Ehtoollisen asettamisen muisto (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Tänään toimitettava liturgia on keskeinen juuri sen vuoksi, että siinä muistelemme Pyhää Ehtoollisen asettamista. Kuten tiedämme, niin Herran Pyhän Ehtoollisen tulisi kristityn elämässä olla kaiken keskipisteenä.

Tämä johtuu siitä, että tässä sakramentissa me todellakin yhdistymme Kristukseen ja sen kautta myöskin kaikkein selkeimmällä tavalla osoitamme olevamme myös Kristuksen seuraajia ja kristittyjä.

Meillä Suomessa on siinä mielessä muista maista poikkeava tilanne, että Kirkon jäsenyys määritellään sillä, että maksaako ihminen kirkollisveroa. Tämä on olosuhteet huomioonottaen ymmärrettävää, mutta se ei itsessään oikeastaan kerro sitä, että onko ihmisellä todellista yhteyttä Kristukseen. Parempi määritelmä olisi se, että osallistuuko ihminen säännöllisesti Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Kuten tiedämme, niin suurin osa ihmisistä ei osallistu säännöllisesti liturgiaan. Monet kuittaavat poissaolonsa seurakunnallisesta elämästä yksinkertaisella toteamuksella: “Minulla on henkilökohtainen suhde Jumalaan”.

Kyllä. Meillä pitää olla henkilökohtainen suhde Jumalaan, mutta ei se riitä! Jos haluamme olla kristittyjä, niin se vaatii, että meillä on elävä suhde Kristukseen. Sen perusedellytyksenä on myös säännöllinen ehtoollisyhteys. Kristitty ihminen ei ole yksi ihminen, vaan hän on kristitty, silloin kun hän on osa seurakuntaa. Tätä se oli nimenomaan varhaiskirkon aikana. Ehtoollisyhteys määritteli sen, että kuuluiko ihminen seurakuntaan vai ei.

Sana “ehtoollinen” tarkoittaa yksinkertaisesti illallista, vaikka toki meillä suomen kielessä se ymmärretään pyhän sakramenttina, jossa osallistumme Kristuksen ruumiista ja verestä. Kreikan kielessä käytetään ehtoollisesta sanaa “koinonia”, joka tarkoittaa yhteyttä, olla yhteydessä, tai liittyä johonkin. Yhtä lailla englannissa sana “Communion” kuvastaa tätä.

Eli Herran pyhä ehtoollinen ei ole vain symbolinen kuvaus kauan sitten toimitetusta Ehtoollisen asettamisesta, vaan se todellakin saattaa meidät yhteen Kristuksen kanssa ja samanaikaisesti yhdistää meidät myös toinen toisiimme. Ei vain täällä omassa seurakunnassa, vaan maailmanlaajuisesti Kirkon jäsenet yhdistyvät toinen toisiinsa Kristuksessa.

Ehtoolliseen emme voi osallistua välinpitämättömällä tai huolettomalla asenteella, vaan siihen tulisi valmistautua rukouksella ja paastolla. Nämä taas toimivat apuvälineinä siinä, että ymmärtäisimme, että Ehtoollinen on kaiken tavanomaisen yläpuolella.

Kaikessa kyse on siitä, että olisimme kelvollisia osallistumaan siitä, mikä on pyhää. Mutta milloin me sitten olemme kelvollisia osallistumaan? Mistä me tiedämme sen?

Ehkä tässä tulee esille juuri asian suoranainen nurinkurisuus. Me olemme kelvollisia osallistumaan Herran Pyhästä Ehtoollisesta silloin kun tajuamme, että olemme kelvottomia osallistumaan siitä!

Kelvottomuus ei tarkoita sitä, että ryhtyisimme välttelemään Ehtoollista kelvottomuuteemme vedoten, vaan aivan päinvastoin. Pyrimme osallistumaan siitä mahdollisimman usein, että säilyttäisimme kiinteän yhteyden Kristukseen.

Edesmennyt isä Alexander Schmemann on lainannut tässä asiassa pyhää Johannes Cassianusta, joka on sanonut seuraavasti:

“Me emme saa vältellä ehtoolliseen osallistumista siksi, että pidämme itseämme syntisinä. Meidän tulee lähestyä tuota sakramenttia sitä useammin sielumme parannukseksi ja henkemme puhdistukseksi, mutta sellaisella nöyryydellä ja uskolla, että itseämme kelvottomina pitäen - - (jotta) me yhä enemmän haluaisimme saada lääkettä haavoihimme.

On paljon parempi, että nöyrin sydämin ja tietäen, että emme ole koskaan kelvolliset pyhiin salaisuuksiin, otamme ne vastaan joka sunnuntai sairauksiemme parannukseksi kuin että ylpeyden sokaisemina ajattelemme, että vuoden kuluttua me tulemme kelvollisiksi ottamaan ne vastaan.”

(Schmemann 1982, Suuri paasto, s.141)

Tämä olkoon meillekin voimallisena muistutuksena. Oman kelvottomuuden ymmärtäminen ei tarkoita sitä, että meidän tulisi vältellä Ehtoollista, vaan meidän tulisi siihen osallistua, jotta saisimme olla kiinteässä yhteydessä Kristukseen. Mikäli tuo yhteys katkeaa, niin silloin joudumme sellaiseen tilaan joka vie meitä vain ja ainoastaan poispäin Jumalasta.

Vahvistakoon erityisesti tämän päivän Ehtoollisen asettamisen muisto meitä siitä, että kysymys on salaisuudesta, johon jokaisen kristityksi itseään kutsuvan ihmisen tulee osallistua säännöllisesti, jotta se olisi meille “sielun ja ruumiin pyhitykseksi ja Jumalan kunniaksi!”

