Luin tänään uutisen tutkimuksesta, jossa todettiin kirkossakäymisen alentavan verenpainetta. LINKKI
Ainakin tämä on hyvä merkintä siinä listassa, että miksi ihmisen kannattaa kuulua kirkkoon. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ole tutkittu sitä, että ovatko taustalla vaikuttaneet muut uskonmukaiseen elämään liittyvät tottumukset.
Uskallan kuitenkin väittää, että kirkossakävijät ovat muutoinkin onnellisia ja elämänmyönteisiä ihmisiä. En väitä, etteikö tällaisia ihmisiä olisi muuallakin ja eikö myös kirkossakävijöilläkin saattaisi olla aika ajoin heikompia hetkiä. Mutta pohditaanpas tätä kaikkea vielä hieman lisää.
Helposti teemme sellaisen yksinkertaisen kahtiajaon, että ihmisellä on fyysisiä ja henkisiä tarpeita. Mutta on olemassa myös hengellisiä tarpeita (joiden olemassaoloa ei edes nykyisin haluta tunnustaa).
Henkiset tarpeet täyttyvät ihmisten normaalissa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja esimerkiksi kulttuurielämyksissä. Hengellisiin tarpeisiin vastaaminen edellyttää, että me näemme tämän elämän osana suurempaa kokonaisuutta. On sanottu, että me emme voi käsittää tätä ajallista elämää täydellisesti, jos emme edes jollain tavalla pysty käsittämään kuolemaa ja iankaikkisuutta.
Hengellisiin tarpeisiin kuuluu olennaisesti usko, toivo ja rakkaus. Haluankin nyt korostaa nimenomaan toivoa, joka liittyy myös käsitykseemme kuolemasta ja iankkisuudesta. Jollekin kuolema on kaiken loppu, kun taas uskovaiselle ihmiselle se on uuden alku. Juuri toivo paremmasta auttaa ihmistä olemaan onnellinen. Me emme saavuta onnellisuutta teennäisellä yltiöoptimismilla, viihteellä tai kaiken maailman roinalla. Onnellisuus ja sitä kautta hyvinvointi (ja tätä kautta myös verenpaineen alentuminen) löytyykin juuri uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Kirkkoon meneminen tekee täydelliseksi sen elämän, johon kuuluvat nuo kolme niin tärkeää asiaa.
Taas joku voi sanoa, että tässä taas on ortodoksipapin propagandatekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Entä jos sanoisin, että kyse ei ole pelkistä sanoista. Olen nähnyt, kuinka nimenomaan kirkollisilla ihmisillä on säilynyt toivo ja suoranainen onnellisuus sellaisissakin tilanteissa, jotka meidän käsityksemme mukaan lamaanuttaisivat normaalisti ihmisen ja veisivät elämänilon pitkäksi aikaa. Sellaisia asioita ovat läheisen ihmisen kuolema, avioero, sairaus tai jokin muu kriisi.
Totta kai, tällaiset asiat ovat jokaiselle uskovaisellekin vaikeita, mutta he pääsevät helpommin eteenpäin. Monelle ihmiselle juuri jumalanpalveluselämä on toiminut suurena kantavana voimana ja riemun lähteenä. Papilta tai kirkon työntekijöiltä harvemmin odotetaan edes kriisitilanteissa mitään tyhjentäviä selityksiä tai lohdutuksen sanoja, vaan läsnäolo ja yhteinen rukous ovat paras apu. Niinpä esimerkiksi läheisen ihmisen poismenoa ei kaikissa tilanteissa lähdetä käymään läpi kirkkoherranvirastossa, vaan nimenomaan kirkossa, toimittaen yhdessä muistojumalanpalvelusta (panihidaa).
Meillä on tänä päivänä varsin mustavalkoinen ja suoraan sanottuna kielteinen käsitys ihmisitä, jotka käyvät kirkossa. Tällaiset ihmiset ovat tämän harhakäsityksen mukaan monesti ylivakavia ihmisiä, jotka harvemmin edes hymyilevät. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Juuri kirkko on se paikka, jossa kohtaa ihmisissä sellaisen ilon, rieumun ja onnellisuuden, joka tuntuu monesti olevan tänä päivänä kadoksissa.
 | ||
| Ulkopuolelta katsottuna kirkkossa olevat ihmiset näyttävät aika tummanpuhuvilta. Todellisuus on kuitenkin jotain muuta. Harhakuva häviää, kun astumme sisälle kirkkoon ja voimme kohdata toisen ihmisen kasvoista kasvoihin. |
