Kirkkokäytös

Olen tässä yrittänyt lajitella vanhoja kirjoituksia. Laitan nyt yhden kirkkokäytöstä koskevan tekstin tähän blogiin. (Älkää välittäkö kirjotusvihreistä)



KIRKKOKÄYTTÄYTYMISESTÄ

Ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluselämä on hyvin rikasta ja me osallistumme siihen kaikilla aisteilla. Voidaan myös sanoa , että jumalanpalvelus on ikään kuin jatkuvaa eteenpäin menemistä ja siinä ei vain olla ja seistä paikallaan. Lisäksi kirkossa olemiseen liittyy tiettyjä käyttäytymissääntöjä, jotka liittyvät esimerkiksi pukeutumiseen.
Valitettavaa on tietysti se, että monet voivat kokea kaiken tämän edellä mainitun ylitsepääsemättömänä kynnyksenä tulla kirkkoon. Epävarmuus siitä että tekee jotain asioita väärin tai jättää jotain oleellista tekemättä voi todellakin pelottaa. Lisäksi joillakin voi olla lapsuudesta ja nuoruudesta pelottavia muistoja tai kuultuja kertomuksia siitä, kuinka hyvinkin tylysti on ojennettu niitä, jotka ovat toimineet ”väärin” ortodoksisessa kirkossa.
Heti alkuun on todettava se, että kirkoissamme ei ole (ainakaan enää) sellaista ”sotilaallista ankaruutta” mistä olemme saattaneet joskus kuulla. On totta, että emme saa mennä kirkkoon samalla asenteella kuin ”huoltoaseman kuppilaan”, mutta ei meidän myöskään tulisi pelätä kirkkoon menemistä. Seurakunta on yhteisö, joka toimii rakkaudessa ja silloin kirkon tulisi olla paikka minne on kaikkein helpointa ja turvallisinta mennä.

Se, että emme varsinaisesti tee mitään jumalanpalveluksen aikana ei ole itsessään vielä väärin. Ihminen menee kirkkoon rukoilemaan ja hiljentymään. Kaikkia tapoja ei voi heti tietää ja niin kuin monessa muusakin asiassa on, niin käytäntö opettaa meitä kaikkein parhaiten. Lisäksi seurakunnissa tulisi olla opetusta ja valistusta siitä, että miten ja miksi teemme jumalanpalveluksessa mitä moninaisimpia asioita. (Tässä meidän kirkonpalvelijoiden on syytä kenties ryhdistäytyä). Myös aktiivisten kirkossakävijöiden puoleen on hyvä kääntyä, jos on epävarmuutta siitä, että miten missäkin tilanteessa on soveliasta toimia.

Yritän nyt lyhyesti mainita muutamia perusseikkoja, jotka liittyvät ortodoksiseen jumalanpalvelukseen:
- Ristinmerkillä siunaamme itsemme nimensä mukaisesti ristin muotoisesti. Se on itsessään lyhyin ja ytimekkäin rukouksen muoto ja ”uskontunnustus”, mutta samalla se johdattaa meidät rukoukseen ja Jumalan puhutteluun. Aina siellä missä tunnemme pyhyyden läsnäolon tai haluamme pyhittää mielemme on meidän hyvä siunata itsemme ristinmerkillä, eli esim. silloin kun astumme sisälle kirkkoon tai kun meitä kehotetaan ”Rukoilemaan Herraa”.

- Minulle on kerrottu siitäkin, että kirkkoon ei haluta mennä koska ei jakseta seistä koko jumalanpalvelusta. Yleisenä periaatteena on se, että pääasiassa seisomme jumalanpalvelusten ajan, mutta se ei missään nimessä ole itsetarkoitus. Me emme tule kirkkoon nimenomaisesti istumaan tai seisomaan, vaan rukoilemaan. Kunnioituksesta Jumalaa kohtaan ja tarkkaavaisuuden ylläpitämiseksi on kuitenkin helpompaa seistä. Tämä tulee kuitenkin toteuttaa omien voimien mukaan ja jos tuntuu, että pitää istahtaa, niin sen voi hyvin omintunnoin tehdä. Ajan mittaan tottuu myös seisomaan, joten jälleen kerran käytäntö on paras kouluttaja.

- Kirkossa pappi siunaa (kädellä, ristillä, evankeliumikirjalla) ja suitsuttaa. Kaikissa tapauksissa tapana on kumartaa siihen suuntaan, mistä meitä siunataan. Lisäksi jumalanpalveluksissa on aivan selkeitä kohtia, joissa meitä kehotetaan ”Kumartumaan Herran edessä”.

