Hyviä kokemuksia aikuiskripasta

Aikuisten kristinoppileiri päättyi juuri. Kestoltaan leiri oli tietysti aika lyhyt, sillä käytettävissä oli ainoastaan yksi viikonloppu. Itse asiassa aikaa olisi tarvittu paljon enemmän jotta olisimme voineet käydä läpi kaikki ne asiat, jotka ihmisten mieliä askarruttivat.
Ennen kuin ryhdyn kertomaan sen enempää aikuskripan sisällöstä niin todettakoon, että minulle jäi siitä erittäin hyvä mieli. Olo on sellainen, että pitäisi päästä sinne takaisin jatkamaan keskenjääneitä aiheita.

Keskityn nyt opetukselliseen sisältöön, vaikka se ei ollutkaan leirin itsetarkoitus. Isä Mikko (Sidoroff) totesikin siellä hyvin, että yhdessä rukoileminen ja toisten ihmisten kohtaaminen ja ajatusten vaihtaminen ovat sitä leirin tärkeintä antia... Syömistä unohtamatta!

Lauantai piti sisällään koko pääasiallisen opetuspaketin. Isä Mikko puhui aamupäivällä ortodoksisesta ihmiskäsityksestä ja siitä, että miksi Jumala meidät tänne loi. Siihen liittyy oleellisesti rakkaus ja meidän jokaisen vastuu. Toisena kokonaisuutena oli itse kirkko ja se, että mitä me ymmärrämme sen yhteisöllisyydellä ja jumalanpalveluksilla. Isä Ionnis vieraili myös tuolloin leirillä ja kertoi näkemyksiään asiasta.

Iltapäivän opetuspaketti alkoi kirkossa, jossa kävimme läpi ihmisten pelkoja liittyen kirkkokäytökseen ja sitä, että miksi kirkon kynnys voi nousta monelle liian korkeaksi. Tätä keskustelua olisi voinut käydä melkein loputtomiin. Kysymyksiä heräsi niin ristinmerkin tekemisestä, paastosta ennen Ehtoollista, pukeutumisesta ja siitä, että milloin ja minne sen tuohuksen voi sytyttää. Täytyy myöntää, että monet käytännön jumalanpalveluselämään liittyvät asiat ovat kaikkea muuta kuin vesiselviä. Vika ei missään nimessä ole seurakuntalaisten, vaan kirkon työntekijöiden (esim. minun), jotka eivät ole muistaneet tehdä tätä arvokasta valistustyötä tarpeeksi.

Viimeinen iltapäivän opetussetti liittyi kirkkomusiikkiin, jota piti Joakim Pietarinen. Opetuksen aiheena oli yleensä kirkkomusiikin teologia ja siihen liittyvät käytännön asiat. Kaikilla oli mahdollisuus lukea jumalanpalvelustekstejä resitatiivisella lukutavalla. Leiriläiset saivat toimia lukijoina leirin jumalanpalveluksissa. Pitää tässäkin kohden todeta, että seurakunnissa on paljon potentiaalisia lukijoita, joille ei ole yksinkertaisesti annettu mahdollisuutta toteuttaa lahjojaan. Toivottavasti tämä rohkaisi osallistujia toimimaan lukijoina myös omissa seurakunnissaan (kanttorinsa siunauksella).

Sunnuntaina toimitettiin opetusliturgia, jossa proskomidi toimitettiin keskellä kirkkoa. Lisäksi muutamissa kohdissa liturgiaa pysähdyttiin selostamaan, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Opetusliturgioita toivottiin myös normaaliin seurakuntakäytäntöön.

Käsittääkseni kaikki olivat erittäin tyytyväisiä koko viikonloppuun. Jatkista toivottiin mahdollisimman pian. Eräänä toiveena oli järjestää sellainen opetuspaketti, joka keskittyisi pelkästään Suureen paastoon ja sen jumalanpalveluksiin. Siinä ohessahan katumustakin voisi käsitellä ihan omana lukuna. Seurakuntien vastuulle jääkin nyt suunnata voimavaroja tähän aikuiskasvatukseen.SIKRENVAARAN LEIRIKESKUKSEN KIRKKO, JOKA AVOIMUUDELLAAN PALVELEE JUURI OPETUSTARKOITUSTA.

Blogin valvova silmä

En tiedä kuinka paljon ihmisillä on tietoa sivujen ja blogien ylläpitämisestä. Täytyy nyt kuitenkin tehdä tunnustus, että minäkin pystyn saamaan jonkin verran tietoja siitä, että kuinka paljon kävijöitä täällä blogissa liikkuu ja mistä päin maailmaa he tätä selaustyötään tekevät. En tietenkään pääse käsiksi IP-osoitteisiin, joten ketään en voi sillä tavoin yksilöidä.

Huomasin tätä ja muuta statistiikkaa tutkiessani, että minun blogini on jostain kumman syystä listattu partiolaisten wiki-sivuston blogilistalle, joka on sivulla http://wiki.partio.net/Blogi
Sieltä löytyy seuraava lista:

Tämän jälkeen minun oli pakko katsoa vanhoja blogikirjoituksiani... Ja toden totta. Löytyihän minulta ainakin yksi (ellei jopati kaksi) partiota käsittelevää kirjoitusta. Jälleen kerran kirjoitukseni ovat päässeet arvoon arvaamattomaan. En ole ollut aktiivisesti mukana enää partiossa pitkään aikaan. Siitä huolimatta joku on kokenut tämän ja erään toisen kirjoituksen niin merkittävänä, että minut on pistetty tähän listaan.

