Politiikasta...

"Minulla on paremmat mahdollisuudet voittaa lotossa kuin nähdä hallituksen kaatuvan...."

Tässä eilinen toteamukseni, josta pidän edelleen kiinni.
Sanoin joskus aiemmin, että suomalaiset ovat passiivisia politiikassa. Ja tottahan se on!!! Ihmiset eivät nouse barrikadeille, vaikka maan edustuslaitos rypee korruptiouutisissa. Soraääniä on, mutta niitä löytyy yleensä pääasiassa lehtien mielipidepalstoilta ja netin foorumeista, jotka eivät vaikuta eduskunnan luottamusäänestykseen.

Jos tästä kohusta ei ole mitään muuta seuraamusta kuin se, että keskustan kannatus nousee (sympatian myötä). Huipulla voi tuulla näemmä ihan miten paljon tahansa, se ei kaada ketään. Onhan se ennenkin huomattu, että poliitikot tarvitsevat julkisuutta, vaikka se olisi sitten kielteistäkin.

Ja mikäs siellä ollessa... tavalliset "tyhmät" kansalaiset jupisevat ja kirjoittelevat soraääniään lehtiin ja foorumeihin (ja tällaisiin blogeihin), mutta mitäs siitä. Enemmistöhallitus on siitä hyvä, että se ei kaadu. Kukas nyt rupeaisi äänestyksessä omaan saappaaseen pissimään. Ja onhan se ryhmäkuri aina rehellisyyttä vahvempi asia.

Ihmisten luottamus laskee politiikka kohtaan ja seurauksena on... että politiikka kiinnostaa yhä vähemmän. Ja mitä vähemmän se kiinnostaa ihmisiä, niin sitä enemmän poliitikot voivat tehdä lipevää bisnestä. Loistava kiertokulku, josta ei kärsi muut kuin rehelliset kansalaiset, jotka hyväuskoisina ovat rahoittaneet tätä hommaa muutaman kiertotien kautta.

Demokratia toteutuisi paremmin silloin, kun väärinkäytöksistä olisi todellisia seuraamuksia. Ehkä voisimme tätä valtiovallan esimerkkiä noudatten päästää kaikki talousrikollisetkin vapaiksi. Hehän ovat varmasti vain vilpittömästi unohtaneet käydä kaikkia kuittejaan läpi.

Fakta on, että polittikan huipulle pääsevät todella lahjakkaat. Vähemmän lahjakkaatkin sinne pääsevät, kunhan saavat oikeanlaista avustusta, joka sitten korvataan muina palveluksina. Hetkinen?!!? Tämähän kuulostaa korruptiolta!!!

Ai niin, ketäs siitä nyt oikeasti olisi kiinnostunut...

Eläkkeelle

Eilen olivat Joensuun kirkkoherran Kalevi Kokkosen läksiäiset. Minulla oli mahdollisuus tuoda tervehdys hänelle juhlassa, joka kesti suhteellisen pitkään. Alkoi liturgialla klo 10 ja päättyi noin klo 16. Tervehdyksiä esitettiin yli 30 virallisen ohjelmaosan jälkeen.

Sanoin hänelle, että jossain mielessä kadehdin pappia, joka pääsee eläkkeelle. Tämä sen vuoksi, että eläkkeellä pappi voi edelleen toimittaa kaikkia jumalanpalveluksia ja käydä katsomassa ihmisiä varmasti niin paljon kuin haluaa. Tämä puoli on papin työssä parasta antia. Sen sijaan virastojutut ja toimintakertomukset yms. ovat sitten onneksi menneen talven lumia.

Mutta kyllä jokainen pappi on eläkkeensä ansainnut. Ehkä ulkopuolisen silmissä pappi vain toimittaa viikonloppuna palvelukset, istuu virastossa pari tuntia ja sitten vetää lonkkaa loppuajan. Harhaluulo!

Siihen työhön kuuluu jatkuva päivystys virallisia vapaita lukuun ottamatta. Kännykkäaikakautena tavoitettavuuden oletetaan olevan lähes 100% tasolla. Sähköpostiin oletetaan myös vastausta mielellään samana päivänä.

Työn ja vapaa-ajan tasapainottaminen on myös vaikeaa. Perhe on tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä, mutta tietyin ehdoin. Jos tulee äkkilähtö, niin silloin perhe saa odottaa. Papin työajattomuus luo epäsäännöllisen työrytmin, joka tuo mukanaan kaikkea. Tai ehkä olisi helpompi sanoa, että vie mukanaan kaikkea.

Oletetaan, että kauan kaivatut ystävät ja sukulaiset ovat tulossa viikonloppuna käymään. Tervetuloa vaan meille kylään! Tosin, pidän perjantai-iltana esitelmän, josta suoriudun kotiin noin klo 20.30. (Joku voisi kysyä, että miksi juuri perjantai-ilta? Se nyt on ainoa ilta, jolloin vaimo ei ole iltatöissä ja voi olla lasten kanssa. Tällöin miehellä on varaa olla kotoa pois omissa töissään...tai ainakin niin, ettei lapsia tarvitse jättää iltahoitoon.) Niin, ja sitten lauantaipäivä menee hautajaisten ja parin muun jutun parissa. Tulen kotiin klo 20.30. Sunnuntaiaamuna klo 8.00 töihin ja kotona noin klo 13.