- Entäs onko jokaisella seurakuntalaiselle oma paikkansa kirkossa?
Tietysti meillä on paikka kirkossa, mutta se ei tarkoita, että jokaiselle on piirretty nimikirjaimet siihen kohtaan kirkon lattiaan missä seistään. Yleisenä periaatteena on kirkoissa ollut se, että miehet ovat seisseet oikealla ja naiset vasemmalla puolelle. Tämä johtuu aivan yksinkertaisesti jo siitä, että ihminen voi rauhassa keskittyä rukoukseen. On inhimillistä ja luonnollista, että vastakkainen puoli kiinnostaa, mutta kirkossa tällaiset ”kiinnostukset” on pyritty minimoimaan. Samasta syystä myös pukeutumisen tulisi kirkossa olla säädyllistä. On oikein pukeutua kirkkoon kauniisti, mutta ei kuitenkaan turhan huomiota herättävästi.

Ortodoksisesta kirkkorakennuksesta ja jumalanpalvelusjärjestyksestä saisi tehtyä (ja on tehtykin) kirjahyllyllisen ohjekirjoja. Meidän ei kuitenkaan missään nimessä tarvitse pelätä kirkkoon menemistä ja siellä erilaisten asioiden suorittamista. Nämä kaikki edellä mainitut asiat on tarkoitettu meille rukouksen apuvälineiksi, ne eivät ole itsetarkoitus ja niiden mekaaninen suorittaminen ei tee meistä yhtäkkiä pyhiä. Ne on kuitenkin nähty hyväksi ja toimivaksi keinoksi johdattamaan meitä kohti Jumalaa ja sielun pelastumista.

Lauantain tekstit sunnuntaina

Meillä ortodoksisessa kirkossa toistuvat samat evankeliumiluvut joka vuosi hyvin pienellä vaihtelevuudella. Seurakunnissa liturgiat keskittyvät sunnuntaipäiviin, joille on määrätty hyvin oleelliset tekstit.

Tästä huolimatta saman tekstin lukeminen samalla paikkakunnalla perättäisinä vuosina luo haasteita niille, jotka pitävät opetuspuheita. Tietysti samaa evankeliumilukua voi tarkatella monella eri tavoin ja monesti hyvin vähäisesti meillä viitataan liturgiassa luettuihin epistolalukuihin. Samalla voi tietysti pohtia, että kuinka moni muistaa vuodentakaisesta opetuspuheesta mitään. Kaikesta huolimatta meillä on mahdollisuus rikastuttaa evankeliumin sanomaa seurakunnissa.

Varteenotettavana vaihtoehtona on lukea liturgiassa myös lauantain tekstit, jotka jäävät liian usein liian vähäiselle huomiolle. Tämä luo uusia haasteita myös papeille, joilla voi olla suuri kiusaus tyytyä lukemaan aiempien vuosien opetuspuheita. Näiden toistaminen ja pieni muokkaaminen vuosittain voivat lopulta puuduttaa evankeliumin tutkiskelun jalon taidon. Pelkät sunnuntaipäivien luvut muodostavat kuitenkin ainoastaan pienen osan kaikesta siitä tärkestä sanomasta mitä löydämme evankeliumista.

Nyt en laitakaan tähän seuraavaksi sunnuntain opetuspuhetta, vaan lauantain (Luuk. 8:16-21), jonka kuitenkin luen siis tänä sunnuntaina:


Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Juuri luetussa evankeliumiluvussa kuulimme Kristuksen opetuksen siitä, että meidän ei tule kätkeä sellaista minkä on tarkoitus säteillä kaikkialle. Vertauksessa Kristus puhui lampusta, joka pitää nostaa korkealle, mutta Hän tarkoittaa tällä tietysti uskoamme.

Meille kristityillehän pitäisi olla itsestäänselvyys, että oma uskomme tulee julki maailmalle luontevasti kaikissa elämätilanteissa. Luontevalla tarkoitan sitä, että uskonmukainen elämä ei tule esille tekopyhästi tai hyökkäävän paatoksellisesti, vaan aivan normaalisti jokapäiväisessä kanssakäymisessä.

Usko tulee esille tietysti hyvinä tekoina ja rakkaudessa. Se näkyy siinä, että miten paljon me välitämme lähimmäisistämme ja miten suurella innolla haluamme osallistua jumalanpalveluksiin. Usko voi näkyä siinäkin, että teemmekö esimerkiksi ristinmerkin sellaisessa seurassa, joka ei ole niin uskonnollinen.

Tässä on oikeastaan eräs suurista kompastuskivistä. Uskon tulisi tulla näkyvästi esille, mutta esimerkiksi tämän päivän maallistuneessa yhteiskunnassa se on muuttunut vaikeaksi. Oikeastaan uskonmukainen elämä on periaatteessa yhtä helppoa kuin ennenkin, mutta meillä ihmisillä on kiusaus mennä suuren virran mukana. Me emme yksinkertaisesti halua erottua suuresta joukosta. Haluamme tehdä asiat samalla tavoin kuin muutkin tekevät.

Mutta kuka on väittänyt, että muut olisivat aina oikeassa? Ja kuka on väittänyt, että uskonmukainen elämä olisi ylimääräinen lisä, jota jotenkin ylihurskaat ihmiset harjoittavat? Meillä on vaarana lähteä mukaan maallistumisen pyörteisiin, jolloin me todellakin siirrämme tuon Kristuksen vertauksen lampun sängyn alle piiloon, jotta mahdollisimman harva sen huomaisi.

