KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste seurakunnat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste seurakunnat. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. elokuuta 2019

Tiedottamisen vaikeus

Olen joskus aiemminkin maininnut siitä, että seurakunnallisessa tiedottamisessa vastaan tulee usein pohjaton suo. Aina sitä voisi jollain tavalla parantaa, jotta seurakunta voisi tavoittaa jäsenet ja myös mahdolliset uudet jäsenet parhaimmalla tavalla. Yleisin käytännön seurakuntaelämään liittyvä palautteen aihe on usein tiedotukseen liittyvä. Esim. kun jossain ilmoituksessa on ristiriitaisia tietoja tai jotain on jäänyt puuttumaan. Sellaista saa tietysti pahoitella ja luvata palautteen antajalle, että asia pyritään korjaamaan. Mutta rehellisyyden nimissä pitäisi melkein samaan hengenvetoon luvata, että näin tulee käymään jossain vaiheessa vielä uudestaan (vaikka sitä ei tietenkään haluaisi tapahtuvan).

Mutta tällaisista pienistä inhimillisistä erehdyksistä päästään hieman vaikeampaan kysymykseen. - Millä tavoin se viesti menee parhaimmalla tavalla perille?

Maailma on muuttunut aika kovalla vauhdilla. Ennen muinoin lehti-ilmoitus tavoitti suurimman osan ihmisistä. Tänä päivänä se ei riitä alkuunkaan. Vanhempi ikäpolvi lukee edelleen lehti-ilmoituksia, kuten myös seurakunnallisia lehtiä. Keski-ikäiset ihmiset käyttävät enemmän nettiä ja etsivät tietoja sitä kautta. He myös lukevat sähköpostia säännöllisemmin. Nuoret sen sijaan eivät liiemmin lue lehti-ilmoituksia. Nuoret eivät myöskään lue säännöllisesti sähköpostia. Keskustelin erään henkilön kanssa, joka sanoi, että vasta täysi-ikäisenä ja työelämään tultuaan hän ryhtyi enemmän käyttämään sähköpostia (vaikka sähköpostiosoitteen sai jo koulusta).

Onhan sitä sosiaalisessa mediassa tietysti mahdollisuus viestitellä, mutta siinäkin käyttäjät jakaantuvat ikäryhmien mukaan. Facebook on vanhemmille ja keski-ikäisille tuttu väline yhteydenpitoon ja erilaisten asioiden mainostamiseen. Nuoret eivät sitä kuitenkaan käytä. Minä sain itse asiassa osakseni räkänaurut kun erehdyin kesän kriparilla kysymään nuorilta, että “kuinka moni teistä käyttää facebookkia?” Olishan se pitänyt arvata. Kuka haluaa notkua samassa paikassa, missä omat vanhemmat ja isovanhemmat pyörivät…

Instagram, Whatsapp, Snapchat ovat niitä nuorten välineitä. Ja monet niistä ovat sillä tavoin suljettuja piirejä, että niihin ei seurakunta vain tuppaudu mukaan, ellei nuori itse halua sitä.
Tänä kesänä opin myös sen läksyn, että tietyissä mainostamisissa vanha kunnon kirje kotiin on paras ratkaisu. Luotin siihen, että lastenleiriä kun mainostetaan Ortodoksiviestissä, sanomalehdessä, facebookissa, kotisivuilla ja ilmoitustauluilla ja vielä joidenkin uskonnonopettajien kautta, niin varmasti leiri-ilmoittautumisia tulee. Nooh, erehdyin. Tuli jonkin verran ilmoittautumisia, mutta vähemmän kuin ennen. Eli pitää kaiken edellä mainitun ohella lähettää myös kirjeet kotiin koko sille ikäryhmälle, jolle haluaa kyseisen mainoksen lähettää. Kirjerumba on itse asiassa se työläin vaihtoehto, kun liimataan osoitetarrat, kopioidaan mainokset, laitetaan ne kuoriin ja maksetaan vielä suhteellisen suolainen postimaksu. Se kuitenkin näyttää olevan edelleen se tehokkain keino.

Tämä tietysti pistää ajattelemaan, että tällaistako tiedotus nykyään on? Pistetään viestiä lehtien toimitukseen, ilmoitustauluille, kotisivuille, facebookkiin, mahdollisiin sähköpostirinkiin. Laaditaan tapahtumatiedot hiippakuntalehteen. Huudellaan näistä tapahtumista vielä palveluksen päätteeksi ja kirkkokahvien lomassa. Ja kaikesta huolimatta kirje kotiin on se, jolla vanhemmat muistavat, että lapsen voisi lähettää kesällä leirille.

