Tässä uutisessa saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware kertoo siitä, että mitä asioita ihmiset olisivat elämässään halunneet tehdä toisin. Meidän kannattaisi ottaa opiksi näistä viisauksista, jotka järjellä ajateltuna ovat aivan luonnollisia asioita. Me olemme ainoastaan kaikessa kiireessä ja itsekeskeisyydessä unohtaneet ne. Ajattelin nyt pohtia näitä asioita hieman lisää:
- "Yhä useampi oli toiminut muiden ihmisten ja ympäristön odotusten mukaan."
Tämä on suoranainen tavaramerkki lähes jokaisella meistä. Suurin osa elämästä kuluu siten, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että "miten minun pitäisi toimia, jotta saisin hyväksyntää ja arvostusta muilta?" Me emme siis tee asioita vapaasti, vaan ympäristön ehdoilla. Opiskelu, ammatinvalinta, pukeutuminen, puhetyyli, harrastukset yms. eivät välttämättä heijasta sitä, että mitä me oikeasti haluamme elämältä, vaan niihin ovat vaikuttaneet enemmän muut tekijät.
- "He katuivat, että olivat suurimman osan elämästään viettäneet työelämän oravanpyörässä ja menettäneet paljon tärkeitä hetkiä perheensä parissa."
Valitettavan totta tämäkin. Meistä on tulossa työnarkomaaneja, johon meitä ajaa käsitys siitä, että tunnollinen työntekijä on nimenomaan sellainen, joka tekee töitä vapaa-ajallaankin. Nykyajan rahakeskeinen ja äärimmäisen tulosvastuullinen toiminta lisää tunnetta siitä, että työ on kaikki kaikessa. Saamme jatkuvasti lukea otsikoita joissa "henkilöstöä vähennetään", jotta yritysten toiminta olisi mahdollisimman kannattavaa. Ei siis ihme, että vielä työpaikkansa säilyttäneet joutuvat paiskimaan töitä hulluna. Puhutaan työssäjaksamisesta ja työhyvinvoinnista. Ne jäävät turhiksi sanoiksi jos tälläinen touhu jatkuu.
- "Tunteiden tukahduttamisen seurauksena monista tulee myöhemmällä iällä katkeria ja katuvia."
Meillä olisi varmasti paljon sanottavaa, mutta jätämme ne kuitenkin sanomatta. Me todellakin katkeroidumme ja saatamme ryhtyä vihaamaan jotkuta. Ja tämä kaikki ainoastaan sen vuoksi, että emme ole kyenneet keskustelemaan asioista. Meillä tulisi olla kyky antaa tarpeen vaatiessa kielteistäkin palautetta. Kysymys on enemmänkin siitä, että osaammeko antaa sitä oikealla tavalla? Saman asian voi esittää sanasta sanaankin niin monella eri tavalla.
- "he tahtoivat saada uuden mahdollisuuden rakkaimpiensa kanssa, joita olivat laiminlyöneet."
Kuinka paljon meillä on lopulta ystäviä? Sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan, tukemaan ja olemaan läsnä? Onko meillä muka oikeasti satoja ystäviä, jos Facebookin laskuriin on luottamista? Me laiminlyömme läheisiämme, koska meillä on kiire töissä. Meillä on kiire katso telkkaria. Ja meillä on kiire tuijottaa tietokoneen ruutua.
- "Onni ei vain tule, jostakin konkreettisesta asiasta vaan jokainen voi muokata elämästään juuri niin onnellista kuin itse haluaa. "
Siinäpä se. Onnellisuutta ei voi saavuttaa päämäärähakuisesti. Joku sanoo saavuttavansa onnellisuuden esimerkiksi lottovoiton myötä. Tuskinpa se kuitenkaan tekee ihmisestä todella onnellista. Onnellisuus saavutetaan elämällä sitä hetkeä ilman turhia tavoitteita. Nykyajan tulosvastuullinen ja rahakeskeinen ajattelu on sumentanut myös meidän käsityksemme onnellisuudesta.
Haluan vielä lopuksi todeta, että juuri näitä edellä mainittuja asioita myös kristinuskossa painotetaan. On äärimmäisen surullista, että nyt uhotaan ja painetaan kirkkoa maanrakoon turhana instituutiona. Kirkkoa, jonka yhtenä tehtävänä on muistuttaa juuri näistä asioista: rakkaudesta ja välittämisestä. Pitääkö tämä kaikki oppia kantapään kautta ja tajuta se vasta kuolinvuoteella?
Ehkä kaikkein pelottavinta tässä kaikessa on se, että haastatellut olivat iäkkäitä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole joutuneet työskentelemään nykykiireen leimaamassa ympäristössä ja joiden ei ole myöskään tarvinnut tuijottaa television ja tietokoneen ruutua suurinta osaa valveillaoloajastaan. Jos he tuntevat laiminlyöneensä muita, niin miltä meistä sitten tuntuu? Mitä meidän sukupolvi ajatteleekaan kuolinvuoteellaan?