Ihmiset pystyvät olemaan niin monista asioista ylpeitä ja kokevat tämän vuoksi olevansa myös etuoikeutetussa asemassa. Tämä voi tarkoittaa asuinpaikkakuntaa, ammattia, harrastusta, arvonimeä, omaisuutta, julkisuutta, poliittista sidonnaisuutta, yms.
Mutta kuinka moni kokee oman uskonsa, eli Kristuksen seuraamisen asiana, josta saa tuntea olevansa ylpeä ja joka saa tuntemaan itsensä jotenkin etuoikeutetuksi?

Ihmiset uskaltavat kuuluttaa olevansa esimerkiksi tietyn urheiluseuran kannattajia ja pitävät sen viiriä korkealla. Kuinka moni uskaltaa yhtä avoimesti tunnustaa olevansa Kristuksen puolella? Jos tämä kansa uhraisi voimavarojaan yhtä paljon uskonmukaiseen elämään ja tätä kautta rukoukseen kuin se tekee esimerkiksi urheilun seuraamiseen ja kannattamiseen, niin meillä tapahtuisi varmasti suuria ihmeitä joka päivä!

Ehkä suurin synti on juuri siinä, että jos kristityt eivät uskalla avoimesti kannattaa ja arvostaa omaa uskoaan, niin eivät muutkaan sitä huomaa. Kaikki tulee tietysti ilmi, sillä sanoohan Kristus: ”Ei ole mitään kätkettyä, mikä ei tulisi ilmi, eikä salattua, mikä ei paljastuisi ja tulisi tietoon.” (Luuk. 8:17)

Kyllä salassa pidetytkin hyvät teot tulevat siis ilmi, mutta tämän voi tulkita tarkoittavan myös sitä, että pahat asiat tulevat myös julki. Me emme voi viedä oikeaa uskoa eteenpäin, jos toimimme täysin päinvastaisella tavalla. On olemassa sanonta: ”Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä opetan.” Tämän on kuitenkin äärimmäisen huono puolustus. Paras opetus ja julistus on siinä, että me teemme niin kuin opetamme, koska silloin myös maailma ottaa meidät vakavasti.

Päivän evankeliumiin liittyy myös eräs opetus siitä, että ketkä ovat Kristuksen todellisia sukulaisia. Meidän suhteemme Jumalaan ei perustu siihen, että me ikään kuin perimme verenperintönä oman uskomme sukupolvelta toiselle. Vielä edelleenkin kehdataan (onneksi vähenevässä määrin) ylläpitää käsitystä ”syntyperäisistä ortodokseista”, jotka ovat parempia kuin muut.

Tämä on jo terminä täysin käsittämätön, sillä ei kukaan synny tiettyyn uskoon, vaan hänet otetaan siihen. Ortodoksisuudessa tämä tapahtuu kasteen ja mirhallavoitelun kautta. Jotkut lapsena, jotkut aikuisena, mutta tämä oikeus ei tule itsestään. Meidän taustamme kirkon jäseneksi tulemisessa eivät ole lopulta oleellisia, vaan tärkein kysymys meidän suhteessa Kristukseen onkin se, minkä Hän on meille opettanut:
”Minun äitini ja veljeni ovat nämä, jotka kuulevat Jumalan sanan ja tekevät sen mukaan.” (Luuk. 8:21)
AMEN!

Lapsista voi ottaa myös esimerkkiä

Vajaat pari viikkoa sitten olin tavanomaisella aamunavauskierroksella. Itse asiassa koen aamunavausten pitämisen erittäin tärkeänä asiana, joka on verrattavissa normaaliin opetuspuheeseen. Päämäränä on opettaa jotain ja vielä sillä tavoin, että siitä oikeasti jää jotain ihmisten mieliin. Vaarana on puhua huuhaata tai sitten niin korkealentoista tekstiä, että aikuinenkaan ei jaksa siihen keskittyä.

Jostain syystä otin aamunavauksen aiheeksi sen, että meidän aikuisten tulee ottaa mallia myös lapsista. Yleensähän se on aika tavanomainen lausahdus, että lasten tulee ottaa oppia aikuisista ja käyttäytyä sen mukaan. Kaikissa asioissa tämä ei kuitenkaan toimi. Evankeliumista löydämme myös useita kohtia, joissa Kristus kannustaa ottamaan mallia nimenomaan lapsista.

