"Kehdosta hautaan" - SAIRAANVOITELU

Ortodoksisen kirkon sairaanvoitelu sekoitetaan helposti roomalaiskatolisen kirkon "viimeiseen voiteluun", jonka suurin osa ihmisistä on kenties oppinut tuntemaan television kautta. Ortodoksisessa perinteessä sairaanvoitelua ei ole tarkoitus toimittaa esimerkiksi saattohoidossa olevalle ihmiselle, koska sen tarkoituksena on nostaa ihminen ylös sairasvuoteesta. Vaikka mieluusti haluaisimme pitää läheisemme vierellämme keinolla millä hyvänsä, niin meidän on myönnettävä se tosiasia, että tietyssä pisteessä ihminen on tilanteessa, jossa hän elämästä kyllänsä saaneena on valmis siirtymään tästä ajasta iankaikkisuuteen.



Sairaanvoitelu ei ole myöskään toimitus, joka toimitettaisiin tuosta vaan, sillä aloitteen ja parantumisen halun tulisi lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään. Siinä mielessä tätä toimitusta voi verrata katumuksen sakramenttiin, jossa yhtenä parantumisen ja muutoksen liikkeelle panevana voimana on ihmisen oma vilpitön halu parantua.


Sairaanvoitelu on ortodoksisen kirkon sakramentti, joka täydellisenä toimitettuna kestää lähemmäs kaksi tuntia. Toimitusta voidaan luonnollisesti soveltaa tilanteen mukaan. Yleensä sairaanvoiteluun liitetään myös katumus ja Ehtoollinen.



Sairaanvoitelusta "kevyempi" toimitus on rukoushetki sairaan puolesta. Siihenkin liittyvät rukoukset tähtäävät selkeästi ihmisen parantumiseen. Sairaanvoitelusta poiketen rukoushetki on mahdollista toimittaa myös fyysisesti muualla, esimerkiksi kirkossa, vaikka itse sairastunut ihminen olisikin kotonaan tai sairaalassa. Ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksissa on muutoinkin mahdollisuus muistella niitä, jotka tarvitsevat seurakunnan erityistä huomiota esirukouksissa. Tällöin kirkkoon voidaan toimittaa erillinen muistelulappu, jossa pyydetään esirukousta esimerkiksi sairastavan, matkoilla olevan, juhlaansa viettävän tai juuri poisnukkuneen ihmisen puolesta. Tämä on siis erityispyyntö, jonka pappi tai diakoni lukee nk. hartauden ekteniassa, jotta koko seurakunta voi yhtyä tähän hartaaseen rukoukseen toisen ihmisen puolesta.




Sairaanripitys on toimitus, jossa sairaanvoitelun tavoin "kirkko tulee ihmisen luokse". Tämän toimituksen ydin on siinä, että sairaalle tai muutoin heikkokuntoiselle ihmiselle (joka on tämän vuoksi estynyt saapumaan liturgiaan) annetaan Herran pyhä Ehtoollinen.  Sairaanripitys on toimitus, jonka voi toimittaa useampaan kertaan ja itse asiassa säännöllisesti. Sitä ei kuitenkaan missään nimessä saa mieltää kertaluontoiseksi niin että se toimitetaan vain juuri ennen kuolemaa, vaan papin tulisi käydä sairaana olevan ihmisen luona säännöllisesti aina kuolemaan tai parantumiseen saakka, siis kunnes sairastava on kykenevä tulemaan taas kirkkoon, tai hän on siirtynyt riemuitsevaan seurakuntaan eli iankaikkiseen elämään.


Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että Ehtoollinen voidaan antaa ainoastaan ihmiselle, joka kykenee sen vastaanottamaan. Tämän vuoksi papin pyytämistä ei kannata viivyttää siihen asti kun ihminen on menettänyt tajuntansa. Tällöin Ehtoollisen antaminen on mahdotonta (siinäkin tilanteessa voidaan kuitenkin vielä toimittaa rukoushetki, joten papin pyytäminen on silloinkin paikallaan).
On jossain mielessä ymmärrettävää, että papin pyytämistä voidaan vältellä senkin vuoksi, ettei sairastavalle tule sellaista oloa, että omaiset ajattelisivat hänen nyt tekevän kuolemaa. Kuten jo aiemmin totesin, sairaanripitys, tai pelkistetymmin sanottuna Ehtoollisen antaminen kirkkorakennuksen ulkopuolella on luonnollinen ja yleisesti käytetty toimitus kaikille niille, joilla ei ole mahdollisuutta muutoin osallistua Ehtoolliseen kirkossa. On hyvä muistaa, että pappiin tai seurakunnan diakoniatyöntekijään voi olla yhteydessä jo paljon aiemmin kuin vasta hengenhädässä.

Kirkollisia toimituksia sairastaville

Pyhältä pöydältä löytyy useimmiten pienen kirkon mallinen lipas (kuvassa lasikuvun alla), jossa säilytetään ehtoollislahjoja sairaita varten.


Ajattelin nyt kirjoittaa siitä, että millaisia rukouksia ortodoksisessa kirkossa on varattu sairastaville. Samalla ajattelin viitata tässä myös sellaisiin tilanteisiin, jossa kysymys on saattohoidossa olevasta ihmisestä. Aihe on sillä tavoin tärkeä, että me saatamme epäröidä papin pyytämistä paikalle, koska emme ole varmoja siitä, että missä tilanteessa se on ajankohtaista. Termit "sairaanvoitelu", "rukoushetki sairaan puolesta" ja "sairaanripitys" menevät varmasti helposti sekaisin.

Lähdetään ihan aluksi siitä liikkeelle, että me voimme rukoilla oman itsemme tai sairastavan läheisemme puolesta omien henkilökohtaisten rukousten lisäksi esimerkiksi sillä tavoin, että tuomme erillisen muistelulapun kirkkoon jossa pyydämme esirukousta. Pyydettäessä tämä esirukous luetaan myös ääneen hartauden ekteniassa, jolloin läsnäoleva seurakunta voi myös osallistua tähän rukoukseen. Itse muistelulappuun ei tarvitse laittaa mitään yksityiskohtaista tietoa sairauden laadusta, sillä pelkkä etunimi riittää. Tietysti papin kanssa voi käydä sieluinhoidollista keskustelua liittyen esimerkiksi sairauteen.


SAIRAANVOITELU
Ortodoksisen kirkon sairaanvoitelu sekoitetaan helposti roomalaiskatolisen kirkon "viimeiseen voiteluun", jonka suurin osa ihmisistä on kenties oppinut tuntemaan television kautta. Ortodoksisessa perinteessä sairaanvoitelua ei ole tarkoitus toimittaa esimerkiksi saattohoidossa olevalle ihmiselle, koska sen tarkoituksena on nostaa ihminen ylös sairasvuoteesta. Vaikka mieluusti haluaisimme pitää läheisemme vierellämme keinolla millä hyvänsä, niin meidän on myönnettävä se tosiasia, että tietyssä pisteessä ihminen on tilanteessa, jossa hän elämästä kylläänsä saaneena on valmis siirtymään tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Sairaanvoitelu ei ole myöskään toimitus, joka toimitettaisiin tuosta vaan, sillä aloitteen ja parantumisen halun tulisi lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään. Siinä mielessä tätä toimitusta voi verrata katumuksen sakramenttiin, jossa yhtenä parantumisen ja muutoksen liikkeelle panevana voimana on ihmisen oma vilpitön halu parantua.
Sairaanvoitelu on ortodoksisen kirkon sakramentti, joka täydellisenä toimitettuna kestää lähemmäs kaksi tuntia. Toimitusta voidaan luonnollisesti soveltaa tilanteen mukaan. Yleensä sairaanvoiteluun liitetään myös katumus ja Ehtoollinen.


RUKOUSHETKI SAIRAAN PUOLESTA
Sairaanvoitelusta "kevyempi" toimitus on rukoushetki sairaan puolesta. Siihenkin liittyvät rukoukset tähtäävät selkeästi ihmisen parantumiseen. Sairaanvoitelusta poiketen rukoushetki on mahdollista toimittaa myös fyysisesti muualla, esimerkiksi kirkossa, vaikka itse sairastunut ihminen olisiki kotonaan tai sairaalassa.