Kiitos ja kumarrus. Minun lienee syytä kirjoittaa lähiaikoina pari partioon liittyyvää juttua, niin voin sitten edes jossain mielessä lunastaa paikkani tuossa blogilistassa.

Suomen ortodoksinen kirkko on osa suurempaa kokonaisuutta

En tiedä tarkalleen mitä ihmiset ajattelevat ortodoksisesta kirkosta. Mieleeni kuitenkin palautuu eräs vitsi, jossa piilee totuuden siemen:
"Montako ortodoksia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppua?
- Ei yhtään. Ortodoksisessa kirkossa mikään ei vaihdu tai muutu."

Tuo vitsi on tietysti hieman kärjistetty, mutta kyllä ortodoksisuus nähdään monessa suhteessa vähintäänkin hidasliikkeisenä. Itse näen tämän ominaisuuden ihan hyödyllisenä asiana. Kirkonhan tulisi edustaa jotain sellaista mikä on vakaata ja pysyväistä. Monia asioita voidaan muuttaa, mutta silloinkin muutosten täytyy toteutua tradition hengessä.

Tämä kirkon vakaa toimintamalli takaa myös sen, että ihminen tietää sen, että mihin hän kuuluu tai mihin hän on kenties liittymässä. Kuulostaa hyvin epäuskottavalta jos sanoisin jollekin ortodoksisuudesta kiinnostuneelle ihmisille: "Tällä hetkellä kirkko opettaa ja toimii tällä tavoin, mutta on hyvin mahdollista että muutaman vuoden kuluttua teemme asioita jo aivan toisella tavoin. Jos tämä ei miellytä, niin voit sitten etsiä itsellesi uuden hengellisen kodin".

Mutta palataanpa itse asiaan eli siihen, että miksi ortodoksisessa kirkossa ei tapahdu äkillisiä muutoksia. Eräs tärkeä seikka on se, että ortodoksinen kirkko on tietysti maailmanlaajuinen ja se silti pyrkii toimimaan kaikessa yhdenmukaisesti. Meidän suomalaisten on vaikea käsittää ortodoksisuuden todellista mittasuhdetta. Meillä on Suomessa 60.000 ortodoksia, kun maailmanlaajuisesti meitä on 300 miljoonaa (orientaalit laskettuna mukaan). Luterilaiseen kirkkoon kuuluvia on reilut 80 miljoonaa, joista Suomessa heitä on reilut 4 miljoonaa.

Protestanttisista kirkoista poiketen ortodoksiset paikalliskirkot eivät voi tehdä omavaltaisia radikaaleja muutoksia jumalanpalveluselämään tai kirkon opetukseen. Monissa paikoissa meitä katsotaan jo hieman kieroon, kun vietämme pääsiäistä eri aikaan. Ei vaadita paljoa mielikuvitusta siinä, että mitä tapahtuisi, jos yrittäisimme omavaltaisesti kehitellä uusia jumalanpalveluksia, joissa siunattaisiin tai jopa vihittäisiin samaa sukupuolta olevat ihmiset yhteen. Välirikko olisi käytännössä väistämätön ja samalla voisimme myös poistaa kirkostamme nimityksen "ortodoksinen".

Meidän on siis kaikessa uudistusmielisyydessä ymmärrettävä tuo fakta, että olemme osa suurempaa kokonaisuutta. Ortodoksisuudessa voi heijastua kulttuuriset taustat, mutta se ei saisi koskaan olla esimerkiksi nationalistisen ajattelun työkalu, vaikka näinkin valitettavasti tapahtuu. Vielä suurempi epäkohta on se jos yhteiskunnalliset tai poliittiset voimat yrittävät muokata sellaisia asioita, jotka kuuluvat kirkon traditioon.
Tämän vuoksi on äärimmäisen surullista, että poliitikot yrittävät kaikessa viisaudessaan saarnata tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta kirkolle, joka on kenties Suomen oloissa piskuinen, mutta joka on osa sitä kirkkoa johon kuuluu 300 miljoonaa jäsentä. Jos laskemme roomalaiskatoliset tässä asiassa samalle viivalle, niin saamme vielä 1200 miljoonaa jäsentä lisää tähän "epätasa-arvoiseen" ja "suvaitsemattomaan" kerhoon.

Jos siis haluamme ryhtyä muuttamaan ortodoksisen kirkon traditiota lähemmäksi länsimaisen sivistysvaltion ihanteita, niin tulee sen tapahtua niin, että meidän 60.000 tuhannen lisäksi nuo 1,5 miljardia muutakin ovat samoilla linjoilla. Siihen asti asiasta voidaan tietysti keskustella sivistyneesti, mutta muutoksiin ja sitä edellyttäviin päätöksiin vaaditaan kuitenkin hieman isommat voluumit, mitä ne esimerkiksi maamme paikallisessa kirkolliskokouksessa ovat.


