Olin tässä hiljattain kutsuntojen avajaisissa. Ne ovat aina yhtä arvokkaita ja juhlavia tilaisuuksia, jotka toteutetaan hyvin sotilaallisesti (mitenkäs muuten). On mukava huomata, että puolustusvoimissa ainakin vielä ymmärretään vielä kirkollisen työn merkitys. Muutoinhan yhteiskunnallisella tasolla uskonnosta on tullut enemmän ja enemmän ylimääräinen juttu, jonka merkitystä ei kunnolla käsitetä.
Armeijassa tietysti ymmärretään uskonnon merkitys monessakin suhteessa. Ensinnäkin, usko ylläpitää toivoa ja positiivista mielialaa, joka on välttämätöntä. Lisäksi, terve uskonto luo hyvän pohjan myös ihmisen mielenterveydelle. Eräs sotaveteraani kertoi, että sotavuosina yksin poterossa ollessa Jumalan puoleen kääntyi lopulta hyvin herkästi. Jos nyt sodassa satuttaisiin olemaan, niin haluaisinpa tietää mihin planeettaan sillä rehellisellä ateistilla olisi yhteys?
Minua edelleen ihmetyttää se, että uskonasioihin on alettu suhtautua entistä nuivemmin virallisellakin tasolla. Ajatellaan nyt esimerkiksi koululaitosta. Luulisi, että puhtaasti psykologiseltakin kantilta katsottuna voidaan perustella se, että terve uskonto todellakin tekee ihmisestä entistä tasapainoisemman.
Meiltä rehellisesti sanottuna puuttuu monesti positiivinen elämänasenne, jota terve uskonnollisuus pystyy kuitenkin tuottamaan. Meillä kaduilla kulkee eläviä kuolleita, joilta puuttuu se elämänilo, jota näkee monissa muissa maissa. Onko uskonto sitten se todellinen elämänilon tuottaja vai löytyykö taustalta myös muita kultturitekijöitä? Itse tietenkin uskon siihen, että nimenomaan terve usko voi auttaa meitä todella paljon. Enhän muutoin tätä työtä edes tekisi.
Oli miten oli, kiitos siitä, että meitä kirkon työntekijöitä vielä arvostetaan ainakin puolustusvoimissa...