Millä tavoin lapset sitten ovat meille aikuisille esimerkkinä?
Minulle itselleni tulee ainakin ensimmäisenä mieleen se, että lapsilla on uskomaton kyky antaa anteeksi ja olla olematta pitkävihaisia. Me aikuiset taas menetämme tuon kyvyn, koska meissä on liikaa vääränlaista ylpeyttä. Me emme kertakaikkisesti ylpeytemme tähden kykene pyytämään anteeksi tai antamaan anteeksi. Tämän myötä me katkeroidumme ja muutumme pitkävihaisiksi. Tulehdutamme ihmissuhteemme todella lapsellisten syiden takia ja siinä missä lapsi pyytää anteeksi ja unohtaa kaiken tapahtuneen viidessä minuutissa, niin me aikuiset taas ryvemme katkeruudessa ja vihassa päiviä tai jopa vuosia!

Kukaan ei voi tietenkään palata takaisin ajassa ja muutta fyysisesti lapseksi. Me voimme kuitenkin yrittää muokata sisimpäämme niin, että emme antaisi ylpeydelle ylivaltaa. Jos pystymme tässä asiassa olemaan lasten kaltaisia, niin me todellakin olemme paljon lähempänä taivasten valtakuntaa.

Lyhyt lainaus itseltä - Ehtoollinen

Lainaan taas itseäni. Tämä juttu tulee kokonaisuudessa seuraavaan Aamun Koittoon, johon olen kirjoittanut sarjaa liturgiasta.

"Kirkon varhaisina aikoina oli itsestäänselvyys, että kaikki liturgiassa olevat osallistuivat myös Ehtoolliseen. Tämä on itse asiassa jokaisen kristityn perusvelvollisuus. Me voisimme käyttää hieman arkista vertausta tähän liittyen: eihän kukaan mene ravintolaan katsomaan kun muut syövät, vaan kyllähän jokainen myös itse haluaa syödä."

Kylväjävertaus (opetuspuhe)

Kuulimme erään tunnetuimmista Kristuksen vertauksista, jossa kerrotaan maahan kylvetyistä siemenistä. Monista muista vertauksista poiketen Kristus selittää tämän vertauksen merkityksen opetuslapsilleen. Vertaukset olivat opetuksen välineinä mitä parhaimpia. Ne jäävät aivan toisella tavalla ihmisten mieliin verrattuna tavalliseen opetukseen. Ei ihme, että juuri vertauksia käytetään edelleenkin opetuskeinona kouluissa ja seurakunnallisissa lastenkerhoissa. Monet vielä aikuisiälläkin muistavat nämä vertaukset.

Mutta mitä tässä kylväjävertauksessa tarkalleen tapahtuu? Me löydämme tästä neljä erilaista maaperää, joista jokainen vaikuttaa eri tavoin siemenen itämiseen ja sen kasvuun. Meidän on helppo ymmärtää tuo ensin mainittu tiukaksi tallattu polku, joka ei todellakaan tarjonnut hyvää kasvualustaa. Kallioinen maaperä ei välttämättä tarkoita paljasta kalliota, vaan sellaista maata, jossa on ainoastaan parin sentin kerros multaa ennen varsinaista kalliota. Sellaiseen maahan on vaikea tukevasti juurtua. Kolmas kohta oli maa, joka pitää sisällään ohdake- ja rikkakasvien siemeniä. Viljan noustessa nousivat myös rikkakasvit ja varmasti hyvin tiedämme, että ne helposti valloittavat elintilan kaikelta muulta. Moninkertaisen sadon tuottikin ainoastaan tuo viimeinen, hyvä maaperä.

Mutta millainen tämä vertaus oikeastaan on? Kuka on sellainen maanviljelijä, joka kylväisi siemeniä näin holtittomasti? Tuohon aikaan viljaa ei koskaan ollut niin paljoa, että sitä olisi voinut näin välinpitämättömästi käsitellä. Harkitsevainen ja huolellinen maanviljelijä olisi hyvin tarkkaan tutkinut ne paikat jonne hän olisi kylvänyt. Mitään ei saanut tarpeettomasti mennä hukkaan.

Mutta tämän vertauksen opetus onkin toisenlainen. Kaikki ei aina tapahdu niin kuin ihmiset odottaisivat asioiden tapahtuvan. Tuo siemen on Jumalan Sana ja Jumala kylväjänä ei ryhdy rajaamaan alueita mihin Hän haluaa pelastuksen sanoman ulottaa. Olisihan se tietysti helppoa kohdistaa evankeliumin ilosanoma ainoastaan harvoille ja valituille, jotka varmasti toimisivat odotetulla tavalla. Jumala ei kuitenkaan toimi niin. Kaikille tarjotaan tuota mahdollisuutta kuulla evankeliumin sanomaa. Monista paikoista löytyy aina sellaisiakin saarekkeita, joissa siemenen on hyvä kasvaa ja tuottaa tällä tavoin moninkertainen sato.

Me voimme pohtia tätä tutkimalla Kirkon vaiheita. Apostoli Paavalin ja monien muiden opetuslasten tehtävä näytti lähestulkoon mahdottomalta. Mitä järkeä oli lähteä viemään evankeliumin sanomaa epäuskoisille kreikkalaisille ja roomalaisille, jotka joko turvautuivat pakanajumaliin tai sitten antiikin filosofeihin. Tai yhtä lailla voisi ajatella, että miksi ihmeessä Kristuksesta olisi pitänyt saarnata juutalaisille, jotka juuri jokin aika takaperin olivat ristiinnaulinneet Kristuksen?