Tässäkin pienessä pyhäkössä julistetaan sitä samaa ortodoksista opetusta kuin Suomessa. Yhdenmukaisuus on yksi ortodoksisen kirkon tunnusmerkeistä. Siitä luopuminen merkitsee myös ortodoksisuudesta luopumista.

Ajetaan toisten asiaa (2.versio)

Muokkasin hieman tuota taannoista blogikirjoitustani. Laitan tämän uusitun version nyt kaikkien nähtäväksi:

Anteeksi antaminen ja suvaitsevaisuus ovat mielenkiintoisia käsitteitä. Muistan lukeneeni että holokaustista, eli Toisen maailmansodan juutalaisvainoista selvinneet ihmiset kykenivät lopulta helpommin antamaan anteeksi heitä kohtaan tehdyt hirveydet, kuin ne joilla ei ollut omakohtaisia kokemuksia noista kärsimyksistä.

Vihan ja ennakkoluulojen ilmapiiriä pitivät ja pitävät edelleen yllä sellaiset ihmiset, joilla ei ole kyseiseen asiaan suoraa kosketusta. Kristuskin antoi anteeksi ristiinnaulitsijoilleen, mutta sen sijaan paljon on niitä "kristittyjä", jotka eivät tänä päivänäkään kykene antamaan juutalaisille anteeksi.

Entä sitten suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja kaikki se kuohunta mitä meillä tämän päivän Suomessa on. Alan olla yhä enemmän vakuuttunut siitä, että monet ihmiset ajavat toisten puolesta sellaisia asioita, jotka eivät heitä omakohtaisesti kosketa millään tavoin.

Muistuu mieleeni tässä vielä suuri hässäkkä Espoon betoniporsaista, jotka poistettiin käytöstä vuonna 2001. Tuolloin nämä betonista tehdyt elikot piti siirtää pois, koska ne loukkasivat muslimeja. Kun asiaa myöhemmin tutkittiin niin huomattiin, että kaupungin päättäjät olivat poistaneet betoniporsaat erään Kanta-Espoon seurakunnan kappalaisen kommentin perusteella, jossa hän totesi muslimien pitävän sikaa saastaisena eläimenä. Hänkään ei kyllä vaatinut niiden poistamista. Kaikki tämä tapahtui sen olettamuksen nojalla, että muslimit loukkaantuisivat sinisistä betonipossuista. Asiaa ei oltu sen kummemmin kysytty heiltä itseltään. Lisäksi asiasta syntynyt kohu loi turhia rasistisia paineita, kun keskustelupalstalla kilvan paheksuttiin toisuskoisia maahanmuuttajia, jotka eivät antaneet suomalaisten betoniporsaidenkaan olla rauhassa.

Mitkä on tasa-arvo ja suvaitsevaisuus, tai paremminkin mitä ovat ne lähtökohdat, joista me tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta tarkastelemme?
Yritän avata asiaa eräänlaisen vertauksen avulla. Ajatellaan, että joku katsoo maailmaa sinisten aurinkolasien läpi. Hänen mielestään maailma näyttää juuri oikealta hieman sinisen sävyisenä. Hän näkee toisia, jotka katsovat maailmaa keltaisten lasien läpi. Niinpä hän sanoo: "Teillä on vääränlaiset lasit päässä, joten teidän on vaihdettavat ne samanlaisiksi kuin minulla on, koska teidän lasinne eivät toimi yhtä hyvin kuin minun lasini". Näkemys asiasta jää hyvin yksipuoliseksi, jos asioita tarkastellaan ainoastaan omien lasien läpi.

Käsitys tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta on myös kulttuurisidonnaista. Jossakin maassa nainen saattaisi syvästi järkyttyä, jos hänen täytyisi tehdä perinteisiä miesten töitä. Hän näkisi tällaisen tasapäistämisen nimenomaan epätasa-arvona. Meillä taas epätasa-arvoa on se, että joku ei voi tehdä samaa kuin toiset.

Ennen kuin lähdemme puhumaan tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta, voisimme kysyä suoraa mielipidettä niiltä joita asia oikeasti koskettaa. Monesti kaikkea toimintaa ohjaa pelkkä olettamus siitä, että mitähän tuo toinen ihminen tästä asiasta nyt ajattelee. Valitettavan usein nuo olettamukset ovat lähtökohdiltaan hyvin kielteisiä. Tällöin puhumme toisten ihmisten nimissä asioita, jotka saattavat olla hyvinkin kaukana totuudesta.

Rehellistä työtä

No niin...nyt on sitten polttopuuta talven varalle. Traktori toi peräkärrillisen 50 senttisiä halkoja (suht tiiviisti ladottuja), jotka sitten kipattiin meidän pihalle. Siinä oli sellaiset 10 kuutiota hyvää kuivaa polttopuuta, joka piti saada sitten siirrettyä kellariin.

Urakka oli aikamoinen tällaiselle papille, joka ei ole taas pitkään aikaan tehnyt "rehellistä työtä".