SAIRAANRIPITYS
Sairaanripitys on toimitus, jossa sairaanvoitelun tavoin "kirkko tulee ihmisen luokse". Tämän toimituksen ydin on siinä, että sairaalle tai muutoin heikkokuntoiselle ihmiselle (joka on tämän vuoksi estynyt saapumaan liturgiaan) annetaan Herran pyhä Ehtoollinen. Tätä edeltää tarvittaessa katumuksen mysteerio. Ehtoollinen voidaan antaa myös tavallisen rukoushetken yhteydessä, jolloin siihen lisätään yleensä rukous ennen pyhää Ehtoollista. Sairaanripitys on toimitus, jonka voi toimittaa useampaan kertaan ja itse asiassa säännöllisesti. Juuri tämä toimitus on olennaisin myös silloin, kun kyse on ihmisestä, joka on saattohoidossa. Käytännössä sairaanripitys on juuri se toimitus, jota eniten käytetään kaikissa tilanteissa. Sitä ei missään nimessä saa mieltää kertaluontoiseksi toimituksesi, joka annetaan ainoastaan niille, joilla on enää vähän elinpäiviä jäljellä.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että Ehtoollinen voidaan antaa ainoastaan ihmiselle, joka kykenee sen käytännössä vastaanottamaan. Tämän vuoksi papin pyytämistä ei kannata viivyttää siihen asti, jotta ihminen on menettänyt tajuntansa. Tällöin Ehtoollisen antaminen on siis käytännössä mahdotonta (siinäkin tilanteessa voidaan kuitenkin vielä toimittaa rukoushetki, joten papin pyytäminen on silloinkin paikallaan).
On jossain mielessä ymmärrettävää, että papin pyytämistä voidaan vältellä senkin vuoksi, ettei sairastavalle tule sellaista oloa, että omaiset ajattelisivat hänen nyt tekevän kuolemaa. Kuten jo aiemmin totesin, sairaanripitys, tai pelkistetymmin sanottuna Ehtoollisen antaminen kirkkorakennuksen ulkopuolella on luonnollinen ja yleisesti käytetty toimitus kaikille niille, joilla ei ole mahdollisuutta muutoin osallistua Ehtoolliseen kirkossa.

Kaikissa tilanteissa kannattaa olla mahdollisimman varhain yhteydessä paikalliseen seurakuntaan. Vaikka jokaisessa seurakunnasta löytyy varmasti yhteystiedot päivystävään pappiin, niin papin saaminen paikalle erityisesti laajemmissa maaseutuseurakunnissa voi viedä enemmän aikaa. On hyvä muistaa, että pappiin tai seurakunnan diakoniatyöntekijään voi olla yhteydessä ennemmin kuin vasta hengenhädässä.

Ehtoopuolen ajatuksia

Heti alkuun laitan tähän linkin jokin aika sitten ilmestyneestä uutisesta. (LINKKI)

Tässä uutisessa saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware kertoo siitä, että mitä asioita ihmiset olisivat elämässään halunneet tehdä toisin. Meidän kannattaisi ottaa opiksi näistä viisauksista, jotka järjellä ajateltuna ovat aivan luonnollisia asioita. Me olemme ainoastaan kaikessa kiireessä ja itsekeskeisyydessä unohtaneet ne. Ajattelin nyt pohtia näitä asioita hieman lisää:

- "Yhä useampi oli toiminut muiden ihmisten ja ympäristön odotusten mukaan."

Tämä on suoranainen tavaramerkki lähes jokaisella meistä. Suurin osa elämästä kuluu siten, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että "miten minun pitäisi toimia, jotta saisin hyväksyntää ja arvostusta muilta?" Me emme siis tee asioita vapaasti, vaan ympäristön ehdoilla. Opiskelu, ammatinvalinta, pukeutuminen, puhetyyli, harrastukset yms. eivät välttämättä heijasta sitä, että mitä me oikeasti haluamme elämältä, vaan niihin ovat vaikuttaneet enemmän muut tekijät.