Me voimme tutkia myös lähialueidemme historiaa. Minkä ihmeen takia kilvoittelijat lähtivät Karjalan metsiin saarnaamaan Jumalasta? Minkä ihmeen takia he halusivat yrittää selittää Evankeliumia noille metsässä asuville ihmisille, jotka palvoivat puita ja muita luontokappaleita? Miksi esimerkiksi Herman Alaskalainen lähti hyiseen Alaskaan julistamaan Evankeliumia? Eikö otollisempaa paikkaa olisi löytynyt lähempääkin?

Mutta tässä kaikessa tulee esille Jumalan laupeus ja armo. Vaikka valtaosa ihmisistä ei olisi millään tavoin kiinnostunut Jumalasta, niin aina heidänkin joukostaan löytyy joku, joka on otollista maaperää Jumalan Sanalle. Tämä on muistutuksena myös meille kaikille juuri tänä päivänä. Juuri tällä hetkellä alkaa näyttää siltä, että ihmiset eivät ole kiinnostuneet Kirkosta ja sen julistuksesta. Ihmisiä kiinnostavat niin monet muuta asiat. On niitä jotka avoimesti kieltävät kaiken Jumalaan ja uskontoon liittyvän. Näyttäisi suoraan sanottuna hulluudelta julistaa jostain sellaisesta, joka ei näytä kiinnostavan ihmisiä. Saman ilmiön huomaamme myös seurakunnassa. Ei kirkossa käy enää niin paljoa ihmisiä verrattuna aikaisempiin vuosiin. Joku voisi sanoa, että eikö tämän vuoksi olisi syytä vähentää jumalanpalveluksia, jos niiden tarve kerran myös vähenee? Mutta oikeastaan sitä suuremmalla syyllä meidän tulisi julistaa omaa uskoamme ja tuoda sitä esille. Meidän tulee yhä uusin keinoin tuoda Jumalan valtakuntaa eläväksi. Aina löytyy otollista ja hyvää maaperää, vaikka ohdakkeet ovat saattaneet vallata paljon elintilaa. Mitä enemmän me julistamme ja kylvämme Jumalan Sanaa, niin sitä suurempi todennäköisyys on sillä, että se löytää myös otollista maaperää.

Jumalan Sana ei voi kulua loppuun, vaikka kuinka paljon sitä kylvämme. Ja mitä enemmän me rukoilemme, toimitamme Jumalalle palvelusta ja julistamme omaa uskoa kaikissa toimissamme, niin sitä suurempi mahdollisuus on sille, että se myös tavoittaa niitä ihmisiä, jotka ovat sitä kauan kaivanneet.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!

Meidät on opetettu kuluttamaan

Nykyinen länsimainen maailmanmeno ja koko talouselämä rakentuu pitkälti rahan liikkuvutteen ja siihen, että ihmisiä yllytetään kuluttamaan entistä enemmän. Ihmisten kulutuskäyttäytymistä ohjataan yhä kuluttavampaan suuntaan, jonka taustalla on tietysti yhä suuremman taloudellisen hyödyn tavoittelu.

Ja kyllähän tätä ainaista kulutusjuhlaa osataan viettääkin jo ihan kiitettävällä tavalla. Siinä missä ihmiselle ennen riitti 20 neliön kyläpuoti, niin tänä päivänä 14.000 neliön ostoskeskuksen myyntipinta-ala ei näytä riittävän. Kaikki ostoskeskuksessa on huolella suunniteltua. Jos lähdet ostamaan maitoa, niin saat kävellä satojen metrien matkan läpi monen kiusauksen (ja nyt en tarkoita Janssonin kiusausta). Harva välttää kiusaukset ja lähtee pelkästään se maitopurkki mukanaan kaupasta. Parhaimmassa tapauksessa mukana on kaikkea muuta paitsi sitä maitoa, jota lähdettiin alunperin ostamaan.

Ennen sitä ihminen osasi sen verran tehdä ennakoivia ostoksia, että hän selvisi viikonlopun yli ilman kauppareissua. Tänä päivänä pitää kauppojen olla auki myös viikonloppuisin, jotta emme vahingossakaan lopettaisi tätä kulutusta. Veronpalautukset ovat kohta tulossa joillekin onnellisille. Onneksi ne "sattuvat" tulemaan juuri joulukuun alussa, jolloin meillä on hyvä tilaisuus tehdä sellaisiakin jouluostoksia, jotka ovat täysin hyödyttömiä.