Kiitoksia vielä kerran Jaakko ja Domna (sekä Veera) Vainiolle, jotka päästivät meidät aikamoisesta pälkähästä monessakin suhteessa.
Ja olisin ihan varmasti edelleenkin pinomassa puita tuolla kellarissa...
Ystäviä aina tarvitaan :)

Torkkupeittoja ja muuta sellaista

Seurakunnassamme harjoitetaan sellaista käytännönlähesitä diakoniatoimintaa, jossa ostamme muutaman kassillisen torkkupeittoja, lämpimiä sukkia ja huopatossuja. Näitä sitten lahjoitetaan vanhustenkoteihin, jotka ovat niistä äärimmäisen kiitollisia. Rahallinen panostus ei lopulta ole kovin mittava, sillä esimerkiksi torkkupeitot maksavat noin viisi euroa kappale.

Siihen nähden eduskunnan torkkupeittohankinta oli hieman kalliimpi. Tämä on ymmärrettävistä syistä herättänyt närää myös kansalaisissa. Enkä yhtään ihmettele. Kyllä reilusti yli sadan euron hinta peitosta on hieman kallis.

Minä olen onnistunut sopimaan seurakunnan kanssa niin, että saan ostaa aika ajoin uuden viitan itselleni, koska kyseessä on sentään työasu. Mieleeni ei kuitenkaan ole tullut pyytää seurakuntaa hankkimaan minulle peittoa, jotta voisin nukkua työajalla... Voisihan kirkon alttariin rakentaa pienen nurkkauksen, jossa voisi sitten otta pienet unet kesken toimituksen. Kyllä se kanttori varmasti jotain laulaa, jos pappia ei ala kuulua.

Uutisista on käynyt ilmi, että jotkut kansanedustajat ovat olleet tästä peittojutusta hieman vaivaantuneita. Peitto on siis todellakin ilmestynyt täysin yllättäen ja pyytämättä työhuoneeseen. Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut, joten ei niitä poiskaan voi heittää ja ei tällaisissa mittatilaustöissä ole myöskään palautusoikeutta. Kaunis ele olisi lahjoittaa peitot niitä tarvitseville, mutta edustajat pelkäävät tämän näyttävän hurskastelulta joka ainoastaan laskisi heidän imagoaan.

Tämän peittojutun yhteydessä on tullut esille eräs seikka joka on valitettavan totta. Miksi kansanedustajat eivät ole avoimesti vastustaneet tällaisia hankintoja tai muita epäkohtia?
Selitys on se, että kukaan ei uskalla asettua yleistä linjaa ja "yhteistä hyvää" vastaan. Tällaiset sooloilijat saavat kuulla kunniansa ja käytännössä he joutuisivat suoranaisen kiusaamisen kohteeksi. Mielestäni sanonta "Hän oli liian rehellinen poliitikoksi" on aika osuva. Nuori kansanedustaja oppii aika nopeasti pelin säännöt ja hänen on pakko mukautua systeemiin jos tekee mieli jatkaa hommia samassa paikassa.

Tämä edellä mainittu ei tietenkään ole pelkästään eduskuntaa koskeva tapa. Monissa muissakin työpaikoissa tosiasioiden esiintuominen on käytännössä rangaistava teko. Mölyt on syytä pitää mahassa, sillä kaiken pitää aina näyttää hyvältä ja toimivalta. Siihen nähden rehelliset ihmiset alkavat olla hiljalleen sukupuuttoon kuolemassa.

Hyvä kolumni

Olen edelleen hiippakuntapäivillä Valamossa. Koska en pysty luovaan kirjoitustyöhön tällä hetkellä, niin linkitän tähän seuraavaksi isä Kalevi Kasalan todella hyvän kolumnin (julkaistu 2.11. Länsi-Uusimaassa).

ELI KLIKKAA TÄSTÄ!


Valokuva isä Kalevi Kasalasta, joka parin muun papin kera oli ONL:n toimistossa vuonna 2009.

Hartauskirjoitus

Suuntaan askeleeni ensin koulun uskontotunnille ja tämän jälkeen sitten kohti Valamoa, jossa pidetään hiippakuntapäivät. Liitän tähän oheen erään hartauskirjoituksen, jossa lyhyesti pohditaan lepopäivää ja ajan pyhittämistä.

Tässä hartauskirjoituksessani haluan palauttaa lukijoiden mieliin kaksi tärkeää asiaa, jotka liittyvät jokapäiväiseen elämään. Ensimmäinen niistä liittyy lepopäivään. Juutalaisuudessahan sapatti, lauantai on ehdoton lepopäivä. Sen tarkoituksena on taata ihmisille vähintään yksi päivä viikossa, jolloin hän voi hyvin omintunnoin jättää arkiset askareensa sikseen. Jumala itse on antanut meille esikuvan sapatin pyhittämisestä. Kristinusko ei ole missään vaiheessa kumonnut tuota sapattia, vaan edelleenkin meidän tulisi pitää kiinni lepopäivästä.

On olemassa tietenkin paljon niitä ammatteja, joissa ihminen ei voi pitää lepopäivänään nimenomaisesti tuota lauantaita. Tästäkin huolimatta viikossa pitää olla vähintään tuo yksi päivä, jolloin huomio kiinnittyy muuhun kuin työhön.

