma ainakin näennäisesti on se, että siinä rikotaan lakia. Kun tämä asia kerran otettiin esille, niin minä haluan siitä kirjoittaa oman näkemykseni (vaikka tuskinpa kukaan ministeri oikeasti tänne blogiini eksyisi).

Mielestäni ehtoollisviinissä on kysymys jostain aivan muusta kuin sellaisesta alkoholin käsittelystä, johon olemme tottuneet. Asia on teologisesti hyvin yksinkertainen, sillä kyse on Kristuksen Ruumiista ja Verestä. Mehu ei käy korvikkeeksi, sillä Kristus sananmukaisesti viittaa viiniköynnöksen antiin (Matt. 26:29, Mark. 14:25, Luuk. 22:18).

Ehtoollisaineina leipää ja viiniä käytetään juuri sen vuoksi, että ne ovat elämälle tarpeellisiä peruasioita Välimeren alueella ja vähän laajemallakin. Esimerkiksi Kreikassa on aivan normaalia, että viiniä käytetään ruokajuomana (ja annetaan myös alle 18-vuotiaille) ja sitä monesti jatketaan vielä vedelläkin, aivan niin kuin meillä ortodoksisessa kirkossakin tehdään. Eli jos joku tahtoo alkoholitermeihin tarttua, niin se on käytännössä 7,5 prosenttista makeaa punaviiniä, jota kirkossa jaetaan.

Ongelman ydin näyttää olevan siinä, että meillä täällä Suomessa ei ole kykyä käsitellä (edes ajatuksen tasolla) alkoholia luontevasti ruokajuomana tai arkisena asiana, johon ei liity humalahakuista örvellystä. Näitä sivistyneitäkin ihmisiä on, jotka käsittelevät olutta, viiniä ja väkeviäkin sivistyneesti. Meidän aivoituksiimme ovat kuitenkin iskostuneet muistot humalanhuuruisista joulujuhlista ja juhannuksista, viinapulloista halkopinoissa, nyrkkitappeluista nakkikioskeilla, alaikäisistä kaupan takana pullo pystyssä, huonossa hapessa olevista alkoholisteista puiston penkeillä tai jääkiekkomaajoukkueesta juhlatunnelmissa. Kyllä tällaisten traumaattisten näkyjen jälkeen jokainen maamme hyvinvoinnista vastaava ihminen haluaa kieltää kaikki juomiseen liittyvät asiat. Tupakat on jo piilotettu kauppojen hyllyiltä, milloin saamme pimennysverhot Alkoihin?

Alkoholiin suhtaudutaan siis hieman kierotuneesti. Kaikki on olevinaan kunnossa, kun epäkohdat on poissa silmistä. Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa, jos alkoholi on ongelma. Mielestäni nimenomaan ihmiselle alkoholista aiheutuvat toistuvat ongelmat kuten rattijuopumukset tai pahoinpitelyt (erityisesti perheväkivalta) pitäisi ottaa ankarampaan oikeudelliseen käsittelyyn silloin, kun se on selkeästi toistuvaa. Alkoholi on ongelma, jos se aiheuttaa aina väkivaltaista käytöstä, vaikka tämä johtuisi parista oluesta ja kerran vuodessa. Alkoholi on ongelma, jos siitä seuraa kärsimystä.

Kyllä meillä juomisen malli saadaan kotoa, kaduilta ja viihdemaailmasta. En suoraan sanottuna ymmärrä, että edes kehdataan hurskastella alkoholiongelmien ja ehtoollisviinin yhteydellä. Mikäli kirkossa tapahtuu ehtoollisviinin suhteen väärinkäytöksiä, niin niihin luonnollisesti tulee suhtautua ankarasti. Muutoin kirkko on niitä harvoja paikkoja, joissa "juomisen malli" (jos siitä nyt tässä yhteydessä voidaan edes puhua) on siinä mielessä tervettä, ettei sen ole tarkoitus johtaa missään tilanteessa kohtuuttomaan tai luonnottomaan käyttöön.

Jos mehua halutaan tarjota, niin olkaa hyvä ja tarjotkaa niitä, niille joiden nyrkki alkaa viuhua heti parin oluen jälkeen tai niille, jotka eivät osaa pysyä kaukana auton ratista humalassa!

Tämä kuva on otettu kadulta, eikä suinkaan kirkosta.