Me kulutamme ja ostamme kaikkea mahdollista vailla selkeää päämäärää. Mikään ei tahdo riittävän ja siksi kauppareissujen lisäksi netistä on syytä tilata jotain mukavaa. Surffaillaan eri sivuilla ja lähes väenväkisin koetetaan keksiä jokin kirja tai DVD, joka olisi syytä tilata. Jos ei mitään muuta syytä ostokselle keksitä, niin ainakin se on jo riittävä motiivi, että yli 25 euron ostokset postitetaan ilmaiseksi. Kyllähän sillä "etuudella" kannattaa tilata hyllyihin kaikkea turhaa tavaraa keräämään pölyä.

Pitää tässä rehellisesti myöntää, että kyllä meitä osataan hyvin vedättää. Tietysti itsekeskeinen ihminen osaa nauttia tästä kaikesta turhasta, mutta se ei meitä kuitenkaan paljoa pitkässä juoksussa hyödytä. Tekevätkö tietyt hyödykkeet meistä muka niin onnellisia, että sen takia me uhraamme elinaikaamme ravaamalla arkena ja pyhänä noissa tuhansien neliömetrien paratiisissa, tai klikkaamme itsellemme nettikaupasta kaikkea mukavaa.

Me elämme siinä harhakuvassa, että juuri näin meidän täytyy tehdä. Meidän täytyy kuluttaa kaikkea mahdollisimman paljon ja siinä meitä myös autetaan kaikin eri keinoin. Nykyajan tulostimissa on esimerkiksi laskurit, jotka ilmoittavat, että nyt pitää vaihtaa jokin tietty osa, vaikka todellista tarvetta tähän ei olisi. Jotkin laitteet ovat sen verran fiksuja, että ne lakkaavat toimimasta, kunnes osa on vaihdettu. Kysymys on vähän samasta asiasta, että auto lakkaisi kertakaikkisesti toimimasta, kun mittarissa olisi 200.000 kilometriä täynnä.

Monet varmasti muistavat TV-dokumentin siitä, kuinka teollisuusfirmat aikoinaan sopivat sellaisesta säännöstä, että hehkulampun käyttöikä saa olla enintään 1000 tuntia, jotta niiden kulutus olisi taattu. Uskokaa huviksenne, tällaiset diilit eivät ole koskettaneet pelkästään hehkulamppuja!

Kuinka paljon me voimme vaikuttaa tähän kaikkeen? Varmasti aika paljon jo pelkästään omilla kulutustottumuksilla ja elämäntapamuutoksilla. Valitettavasti suurin osa ihmisistä pitää kulutustottumusten muuttamista viherpiipertäjien ja muiden elämäntapaintiaanien touhuna.

Mitä jos kuitenkin yrittäisimme katsella asioita omaa nenäämme pitemmälle? Sen seurauksena kyllä itsekäs elämänmenomme tulee kärsimään, mutta tällä tavoin me sentään säästämme luomakuntaa ja mahdollistamme myös jälkipolville paremman elämän. Sellaisen elämän, jossa osaamme osoittaa rakkautta toista ihmistä ja koko luomakuntaa kohtaan.

Opetuspuhe kasteliturgiassa

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen

Olemme kokoontuneet tänä päivänä hyvin erityiseen liturgiaan, jota ortodoksisessa kirkossa toimitetaan tänä päivänä valitettavan vähän. Kysymys on siis kasteliturgiasta, jossa kastetta seuraa Eukaristia ja osallisuus Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Varhaiskirkon aikaan tämä käytäntö oli täysin normaali. Kastetta seurasi aina Ehtoollinen, sillä jokainen kirkon sakramentti saa täyttymyksensä silloin, kun ihminen pääsee osalliseksi Ehtoollisesta. Aikojen saatossa kaste kuitenkin eriytyi omaksi toimitukseksi, josta tuli lopulta sen luontoinen, että se käsitettiin ikään kuin yksityisenä toimituksena, joka oli suljettu muulta kuin lähipiiriltä.

Tuo edellä mainittu ajattelu ”yksityisestä toimituksesta” on kirkolle kuitenkin täysin vieras. Ainoa yksityinen ja henkilökohtainen toimitus on katumuksen sakramentti. Kaikkien muiden toimitusten tulisi olla sellaisia, että seurakunnalla on mahdollisuus päästä mukaan saattamaan ihmistä elämäntilanteesta toiseen.

Pyhä apostoli Paavali sanoo roomalaiskirjeessään: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15) Hän antaa selkeän ohjeen siitä, että seurakunnan jäsenten on tarkoitus tukea toinen toistaan ja yhtä lailla esimerkiksi kasteessa riemuita uudesta jäsenestään. Juuri tämän vuoksi kasteliturgia kuuluu oleellisella tavalla kirkon Traditioon. Se on ensinnäkin sidoksissa Eukaristiaan ja toiseksi se mahdollistaa koko toimivan seurakunnan läsnäolon tässä riemujuhlassa.

Mutta kenties meidän on hyvä tässä tilanteessa pysähtyä miettimään, että miksi kaste toimitetaan?