Kristuksen aikana noudatettiin pikkutarkasti sapattikäskyä ja lainopettajat tuomitsivat Kristuksen jopa siitä että tämä paransi ja auttoi ihmisiä sapattina. Tämän päivän ihmistä voisi muistuttaa nimenomaisesti siitä, että lepopäivänä kohtaisimme oman perheemme ja läheisemme sekä osaltamme antaisimme aikaa myös itsellemme tässä kiireisessä ja suorituskeskeisessä maailmassa.

Toinen jokapäiväiseen elämään liittyvä asia josta haluan muistuttaa, liittyy ajan pyhittämiseen. Kristillisessä viikkokierrossa sunnuntai on tietysti keskeisin päivä liturgisessa elämässä, vaikka jumalanpalveluksia toimitetaan muulloinkin. Ajan pyhittäminen tarkoittaa sitä, että pidämme Jumalan mielessämme ja ruokimme samalla hengellisiä tarpeitamme. Unohdamme helposti sen, että ruumiillisten ja henkisten tarpeiden lisäksi on olemassa myös hengellisiä tarpeita. Nämä hengelliset tarpeet ovat voineet hautautua monien murheiden ja kiireiden alle, mutta ne siitäkin huolimatta ovat olemassa. Kirkkojen kellot eivät soi turhaan, vaan ne muistuttavat meitä ajan pyhittämisestä.

Nyt jos koskaan meidän tulisi oppia pysähtymään edes kerran viikossa ja yhtä lailla myös oppia ravitsemaan hengellisiä tarpeitamme. Hengellisiä asioita ei ole tarkoitettu rasitteeksi, vaan sielun ja ruumiin pyhitykseksi.

Päivän lainaus

Olen lähdössä kirkkoherranvirastoon. Tämä toi mieleeni erään lausahduksen:

"The bureaucratic mentality is the only constant in the universe."

-Dr. McCoy, Star Trek IV: The Voyage Home

Ajetaan toisten asiaa...

Anteeksi antaminen ja jossain mielessä tähän liittyen myös suvaitsevaisuus ovat mielenkiintoisia käsitteitä. Luin jostain kirjasta (jos löydän sen, niin kerron teillekin) siitä, että holokaustista selvinneet ihmiset kykenivät lopulta helpommin antamaan anteeksi heitä kohtaan tehdyt hirveydet, kuin ne joilla ei ollut omakohtaisia kokemuksia noista kärsimyksistä.

Vihan ja ennakkoluulojen ilmapiiriä pitivät ja pitävät edelleen yllä sellaiset ihmiset, joilla ei ole johonkin asiaan suoraa kosketusta. Kristuskin antoi anteeksi hänen ristiinaulitsijoilleen, mutta sen sijaan paljon on niitä "kristittyjä", jotka eivät tänä päivänäkään kykene antamaan juutalaisille anteeksi.

Entä sitten suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja kaikki se kuohunta mitä meillä tänä päivänä Suomessa tapahtuu. Alan olla yhä enemmän vakuuttunut siitä, että näitä asioita ajavat toisten puolesta sellaiset ihmiset, joita asia ei omakohtaisesti kosketa lopulta millään tavoin. Ja mitä lopulta tasa-arvo ja suvaitsevaisuus? Mitkä ovat ne lähtökohdat, josta me tätä asiaa tarkastelemme?

Yritän käyttää jonkinlaista vertausta nyt. Ajatellaan, että joku katsoo maailmaa sinisten aurinkolasien läpi. Hänen mielestään maailma näyttää juuri oikealta hieman sinisen sävyisenä. Hän näkee toisia, jotka katsovat maailmaa punaisten lasien läpi. Niinpä hän sanoo: "Teillä on vääränlaiset lasit päässä, joten teidän on vaihdettavat ne samanlaisiksi kuin minulla on, koska teidän lasit eivät toimi yhtä hyvin kuin minun lasit".

Kysymys on siitä, että kuka katsoo asiaa minkälaisten lasien läpi.

Muistuu mieleeni tässä vielä suuri keskustelu betoniporsaista. Siinähän nämä betonista tehdyt elikot piti siirtää pois, koska ne loukkasivat muslimeja. Kun asiaa myöhemmin tutkittiin niin huomattiin, että joku suomalainen kunnallinen päättäjä oli olettanut muslimien loukkaantuvan siitä ja oli poistattanut porsaat. Asiaa ei oltu sen kummemmin kysytty muslimeilta.

Sen enempää takertumatta (taas) tähän suureen homokeskusteluun olisi kaiketi fiksua kysyä aktiivisesti seurakunnissa toimivilta homoseksuaaleilta ihmisiltä, että onko jokin asia oikeasti pielessä vai ei? Jos kuulopuheisiin on yhtään uskomista, uskaltaisin väittää, että he ovat tällä hetkellä enemmän kuin tympääntyneitä mediassa riehuvaan keskusteluun.

Ennen kuin lähdemme puhumaan tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta, voisimme konsultoida myös niitä joita asia oikeasti koskettaa...

Paikalleen jämähtänyt

Paikalleen jämähtynyt... se olen kaiketi MINÄ.
Vaimo tuli tuossa äskettäin takaisin Helsingistä ja lähetti siinä samalla paljon terveisiä siellä asustelevilta. Kiitoksia kaikille teille terkkujen lähettäjille näin sähköisesti :)
Samaan hengenvetoon siellä kummeksutiin sitä että meikäläinen ei paljoa liiku siellä päin.