Tässäkin tapauksessa suurin syyllinen on se informaatioähky, jonka vuoksi ihminen ei tahdo enää huomata edes niitä mainoksia, jotka olisivat hänen kannaltaan oleellisia. Lisäksi ähky on aiheuttanut sen, että sitä ei enää nettiviidakossa välttämättä jaksa tai ehdi menemään seurakunnan kotisivuille, kun pitää ensin katsoa, että mitä muualla maailmassa on tapahtunut.


Meidän ihmisten huomiosta kilpaillaan ankarasti ja siinä taistelussa voi helposti jäädä jalkoihin. Minä opin kuitenkin läksyni. Kutsu lastenleirille lähtee ensi vuonna myös kirjeen muodossa ihmisten koteihin.

torstai 19. tammikuuta 2012

Käytännön ekumeniaa


Vietämme nyt ekumeenista rukousviikkoa. Tämä viikko tahtoo aika ajoin luoda aikamoisia paineita seurakuntien työntekijöille, kun yhteisiä tapahtumia ryhdytään hiki hatussa järjestämään. Varmasti joissakin paikoissa syntyy väistämättä jopa sellaisia ajatuksia, että taas tässä pitää väkisin keksiä jotain yhteistä toimintaa ekumenian nimissä. Eikös se riitä, että kirkot sattuvat olemaan saman kadun varrella ja kyllähän tässä aina tervehditään kun tavataan?


Ekumeeninen yhteistoiminta jää monesti aika vajaaksi ja uskoivaistenkin on helppo syyllistyä siihen me vastaan muut ajattelumalliin, jossa "meidän porukka se on parempi kuin tuo toinen". Itse asiassa olisi aika outoa, jollei tämän kaltaisia ajatuksia syntyisi. Kuka nyt kuuluisi johonkin uskontokuntaan, jos hän ei pitäisi sitä erityisessä arvossa? Tietysti kauniimmin muotoiltuna oma kirkko on juuri minulle se paras paikka. Jos olo ei tunnu kovin kotoiselta, niin silloin voi ihan vakavasti pohtia, että olenko oikeassa paikassa?


Mutta takaisin itse asiaan. Mitä ekumeenisen toiminnan pitäisi olla? - Sen pitäisi ainakin olla sitä, että etsitään yhteisiä nimittäjiä eroavaisuuksien sijaan. Näiden turvin on sitten helppo toimia yhdessä. Vaikka kristitytkin ovat jakaantuneet eri kirkkokuntiin, niin kyllä meillä tulisi olla kyky kohdata toinen toisemme ja oppia näkemään asioita toistenkin näkökulmasta. Yhteiset rukousillat eivät tarkoita esimerkiksi sitä, että esimerkiksi luterilaisia ja ortodoksisia jumalanpalveluksia sekoitetaan mielivaltaisesti keskenään tai että ortodoksien pitäisi yhtäkkiä todistaa samalla tavoin mihin helluntailaiset ovat tottuneet.

Näen itse ekumeenisen toiminnan yhtenä hyvänä hedelmänä sen, että se vähentää niitä allergisia oireita (esimerkiksi ennakkoluuloja), jotka kohdistuvat toisia kristittyjä kohtaan. Terve kanssakäyminen on sitä, että opimme tuntemaan toinen toisemme paremmin. Kenelläkään ei ole haluja lytätä toista, vaan toiminta on avointa ja vilpitöntä.


Kenties tässä yhteydessä haluan syyllistyä lievään itsekehuun ekumenian saralla. Nurmeksen ortodoksisella seurakunnalla on näet hyvät suhteet kaikkiin lähistöllä oleviin ev.lut seurakuntiin (Nurmes, Juuka, Valtimo ja Rautavaara). Nurmeksessa toiminta on niin pitkälle vietyä, että meillä on ev.lut ja helluntaiseurakunnan kanssa joka toinen kuukausi "Kristytyt yhdessä" tapahtuma, jolloin kokoonnutaan vuorotellen eri seurakuntien tiloissa.
Siinä mielessä tässä ei ole kyse itsekehusta, sillä yhtä lailla kaikki toimintaan osallistuvat tahot suhtautuvat toinen toisiinsa avoimin mielin.

Rautavaaran ev.lut seurakuntasaliin tehty matka-alttari.

Mainitaan tässä vielä lopuksi Rautavaaran seurakunta, jonka seurakuntasalissa toimintamme useamman kerran vuodessa liturgian. Jumalanpalvelus päättyy Rautavaaran ev.lut kirkossa samoihin aikoihin kuin meidän liturgiamme seurakuntasalissa, jonka jälkeen saamme yhdessä toimittaa seurustelun sakramenttia kirkkokahvien merkeissä. Tämä on sitä käytännön ekumeniaa.


Yhteiset kirkkokahvit Rautavaaran seurakuntasalissa.