Vastauksen kasteen toteuttamiseen kuulimme jo evankeliumiluvussa, jossa Kristus antoi opetuslapsilleen ja sitä kautta meille kaikille käskyn kastaa kaikki Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaste on ihmisen uudestisyntymistä ja liittymistä Kristukseen.

Me näemme kasteen monesti puhtaasti ulkoisena toimituksena, jossa ihminen yksinkertaisesti vain kastetaan. Moni voi kokea sen pelkkänä rituaalina, ellei hän näe pintaa syvemmälle. Kirkon pyhät mysteerit ovat kuitenkin sen luontoisia, että niihin kätkeytyy toinen ulottuvuus, jotta emme pysty tutkimaan ulkoisesti. Juuri siksi näitä toimituksia kutsutaan mysteerioita, eli salaisuuksiksi, koska me emme voi niitä tyhjentävästi selittää.

Ajatellaan vaikkapa Ehtoollista. Me näemme edessämme leivän ja viinin ja me osallistuessamme siitä maistamme leivän ja viinin, mutta kuitenkin tunnustamme ja tiedämme, että kyseessä ei ole vain leipä ja viini, vaan osallisuus Kristuksen Ruumiista ja Verestä.

Entäs sitten pappeuden sakramentti? Me näemme edessämme ihmisen, joka on ihminen siinä missä kuka tahansa muukin. Kuitenkin tunnustamme, että tämä ihminen edustaa Kristusta ja armolahjan saaneena hän saa myös toimittaa pyhiä toimituksia. Me myös pyydämme häneltä siunausta, koska tiedämme, että kyseessä ei ole papin omakohtainen siunaus, vaan Kristuksen siunaus.

Me voisimme vielä puhua katumuksesta, sairaanvoitelusta tai avioliitosta, mutta varmasti käsitämme, että kaikki mysteerit pitävät sisällään jotain paljon enemmän. Ne ovat toimituksia joissa Jumalan armo, Kristuksen läsnäolo ja Pyhän Hengen toiminta ovat todellista. Ne avautuvat meille uskon kautta. Ulkopuolinen voi nähdä nämä kaikki toimitukset puhtaasti rituaaleina, mutta jos meillä on kykyä käyttää meidän hengellisiä silmiämme, niin me löydämme näistä paljon enemmän. Voimme olla varmoja siitä, että ne vaikuttavat aina.

Kastekäskyssä on vielä eräs kohta, jonka saatamme helposti sivuuttaa. Kristus käskee kastamaan, mutta hän myös sanoo: ”ja opettakaa heidät noudattamaan kaikkea, mitä minä ole käskenyt teidän noudattaa”. (Matt. 28:20)

Täydellinen kristitty ei ole vielä hän, joka on kastettu, vaan se joka osaa toimia Kristuksen opetuksen mukaan. Meidän vastuullamme on opettaa kasvava ihminen toimimaan Kristuksen opetuksen mukaan. Kun tutkimme evankeliumia, niin emme me voi välttyä siltä tosiasialta, että Kristuksen opetuksen mukaan elävä ihminen on hyvä ihminen. Sellainen, joka osaa huomioida lähimmäisensä ja osoittaa kristillistä rakkautta.

Tuo opetuksellinen vastuu on kummeilla, vanhemmilla ja muilla läheisillä. Nykypäivänä tuo kristillisten periaatteiden mukaan kasvattaminen ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Maallistuminen on nostanut esiin sellaisiakin ihanteita, joissa itsekkyys käy muiden hyvinvoinnin edelle. Kristillinen rakkaus perustuu kuitenkin siihen, että kykenemme kaikissa tilanteissa ajattelemaan lähimmäistemme parasta.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!

Omaisuudesta

Löydämme Evankeliumista monta omaisuuteen liittyvää Kristuksen opetusta. Herkästi saatamme tehdä sellaisen johtopäätöksen, että liika omaisuus on yhtä kuin menolippu helvettiin. Tällainen tulkinta on kuitenkin väärä, vaikkakin omaisuudesta voi todella tulla este pelastumiselle.
Suuri omaisuus on yhtä kuin suuri vastuu lähimmäisistä. Ne joille on paljon annettu, joutuvat myös paljosta vastaamaan. Tämä toteamus on tuttu jokapäiväisestä elämästä ja liittyy paljon muuhunkin kuin rahaan ja omaisuuteen.

Mutta miten omaisuus liittyy sielun pelastumiseen? Kysymys on siitä mihin me olemme kiintyneet, sillä henkiset ja ruumiilliset voimavaramme ovat rajalliset. Kristus opettaa meitä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiämme. Kun siis uhraamme ylenpalttisesti aikaa ja vaivaa jollekin muulle asialle, esimerkiksi omaisuuden kartuttamiselle, kiinnitämme silloin sieluamme rahaan emmekä Jumalaan tai lähimmäisiimme.