Joopa joo...Taisin kerran käydä tänä vuonna Hesassa. Se oli lähes läpikulkumatka. Silloinkin jäin nukkumaan päiväunia (muut menivät Lintsille) ja raahauduin illemmalla Kamppiin ostamaan ruokaa vaimoni kanssa. Sitten söimme ja rupesimme nukkumaan. Seuraavana päivänä olikin kiire takaisin Pohjois-Karjalaan.

Tämä kaikki on valitettavan totta. Olen pahemman kerran jumittunut tänne Nurmekseen. Vaatii jo hitusen ponnisteluja päästä Joensuuhun tai Kuopioon asti. Sen sijaan välillä himottaisi lähteä mökille tai jonnekin hieman syrjempään luonnon keskelle täältä Nurmeksen kaupungin hälinästä.

En tiedä löydänkö hyviä perusteluja oudolle käytökselleni. Vapaa aika menee kieltämättä herkästi neljän seinän sisällä puuhastellen. Olen edelleenkin sosiaalinen, mutta kykyni liikkua paikasta toiseen on pahemman kerran passivoitunut. Alan tässä varmasti hiljalleen erakoitua.

Ainut yhteys ulkomaailmaan tapahtuu blogini välityksellä, jota voisi kutsua pullopostiksi muuhun maailmaan. On mukava tietää, että on ihmisiä, jotka lukevat tätä. En ole siis ihan yksin...
Joka tapauksessa yritän tehdä pientä asennekasvatusta ja ryhdistäytyä. Enköhän pääse tulemaan sinne E-Suomeen tässä jossain vaiheessa. Älkää unohtako minua. Minäkään en ole unohtanut teitä, vaikka olenkin täällä jossain kaukana.

Tätä maisemaa tässä katselen päivästä toiseen...

Lapset ja väkivalta

"Lapsille pitäisi olla uutiset, joista selvä väkivalta on otettu pois, katsoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen professori Tytti Solantaus" (Karjalainen 7.11.2010) [linkki]

Olen samaa mieltä, vaikka kaikki eivät asiaa ota vakavasti. En tarkoita tällä sitä, että lapsi pitäisi kasvattaa jossain kuplassa. On kuitenkin asioita joita lasten ei tarviste nähdä esimerkiksi ennen kouluikää.
Kirjoitin joskus aikoinaan kolumnin paikalliselehteen siitä, että televisio toimii liian hyvänä roolimallina nuorten väkivaltaiselle käytökselle. Muistan, että joku sitten kuittasi jossain toisessa kirjoituksessa hieman rivien välissä tämän väittämäni vähän siihen tyyliin, että TV:n haittavaikutukset ovat liioiteltu klisee, jota ei kannata niin paljoa korostaa.

Olen tässä aika ajoin kehunut meidän perhettä maasta taivaseen siitä kun meillä ei ole digiboksia. Olen myös tuntenut vilpitöntä ylpeyttä (jos sellaista tilaa nyt on edes olemassa) siitä, että meidän perheeseen ei ole ostettu yhtään iltapäivälehteä moneen vuoteen. Kyse ei ole pelkästään siitä, että en halua haaskata rahaa siihen, että toisten ihmisten onnettomuudet ja kuolemat toimivat myyntiotsikoina. Ehkä tärkeämpi syy on nyt se, että lapsieni ei vahingossakaan tarvitsisi lukea niitä juttuja, joita sieltä löytyy. Sellaisen lehden lukeminen loisi lapselle maailmankuvan, jossa onnettomuuksia, kuolemaa, väkivaltaa ja pahuutta on joka paikassa. (Sitä on paljon, mutta löytyy sitä hyvääkin) Ainoat näennäisesti positiiviset uutiset liittyvät urheilusuorituksiin ja julkkisten huvipursiin. Kai siinä yksi jos toinen lapsi alkaa ymmärtämään tämän elämisen menon oudolla tavalla niiden juttujen jälkeen.

Oikeastaan tässä yhteydessä palaan vielä edelliseen blogikirjoitukseen, jossa kerroin siitä, että vanhemmilla tulisi olla yhteistä aikaa perheensä kanssa. Kyse ei ole vain kanssakäymisestä, vaan myös roolimallina olemisesta. Mikäli vanhemmat ovat paljon poissa ja sitten kun ovat kotona, niin edelleen kuitenkin psyykkisesti poissa, niin totta kai lapsi imee voimakkaammin vaikutteita muualta. Vanhemmat eivät ole silloin auttamassa ja korjaamassa sitä, että tässä maailmassa paras isänmalli ei olekaan Sylvester Stallone tai Dolph Lundgren. Tai että Salkkarien maailmankuva ei ehkä edusta sitä parasta mahdollista. Tai sitä, että kaikkien menestyvien ja kauniiden naisten ei pidäkään näyttää 30 kiloisilta (anorektikoilta).

Kasvattamiseen liittyy vastuu. Jos tuo vastuu sysätään syystä tai toisesta televisolle tai internetin viihdyttävään maailmaan, on hyvin mahdollista että jäljet ovat myös sen mukaiset. Esimerkiksi väkivaltaviihde ei välttämättä kehitä ihmistä parhaimmalla mahdollisella tavalla. - Kas kummaa!

