OPETUSPUHE RASIMÄEN TSASOUNASSA
Vietimme vasta pari kuukautta sitten pyhän Johannes Kastajan juhlaa ja nyt olemme siirtyneet jo aivan toisenlaiseen muistojuhlaan. Kysymys on Johannes Kastajan mestauksesta.
Kirkko ei tietenkään juhli sitä, että pyhä ihminen surmataan, mutta ymmärrämme kuitenkin, että kuolema on syntymistä uuteen iankaikkiseen elämään. Tämän vuoksi kuolema, tapahtui se sitten miten tahansa, on kenen tahansa kannalta merkittävää.
Mutta pyhän ihmisen muisto ei ole pelkästään sitä, että muistelemme jotain tiettyä pyhää tapahtumaa hänen elämässään, kuten tässä tapauksessa Johannes Kastajan kuolemaa. Pyhän muistoa pitäisi tutkia laajemmin niin, että huomioimme tämän ihmisen elämän ja opetuksen huolellisemmin.
Mutta mitä pyhä Johannes Kastaja lopulta opettaa meille ja miten hänen muistonsa voidaan liittää tähän rukoushuoneeseen? Ehkä hyvin osuvakin yhtymäkohta on siinä, että Johannes Kastaja toimi erämaassa ja tämä pyhäkkö on samalla tavoin kaukana suurista asutuskeskuksista.
Mutta syrjäisyys ei ole koskaan ollut este sille, etteikö se kutsuisi ihmisiä kokoon. Johannes Kastaja oli vetäytynyt erämaahan, mutta paljon ihmisiä tuli silti hänen luokseen. Evankeliumissa sanotaan: ”Hänen luokseen tuli paljon väkeä Jerusalemista, joka puolelta Juudeaa ja kaikkialta Jordanin ympäristöstä. He tunnustivat syntinsä, ja Johannes kastoi heidät Jordanissa.” (Matt. 3:5-6)
Me voimme tietysti olla iloisia siitä, että meillä on suhteellisen monia rukouksen paikkoja, jonne voimme kokoontua. Vaikka monet rukoushuoneista sijaitsevatkin hieman sivummalla, niin se ei tarkoita sitä, että ne olisivat paikkoja, joissa ainoastaan kerran vuodessa toimitetaan praasniekkana jumalanpalvelus. Rukoushuoneita saa ja tuleekin käyttää ahkerammin kuin pari kertaa vuodessa.
Itse asiassa tähän ahkeraan rukoukseen meitä velvoittavat jo apostoli Paavalin sanat: ”Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta.” (1.Tess. 5:16-18)
”Rukoilkaa lakkaamatta.” - Mutta miten me voimmekaan toteuttaa tuota apostoli Paavalin ohjetta, joka tuntuu lähes ylivoimaiselta jopa luostarissa asuville.
Asia on osittain ratkaistu sillä, että käytämme lyhyitä ja ytimekkäitä rukoushuokauksia, joita voi lukea, vaikka työtä tehdessä ja ruokaillessa. Näistä tunnetuin on varmasti rukous ”Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä”.
Mutta emmehän me kuitenkaan kykene toteuttamaan tuota apostoli Paavalin kehotusta kirjaimellisesti. Viimeistään siinä vaiheessa, kun käymme nukkumaan, niin tuo lakkaamaton rukous jossain mielessä katkeaa.
Diokleian metropoliitta Kallistos Ware on kirjassaan ”Sisäinen valtakunta” pohtinut tätä lakkaamatonta rukousta ja sanonut mm. seuraavasti: ”Rukous ei ole yksilöllistä vaan yhteisöllistä toimintaa. Rukoilemme aina Kristuksen ruumiin jäseninä. Erämaan kaukaisimmankaan kolkan erakko ei seiso Jumalan edessä yksin, vaan suuren perheen jäsenenä. Koko muu kirkko rukoilee hänessä ja hänen kanssaan, ja kun hän ei pysty rukoilemaan, jatkuu muiden rukous. (Evagrios Pontoslaisen sanojen mukaisesti) ’Munkki on se, joka kaikista erillään on yhtä kaikkien kanssa.” (Kallistos Ware, Sisäinen valtakunta s. 134-135)
Meidän tulisi siis yhteisönä rukoilla yhdessä ja toistemme puolesta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että meidän todellakin tulisi hyödyntää myös kaikki ne paikat, joissa voimme erityisesti keskittyä rukoukseen.
Tässäkin pyhäkössä on mahdollista toimittaa lukematon määrä erilaisia jumalanpalveluksia, joissa seurakunnan pappi tai kanttori ei ole läsnä. Seurakunnan työntekijöillä on kuitenkin vastuu siitä, että kaikille halukkaille tarjotaan mahdollisuus opiskella sitä, että näiden maallikkojumalanpalvelusten toimittaminen on ylipäätään mahdollista.
Tässä asiassa rohkaisenkin teitä kaikkia kääntymään seurakunnan puoleen, jos teillä on sinapinsiemenenkään verran halukkuutta toimittaa jumalanpalveluksia näissä pyhäköissä.
Kaikkien pyhäköiden ovien tulisi olla auki mahdollisimman usein. Sen mahdollistaminen kysyy kuitenkin meiltä jokaiselta aloitteellisuutta. Rukous ja jumalanpalveluselämä on seurakunnan keskeisintä toimintaa. Siinä mielessä meidän todellakin tulee ottaa oppia apostolin Paavalin sanoista: ”Rukoilkaa lakkaamatta!”