- "He katuivat, että olivat suurimman osan elämästään viettäneet työelämän oravanpyörässä ja menettäneet paljon tärkeitä hetkiä perheensä parissa."

Valitettavan totta tämäkin. Meistä on tulossa työnarkomaaneja, johon meitä ajaa käsitys siitä, että tunnollinen työntekijä on nimenomaan sellainen, joka tekee töitä vapaa-ajallaankin. Nykyajan rahakeskeinen ja äärimmäisen tulosvastuullinen toiminta lisää tunnetta siitä, että työ on kaikki kaikessa. Saamme jatkuvasti lukea otsikoita joissa "henkilöstöä vähennetään", jotta yritysten toiminta olisi mahdollisimman kannattavaa. Ei siis ihme, että vielä työpaikkansa säilyttäneet joutuvat paiskimaan töitä hulluna. Puhutaan työssäjaksamisesta ja työhyvinvoinnista. Ne jäävät turhiksi sanoiksi jos tälläinen touhu jatkuu.


- "Tunteiden tukahduttamisen seurauksena monista tulee myöhemmällä iällä katkeria ja katuvia."

Meillä olisi varmasti paljon sanottavaa, mutta jätämme ne kuitenkin sanomatta. Me todellakin katkeroidumme ja saatamme ryhtyä vihaamaan jotkuta. Ja tämä kaikki ainoastaan sen vuoksi, että emme ole kyenneet keskustelemaan asioista. Meillä tulisi olla kyky antaa tarpeen vaatiessa kielteistäkin palautetta. Kysymys on enemmänkin siitä, että osaammeko antaa sitä oikealla tavalla? Saman asian voi esittää sanasta sanaankin niin monella eri tavalla.


- "he tahtoivat saada uuden mahdollisuuden rakkaimpiensa kanssa, joita olivat laiminlyöneet."

Kuinka paljon meillä on lopulta ystäviä? Sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan, tukemaan ja olemaan läsnä? Onko meillä muka oikeasti satoja ystäviä, jos Facebookin laskuriin on luottamista? Me laiminlyömme läheisiämme, koska meillä on kiire töissä. Meillä on kiire katso telkkaria. Ja meillä on kiire tuijottaa tietokoneen ruutua.


- "Onni ei vain tule, jostakin konkreettisesta asiasta vaan jokainen voi muokata elämästään juuri niin onnellista kuin itse haluaa. "

Siinäpä se. Onnellisuutta ei voi saavuttaa päämäärähakuisesti. Joku sanoo saavuttavansa onnellisuuden esimerkiksi lottovoiton myötä. Tuskinpa se kuitenkaan tekee ihmisestä todella onnellista. Onnellisuus saavutetaan elämällä sitä hetkeä ilman turhia tavoitteita. Nykyajan tulosvastuullinen ja rahakeskeinen ajattelu on sumentanut myös meidän käsityksemme onnellisuudesta.

Haluan vielä lopuksi todeta, että juuri näitä edellä mainittuja asioita myös kristinuskossa painotetaan. On äärimmäisen surullista, että nyt uhotaan ja painetaan kirkkoa maanrakoon turhana instituutiona. Kirkkoa, jonka yhtenä tehtävänä on muistuttaa juuri näistä asioista: rakkaudesta ja välittämisestä. Pitääkö tämä kaikki oppia kantapään kautta ja tajuta se vasta kuolinvuoteella?
Ehkä kaikkein pelottavinta tässä kaikessa on se, että haastatellut olivat iäkkäitä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole joutuneet työskentelemään nykykiireen leimaamassa ympäristössä ja joiden ei ole myöskään tarvinnut tuijottaa television ja tietokoneen ruutua suurinta osaa valveillaoloajastaan. Jos he tuntevat laiminlyöneensä muita, niin miltä meistä sitten tuntuu? Mitä meidän sukupolvi ajatteleekaan kuolinvuoteellaan?