Mutta ovatko vanhemmat sitten muuttuneet tietoisesti välinpitämättömiksi omia lapsiaan kohtaan? En oikein jaksa uskoa siihen. Kyse taitaa jälleen kerran olla siitä hektisestä maailmanmenosta jonka imussa me olemme. Kun ihminen pääsee siitä hetkeksi irtaantumaan, niin hän täyttää aivonsa niillä kuvilla mitä media työntää hänelle eri kanavilta. Lapset saa pidettyä poissa jaloista sillä, että antaa heidän katsoa tuota samaa roskaa.

Sohvaperunoiden sukupolvi, here I come!!!

Lomien lyhennys ja eläkeiän pidennys

“EK:n puheenjohtaja harkitsisi lomien lyhentämistä” (YLE uutiset 6.11.2010) [linkki]

Päivä alkaa "mukavasti", kun saa lukea tällaisia “rohkaisevia” uutisia. Tämä olisi aikoinaan mennyt täysin aprillipilana, mutta kun tässä on kuunnellut jo muutaman vuoden keskustelua eläkeiän nostamisesta niin samaan kastiinhan tämäkin menee.

En vain jaksa ymmärtää että miksi edelleenkin halutaan ihmisparasta repiä enemmän tehoja irti, vaikka samanaikaisesti työuupumuksesta seurauksena ihmisiä marssiin suurin joukoin ennenaikaiselle eläkkeelle.
Jälleen kerran olemme saman kysymyksen äärelle, jossa oireita yritetään korjata puuttumatta itse ongelmaan. Tämä tuntuu olevan oikea tavamerkki niin monissa asioissa.

Kysymys taitaa olla lopulta siitä, että meiltä on hämärtynyt työn ja vapaa-ajan rajat lähes kokonaan. Varmasti ovat alkaneet yleistymään myös ne 24 / 7 lastenhoitopaikat, koska työajat ovat muuttuneet niin radikaalisti. Ihmisellä ei ola aikaa enää itselleen eikä omalle perheelleen. Hän elää siinä harhakuvitelmassa, että neuroottiinen suorittaminen on menestyksen ja onnellisuuden avain.
Todellisuudessa tämä asettaa ihmisen liukuhihnalle, joka kuljettaa hänet läpi elämän hyvinkin mustavalkoisesti. Liukuhihnan päässä häämöttää työkyvyttömyyseläke. Jotkut onnelliset voivat päästä ihan normaaliisti eläkkeelle. - Tämä on tietysti hyvin häilyvä käsite, sillä enhän esimerkiksi minä voi tietää, mikä on minun virallinen eläkeikäni.

En ole tilastotieteilijä, mutta olisi hauska tietää, että kuinka paljon valtiovalta joutuu maksamaan loppuunpalaneista ihmisistä? Tupakointia osataan kyllä vahdata ja valittaa kuinka paljon ylimääräisiä kuluja siitä tulee valtion kassaan. Uskoisin, että sairaslomat ja työkyvyttömyyseläkkeet ovat myös aikamoinen menoerä, joka tulee tällä touhulla vain ja ainoastaan kasvamaan.

Eikö paras ratkaisu olisi se, että työhyvinvointii kiinnitettäisiin huomiota. Tämä vaatii tervettä ohjausta ja auttamista, selkeitä vapaa-aikoja sekä asennekasvatusta siinä, että työ ei ole pelkkää suorittamista. Tämän seurauksena ihmiset olisivat motivoituneempia omaan työhönsä. Ja mitä tärkeintä, heillä olisi tämän myötä aikaa myös itselleen ja perheelleen. Se varmasti on eräs onnellisuuden tae.

Voi kun päättäjät pohtisivat myös tätä puolta työurien pidentämisen ja lomien leikkauksien ohessa!

Oheinen kuva kertoo sen, että mitä tapahtuu, kun ruvetaan leikkailemaan lomia...

Raha

Törmäsin nettiä surffaillessani erääseen kyselyyn jossa 65% lukijoista oli sitä mieltä, että raha tekee onnelliseksi. Kyllähän sillä rahalla tietysti kaikkea kivaa saa. Ja onhan se raha niin mukava asia, että joka vuosi pitää näihin aikoihin ihmisten verotiedotkin tunkea joka lehteen. Jos sillä ei muuta saavuteta, niin ainakin "tervettä" kateutta.

Näin kirkonmiehenä viittaan nyt hieman Raamattuun. Kristuksen opetuksesta voisi saada sellaisen käsityksen, että kaikki rikkaat ihmiset joutuvat helvettiin. Tämä on tietysti väärä tulkinta jota ei siellä missään kohdin sanota. Sen sijaan se käy kyllä ilmi, että suuri omaisuus lisää itsekkyyden ja vääränlaisen rahankäytön riskiä.

Kristillisestä näkökulmasta katsottuna ihminen ei oikeastaan omista itse mitään, vaan kaikki on hänellä lainassa. Omaisuutta on annettu joillekin ihmisille enemmän ja joillekin vähemmän. Niillä joilla on paljon, vaaditaan myös paljon. Kristuksen vertaus rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta on hyvin koskettava. Siinä rikas mies ei tee mitään apua tarvitsevan lähimmäisensä hyväksi, joka makaa muutamien metrien päässä rikkaan ylitsepursuavasta juhlapöydästä. Pihamuuri erotti armottomasti rikkaan miehen köyhästä Lasaruksesta. Kun kummatkin sitten kuolivat oli pihamuuri muuttunut tuonpuoleisessa syväksi kuiluksi helvetin ja taivaan välille.