Rahaan ja omaisuuteen voi myös väärällä tavalla kiintyä ja niistä voi tulla riippuvaiseksi. On olemassa sanonta, että ahkeraksi ihminen oppii vuosien kuluessa, mutta laiskaksi parissa päivässä. Samalla tavoin lähimmäisiään aiemmin huomioinut ihminen suuren määrän rahaa kerralla saadessaan voi muutamassa päivässä tulla ahneeksi ja itsekkääksi. Tämän vuoksi meidän on turha rukoilla Jumalalta lottovoittoa, koska siitä monissa tapauksissa olisi enemmän haittaa kuin hyötyä.

Isä meidän – rukouksessa pyydämme Jumalalta ”jokapäiväistä leipää” tai vanhan käännöksen mukaan ”elämälle tarpeellista leipää”. Tämä kenties parhaimmalla tavalla kuvastaa sitä, että mitä meidän tulisi rukouksessamme pyytää. Ei ylimääräistä, vaan elämälle tarpeellista.

Sinäkin tuijotat tietokoneen ruutua juuri nyt...

...niin minäkin!

Olen tässä ryhtynyt pohtimaan, että kuinka paljon sitä tuleekaan vietettyä aikaa tietokoneen parissa? Lähentelee varmasti useampaa tuntia päivässä. Seuraava kysymys kuuluukin, että kuinka paljon teen hyödyllisiä asioita tietokoneella? Tai ehkä voisi ennemmin pohtia, että kuinka paljon käytän aikaa sellaisiin asioihin, jotka eivät ole välttämättömiä.

Lähdetään liikkeelle uutisista. Minulla on kirjanmerkeissä useampi uutissivusto joita käyn päivän aikaan vilkuilemassa aika tiuhaan. Taitaa olla jopa niin, että melkein aina kun menen koneen äärelle, niin tulee sitä jotain uutisjuttua luettua. - Kuinka reaaliaikaisia meidän tulisi sitten olla päivän uutisten kanssa? On varmasti ihan hyvä tietää jotain maailman menosta, mutta kuinka paljon tuo informaatiomäärä lopulta hyödyttää meitä. Nykyihminen näyttää olevan aika riippuvainen uutisista, vaikka se tieto ei vaikuta hänen jokapaäiväiseen elämäänsä mitenkään. Täysin oma lukunsa ovat vielä viihdeuutiset, joista ei ole senkään vertaa hyötyä.

Entäs Facebook sitten? Olemme oikeuttaneet Facebookin jatkuvan ja suoranaisesti neuroottisen käytön sillä, että olemmehan tällöin yhteydessä ystäviimme. Mutta millaista on lopulta virtuaalinen sosiaalisuus? - Se ei lopulta anna läheskään niin paljoa kuin todellinen kohtaaminen. Meillä ei ole välttämättä puolta tuntia päivässä aikaa seurustella jonkun tuttavan kanssa, mutta sen sijaan pystymme 2-3 tuntia päivässä seuraamaan toinen toistaan käsittämättömämpiä asioita Facebookissa.
Minun pitää häpeäkseni tunnustaa, että monet päiväni alkavat Facebookilla ja päättyvät Facebookkiin. Toivottavasti saan korjattua moisen epäkohdan elämässä. En kuitenkaan halua tuomita kyseistä sosiaalista suota, sillä voihan sitä kautta myös tiedottaa oikeasti tärkeistä asioista. Siinä onkin työtä, sillä 99% kaikesta Facebookissa olevasta ei ole oikeasti tärkeätä.

Keskustelupalstat...Argh. Käyn seuraamassa niitäkin, mutta, mutta... Parempi olisi jos ei suurinta osaa niistä seuraisi. Joissakin foorumeissa käydään valveutunutta ja hyvää keskustelua aina siihen asti, kunnes joku onnistuu pilaamaan sen ihan tarkoituksella. Vaikuttaakin siltä, että juuri keskustelupalstat nostavat ihmisen sadistiset puolet parhaiten esiin nykymaailman bittiviidakossa.

Kyllähän sitä tulee vielä joskus tietokoneella pelattuakin, mutta sitä en oikeastaan niin paljoa häpeä. Kaiken aiemmin mainitun valossa näyttää siltä, että pelaaminen voi olla sittenkin sitä viattominta ajanvietettä netissä, vaikka silläkin on varmasti paljon kielteisiä vaikutuksia.

Mitä hyödyllistä tietokoneen parissa voi tehdä? No lukea esimerkiksi sähköpostin. Siinäkin kerta päivässä pitäisi riittää, sillä eihän sitä ennenkään juostu postilaatikolla kymmentä kertaa päivässä. Sähköpostiinkin suhtaudumme enemmän tai vähemmän neurroottisesti.

Sitten voi tietysti kirjoittaa tekstejä ja muita työjuttuja. Siksi aikaa kannattaisi muuten kytkeä netti pois käytöstä. Muutoin sitä ei tule oikeastaan tehtyä yhtään työtä, vaan kaikki aika kuluu uutisten, Facebookin, keskustelupalstojen ja pelien parissa.