Etäisyyttä kuolemaan

Kristillinen hautajaisperinne on säilyttänyt vankan aseman meillä Suomessa, vaikka yleinen kirkollinen aktiivisuus onkin selvästi vähentynyt viime vuosina. Suhtautuminen kuolemaan on kuitenkin yleisesti ottaen kaikkea muuta kuin luontevaa.

Ennen kuolema nähtiin luonnollisena osana ihmisen elämänkaarta. Se ei ollut kaiken loppu, vaan uuden alku. Ihmiset syntyivät ja kuolivat kotioloissa. Luonnollisesti kuolemankin kohtaaminen oli tuolloin paljon helpompaa. Tietysti ihmiset surivat silloin siinä missä tänäkin päivänä, mutta surutyö on muuttunut. Oikeastaan kaikki on muuttunut.

Yhteiskunta on laitostunut. Lapset ovat hoidossa ja vanhukset ovat hoidossa. Ihmiset ovat vanhainkodissa ja muissa hoitolaitoksissa vuosia. Monesti kuolema puheenaiheena on suoranainen tabu, vaikka vanhus itse haluaisikin puhua aiheesta. Hoitolaitoksessa oleva ihminen kuitenkin aistii, että lähiomaiset kokevat aiheen niin kiusallisena, jolloin hän ei itsekään halua ottaa sitä puheeksi.

Kuolema halutaan kieltää viimeiseen asti. Saattohoito on monelle jo pelkkänä sanana kauhistus, vaikka kyllähän me esimerkiksi saatamme lapsiakin kouluun, niin miksi emme sitten omia vanhempiamme tästä ajasta iankaikkisuuteen?

Ortodoksisissa hautajaisissakin saa aika ajoin vääntää kättä siitä, että on arkku auki vai ei. Kuoleman kohtaamista pelätään jälleen kerran. Koska asiaa ei haluta myöntää suoraan, niin sanotaan, että hautajaisiin tulee pieniä lapsia, jotka voivat saada traumoja kuolleen näkemisestä. - Höpö höpö! Lapset jos ketkä suhtautuvat kuolemaan luontevasti. Arkun sulkemisesta seuraa vain se, että tulevien sukupolvien kuolemakammo moninkertaistuu, kun asia on niin tuntematon. Kohta varmaan kaikki yli 70 vuotiaat lähetetään jonnekin etäiselle saarelle kuolemaan rauhassa, jottei nuorten ihmisten tarvitse nähdä sitä faktaa, että me ihmiset todellakin vanhenemme!

Päivän otsikoissa paistattelee tänään uutinen tuhkauksen lisääntymisestä. Jotenkin asian voisi ymmärtää siinä valossa, että suurissa kaupungeissa on tilanahtaus. Suomessa on kuitenkin tilaa aika paljon. Siihen nähden esimerkiksi 20 kilometrin matka hautapaikalle kaupungin ulkopuolelle ei ole kohtuuton vaatimus.
Mutta uskon, että tuhkauksen yleistymiseen liittyy jälleen kerran asian vaivattomuus. Paljon mukavampi laskea pieni uurna johonkin pieneen kuoppaan, tai mikä vielä huolettomampaa: viskata tuhkat johonkin uurnalehtoon. Kaunis muisto säilyy, mutta suoranaista fyysistä muistutusta kuolemasta ei jää jäljelle. Onhan se paljon helpompaa.

Mutta toki me osaamme pitää kuoleman mielessä. Iltalehtien otsikot pullistelevat otsikoilla, joissa joku tai jotkut ihmiset ovat kuolleet. Mitä enemmän kuolleita, sen enemmän lukijoita. Ja koska kuolema on tuossa tapauksessa etäinen asia, niin sitä on mukava käsitellä kahvikuppi kädessä keittiön pöydän ääressä ja samalla huokaista helpotuksesta: "Hyvä, etten minä kuollut tuossa onnettomuudessa!"

Nuorten käytöksessä heijastuu aina jotain koko yhteiskunnan arvoista ja asenteista. Kun kuolemaan ei osata suhtautua luontevasti, niin kaikki on käytännössä sallittua. Tällaista jälkeä tuli Nurmeksen ortodoksisella hautausmaalla, kun nuoriso vietti ansaittua kesälomaansa.