Miten sitten on nykypäivänä? Ovatko suuren omaisuuden tuomat riskit edelleen olemassa?
- Uskoisin, että ovat. On esimerkiksi aivan totisinta totta se, että eniten hyväntekeväisyyttä harjoittavat ne ihmiset, joilla ei oikeastaan ole mitenkään paljoa rahaa. Kyllähän miljonääritkin voivat lahjoittaa miljoonia, mutta todellisuudessa heillä on rahaa niin paljon, että se ei tunnu missään. (Onneksi sentään lahjan saajat hyötyvät siitä todella paljon).

Kun nyt sitten miettii omaa rahankäyttöä, niin kyllähän hyvinä aikoina tuli ostettua ihan kaikkea mahdollista. Sitä vain keräsi kaupan hyllyltä asioita, joita ei oikeasti tarvinnut mihinkään. Kaiken maailman herkkuja ja DVD-levyjä yms. Rehellisesti sanottuna hävettää ihan hirmuisesti. Oikeastaan nyt saa olla oikein kiitollinen siitä, että meidän perhe on tehnyt laajamittaista yhteistyötä pankin lainaosaston kanssa. Lyhennyksien ja muiden laskujen jälkeen ei ole enää suuria paineita ostaa koko ajan herkkuja ja DVD-levyjä.

Ja sitten takaisin alkuun, eli tekeekö raha onnelliseksi? Mielestäni ei. Rahaan ja omaisuuteen pätee sanonta "ruokahalu kasvaa syödessä". Mitä enemmän sitä on, niin sitä enemmän siitä alkaa murehtimaan. Ja kuten tiedämme murehtiva ihminen on kaikkea muuta kuin onnellinen.

Valokuvanäyttely

Pari lainausta liittyen "salaisiin rukouksiin"

Jatkan vielä tästä samaisesta aiheesta, eli "salaisista rukouksista". Suosittelen kaikille Hugh Wybrewin kirjaa "The Orthodox Liturgy - The Development of the Eucharistic Liturgy in the Byzantine Rite".
Kirja on alle 200 sivuinen, mutta siitä huolimatta siihen on kerätty kaikki oleellisimmat tiedot liturgian kehityksestä. Kaiken lisäksi kirja on helppolukuinen ja selkeä. Piispa Kallistos Ware kehuu tätä kirjaa sen esittelykirjoituksessa.

Hugh Wybrew on anglikaaninen pappi. Itse asiassa monet merkittävimmistä liturgian historian tutkijoista ovat muita kuin ortodokseja. Heistä mainittakoon esimerkiksi Gregory Dix, joka myös oli anglikaani. Mitä ilmeisimmin meitä itseämme vaivaa tuttu ongelma, että ei eroteta metsää puilta.

Joka tapauksessa lainaan nyt tuosta kirjasta erästä kohtaa, joka liittyy näihin rukouksiin:

"From the latter part of the sixth century the central prayer of the Liturgy passed out of the hearing, and therefore out of the knowledge, of the great majority of Byzantine Christians who had no service books in which they could at least read what they could not hear. Few changes in the Church's worship have been so farreaching tn their implications and consequences. The principal prayer of the service became a prayer for the clergy only, for those close enough to the altar to hear it. The exclusion of the laity from the common thanksgiving and offering of the gifts powerfully reinforced the already marked clericalization of the Liturgy". (Wybrew 2003, s.86-87)

Sitten toinen lainaus nykyiseltä metropoliitta Ilarion Alfejevilta, jonka hän esitti Kiovan teologisessa akatemiassa 20.9.2002:

"The active participation of lay people in the Liturgy presupposes the possibility of their responding to the exclamations of the priest and hearing the so-called “silent” prayers. In contemporary church practice these prayers, as a rule, are read by the priest silently, which creates an additional barrier between the priest and his flock. More importantly, this habit deprives the faithful since the main point of the Liturgy passes them by. I have heard many arguments in favour of the practice of silent prayers, but none has seemed convincing to me. The so-called “silent” prayers were originally read aloud by the celebrating clergy. I think that in our time the faithful should have the opportunity to hear these prayers in their entirety, not only their concluding subordinate clauses (these signify that the prayers have been read but do not give the least notion of their content: “That being always guarded by Thy might”, “Singing the triumphant hymn, crying…”, “Thine own of Thine own, we offer unto Thee…”). At least the prayer of the anaphora, which summarizes the essence of the Liturgy, should be read aloud."

http://orthodoxeurope.org/page/12/1.aspx (koko artikkeli täällä)

Metropoliitta Ilarionin teksti on monessa mielessä rohkaiseva, sillä nyt huomaamme, että Venäjälläkin on jo kiinnitetty huomiota "salaisten rukousten" tuomaan liturgiseen poikkeamaan.

Laitetaan tähän loppuun vielä kuva metropoliitta Ilarion Alfejevista ja parista muusta kirkonmiehestä.