Amen!

Opetuspuhe kasteliturgiassa

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen

Olemme kokoontuneet tänä päivänä hyvin erityiseen liturgiaan, jota ortodoksisessa kirkossa toimitetaan tänä päivänä valitettavan vähän. Kysymys on siis kasteliturgiasta, jossa kastetta seuraa Eukaristia ja osallisuus Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Varhaiskirkon aikaan tämä käytäntö oli täysin normaali. Kastetta seurasi aina Ehtoollinen, sillä jokainen kirkon sakramentti saa täyttymyksensä silloin, kun ihminen pääsee osalliseksi Ehtoollisesta. Aikojen saatossa kaste kuitenkin eriytyi omaksi toimitukseksi, josta tuli lopulta sen luontoinen, että se käsitettiin ikään kuin yksityisenä toimituksena, joka oli suljettu muulta kuin lähipiiriltä.

Tuo edellä mainittu ajattelu ”yksityisestä toimituksesta” on kirkolle kuitenkin täysin vieras. Ainoa yksityinen ja henkilökohtainen toimitus on katumuksen sakramentti. Kaikkien muiden toimitusten tulisi olla sellaisia, että seurakunnalla on mahdollisuus päästä mukaan saattamaan ihmistä elämäntilanteesta toiseen.

Pyhä apostoli Paavali sanoo roomalaiskirjeessään: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15) Hän antaa selkeän ohjeen siitä, että seurakunnan jäsenten on tarkoitus tukea toinen toistaan ja yhtä lailla esimerkiksi kasteessa riemuita uudesta jäsenestään. Juuri tämän vuoksi kasteliturgia kuuluu oleellisella tavalla kirkon Traditioon. Se on ensinnäkin sidoksissa Eukaristiaan ja toiseksi se mahdollistaa koko toimivan seurakunnan läsnäolon tässä riemujuhlassa.

Mutta kenties meidän on hyvä tässä tilanteessa pysähtyä miettimään, että miksi kaste toimitetaan?

Vastauksen kasteen toteuttamiseen kuulimme jo evankeliumiluvussa, jossa Kristus antoi opetuslapsilleen ja sitä kautta meille kaikille käskyn kastaa kaikki Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaste on ihmisen uudestisyntymistä ja liittymistä Kristukseen.

Me näemme kasteen monesti puhtaasti ulkoisena toimituksena, jossa ihminen yksinkertaisesti vain kastetaan. Moni voi kokea sen pelkkänä rituaalina, ellei hän näe pintaa syvemmälle. Kirkon pyhät mysteerit ovat kuitenkin sen luontoisia, että niihin kätkeytyy toinen ulottuvuus, jotta emme pysty tutkimaan ulkoisesti. Juuri siksi näitä toimituksia kutsutaan mysteerioita, eli salaisuuksiksi, koska me emme voi niitä tyhjentävästi selittää.

Ajatellaan vaikkapa Ehtoollista. Me näemme edessämme leivän ja viinin ja me osallistuessamme siitä maistamme leivän ja viinin, mutta kuitenkin tunnustamme ja tiedämme, että kyseessä ei ole vain leipä ja viini, vaan osallisuus Kristuksen Ruumiista ja Verestä.

Entäs sitten pappeuden sakramentti? Me näemme edessämme ihmisen, joka on ihminen siinä missä kuka tahansa muukin. Kuitenkin tunnustamme, että tämä ihminen edustaa Kristusta ja armolahjan saaneena hän saa myös toimittaa pyhiä toimituksia. Me myös pyydämme häneltä siunausta, koska tiedämme, että kyseessä ei ole papin omakohtainen siunaus, vaan Kristuksen siunaus.

Me voisimme vielä puhua katumuksesta, sairaanvoitelusta tai avioliitosta, mutta varmasti käsitämme, että kaikki mysteerit pitävät sisällään jotain paljon enemmän. Ne ovat toimituksia joissa Jumalan armo, Kristuksen läsnäolo ja Pyhän Hengen toiminta ovat todellista. Ne avautuvat meille uskon kautta. Ulkopuolinen voi nähdä nämä kaikki toimitukset puhtaasti rituaaleina, mutta jos meillä on kykyä käyttää meidän hengellisiä silmiämme, niin me löydämme näistä paljon enemmän. Voimme olla varmoja siitä, että ne vaikuttavat aina.

Kastekäskyssä on vielä eräs kohta, jonka saatamme helposti sivuuttaa. Kristus käskee kastamaan, mutta hän myös sanoo: ”ja opettakaa heidät noudattamaan kaikkea, mitä minä ole käskenyt teidän noudattaa”. (Matt. 28:20)

Täydellinen kristitty ei ole vielä hän, joka on kastettu, vaan se joka osaa toimia Kristuksen opetuksen mukaan. Meidän vastuullamme on opettaa kasvava ihminen toimimaan Kristuksen opetuksen mukaan. Kun tutkimme evankeliumia, niin emme me voi välttyä siltä tosiasialta, että Kristuksen opetuksen mukaan elävä ihminen on hyvä ihminen. Sellainen, joka osaa huomioida lähimmäisensä ja osoittaa kristillistä rakkautta.

Tuo opetuksellinen vastuu on kummeilla, vanhemmilla ja muilla läheisillä. Nykypäivänä tuo kristillisten periaatteiden mukaan kasvattaminen ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Maallistuminen on nostanut esiin sellaisiakin ihanteita, joissa itsekkyys käy muiden hyvinvoinnin edelle. Kristillinen rakkaus perustuu kuitenkin siihen, että kykenemme kaikissa tilanteissa ajattelemaan lähimmäistemme parasta.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!