Kirkossa käyminen kannattaa

Luin tänään uutisen tutkimuksesta, jossa todettiin kirkossakäymisen alentavan verenpainetta. LINKKI

Ainakin tämä on hyvä merkintä siinä listassa, että miksi ihmisen kannattaa kuulua kirkkoon. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ole tutkittu sitä, että ovatko taustalla vaikuttaneet muut uskonmukaiseen elämään liittyvät tottumukset.

Uskallan kuitenkin väittää, että kirkossakävijät ovat muutoinkin onnellisia ja elämänmyönteisiä ihmisiä. En väitä, etteikö tällaisia ihmisiä olisi muuallakin ja eikö myös kirkossakävijöilläkin saattaisi olla aika ajoin heikompia hetkiä. Mutta pohditaanpas tätä kaikkea vielä hieman lisää.

Helposti teemme sellaisen yksinkertaisen kahtiajaon, että ihmisellä on fyysisiä ja henkisiä tarpeita. Mutta on olemassa myös hengellisiä tarpeita (joiden olemassaoloa ei edes nykyisin haluta tunnustaa).

Henkiset tarpeet täyttyvät ihmisten normaalissa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja esimerkiksi kulttuurielämyksissä. Hengellisiin tarpeisiin vastaaminen edellyttää, että me näemme tämän elämän osana suurempaa kokonaisuutta. On sanottu, että me emme voi käsittää tätä ajallista elämää täydellisesti, jos emme edes jollain tavalla pysty käsittämään kuolemaa ja iankaikkisuutta.

Hengellisiin tarpeisiin kuuluu olennaisesti usko, toivo ja rakkaus. Haluankin nyt korostaa nimenomaan toivoa, joka liittyy myös käsitykseemme kuolemasta ja iankkisuudesta. Jollekin kuolema on kaiken loppu, kun taas uskovaiselle ihmiselle se on uuden alku. Juuri toivo paremmasta auttaa ihmistä olemaan onnellinen. Me emme saavuta onnellisuutta teennäisellä yltiöoptimismilla, viihteellä tai kaiken maailman roinalla. Onnellisuus ja sitä kautta hyvinvointi (ja tätä kautta myös verenpaineen alentuminen) löytyykin juuri uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Kirkkoon meneminen tekee täydelliseksi sen elämän, johon kuuluvat nuo kolme niin tärkeää asiaa.

Taas joku voi sanoa, että tässä taas on ortodoksipapin propagandatekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Entä jos sanoisin, että kyse ei ole pelkistä sanoista. Olen nähnyt, kuinka nimenomaan kirkollisilla ihmisillä on säilynyt toivo ja suoranainen onnellisuus sellaisissakin tilanteissa, jotka meidän käsityksemme mukaan lamaanuttaisivat normaalisti ihmisen ja veisivät elämänilon pitkäksi aikaa. Sellaisia asioita ovat läheisen ihmisen kuolema, avioero, sairaus tai jokin muu kriisi.

Totta kai, tällaiset asiat ovat jokaiselle uskovaisellekin vaikeita, mutta he pääsevät helpommin eteenpäin. Monelle ihmiselle juuri jumalanpalveluselämä on toiminut suurena kantavana voimana ja riemun lähteenä. Papilta tai kirkon työntekijöiltä harvemmin odotetaan edes kriisitilanteissa mitään tyhjentäviä selityksiä tai lohdutuksen sanoja, vaan läsnäolo ja yhteinen rukous ovat paras apu. Niinpä esimerkiksi läheisen ihmisen poismenoa ei kaikissa tilanteissa lähdetä käymään läpi kirkkoherranvirastossa, vaan nimenomaan kirkossa, toimittaen yhdessä muistojumalanpalvelusta (panihidaa).

Meillä on tänä päivänä varsin mustavalkoinen ja suoraan sanottuna kielteinen käsitys ihmisitä, jotka käyvät kirkossa. Tällaiset ihmiset ovat tämän harhakäsityksen mukaan monesti ylivakavia ihmisiä, jotka harvemmin edes hymyilevät. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Juuri kirkko on se paikka, jossa kohtaa ihmisissä sellaisen ilon, rieumun ja onnellisuuden, joka tuntuu monesti olevan tänä päivänä kadoksissa.

Ulkopuolelta katsottuna kirkkossa olevat ihmiset näyttävät aika tummanpuhuvilta. Todellisuus on kuitenkin jotain muuta. Harhakuva häviää, kun astumme sisälle kirkkoon ja voimme kohdata toisen ihmisen kasvoista kasvoihin.