Niin, missäs ne meidän vieraat ovat? Ai, lähtivät jo takaisin Joensuuhun? Kas, kas... mikseivät vieraat tulleet sitten viikolla, kun on enemmän aikaa? Ai niin, silloinhan muut ihmiset ovat töissä.

Monia armorikkaita vuosia isä Kaleville ja kaikille eläkkeellä oleville ja siirtyville papeille! Totisesti, totisesti he ovat kauan kaipaamansa vapaan ansainneet!

Kiinnostaako?

Muistan lukeneeni jostain sosiaalipsykologiian liittyneestä jutusta, että ihmistyypit voidaan jakaa karkeasti 16 eri luokkaan. Tämä on tietysti vain ja ainostaan eräs tulkinta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että 1/16 ihmisestä on sellainen, joka tulisi erinomaisesti juttuun minun kanssani, tai ymmärtäisi lähes täydellisesti sen mitä minä haluan sanoa.

On siis turha kuvitella, että kaikki tulisivat juttuun kaikkien kanssa tai pysyisivät samalla aallonpituudella. Tietysti, jonkinlainen kohteliaisuus ja small talk kyky ja yhteys pitää säilyttää, vaikka ei oltaisikaan sen toisen ihmisen kanssa ihan samaa maata.

Mutta sitten on vielä erikseen ihmisen harrastuneisuus ja juttujen aiheet. Joku on kiinnostunut historiasta, toinen autoista ja kolmas tietokoneista. Tämähän on vielä tuon 1/16 päälle sellainen muuttuva tekijä. Usein syntyy tilanteita, joissa joku kertoo innostuneena tunnin verran siitä, kuinka hän oli hankkinut uuden auton ja on nyt viritellyt sitä. Olisiko kohteliasta sanoa, että ei voisi vähempää kiinnostaa, tai että ei vain ymmärrä asiasta paljoa mitään?

Puheenaiheet ovat kuin elokuvat. Joitakin kiinnostaa komediat, toista toiminta, kolmatta jännärit ja lähes kaikkia täydellinen hölynpöly. Miesten ja naisten elokuvamaussakin on paljon eroavaisuuksia. Yleensä jokin C.S.I. sopii kummankin makuun, mutta turha esimerkiksi tarjota Steven Seagal elokuvia vaimolle... se ei vain toimi.

Kiinnostaisiko sinua Steven Seagal elokuvat?

Suomalainen työmoraali

"Vuonna 2007 mielenterveyden häiriöt kattoivat 22 prosenttia maksetuista sairauspäivärahoista. Kuitenkin vain alle kolmannes masentuneista jäi kahden vuoden seuranta-aikana vähintään kaksi viikkoa kestävälle sairauslomalle ja poissaolojakso kesti harvoin enempää kuin kaksi kuukautta, osoittaa Työterveyslaitoksen tutkimus. Sairauspoissaoloon vaikuttivat mm. ikä, työnantajasektori, työsuhteen pysyvyys, terveydentila ja oma näkemys tulevasta työkyvystä." (Työterveyslaitoksen tiedote 54/2009, julkaistu 21.9.2009, linkki)

Edellä oleva ei ole mitenkään uusi tieto. Tai oikeastaan tässä on monta asiaa, jotka vahvistavat käsitystä suomalaisesta "hullusta" työmoraalista.
Ensimmäinen fakta on tietysti se, että masennukset ja loppuunpalamiset ovat arkipäivää. Tästä voimme kiittää yhä tulosvastuullisempaa ja tuottavampaa työpolitiikkaa. Siihen liittyy esimerkiksi tuottavuuden nimissä tehdyt irtisanomiset, jonka seurauksena yksi ihminen alkaa tehdä 2-3 ihmisen työt.

Toinen fakta on tietysti se, että vielä nykyäänkin koetaan jotenkin häpeälliseksi myöntää se, että ihminen voi olla väsynyt tai stressaantunut. "Mitä työkaveritkin ja asiakkaat ajattelevat, jos olen sairauslomalla? Pitävätköhän ne minua hulluna ? En ikinä saa ylennystä jos nyt jään sairauslomalle."

Tähän työmoraaliin kuuluu pakonomainen tarve pitää vahvaa julkisuuskuvaa yllä. Ihminen voi olla henkisesti romahtamispisteessä, mutta töihin mennään siitäkin huolimatta. Toinen tyyli on hoitaa hommat zombiena, eli työpaikalla on elävä kuollut, joka mekaanisesti hoitaa tarvittavat hommat. Tätä pahaa oloa ja turhautumista voidaan hoitaa esimerkiksi lyhyellä ja tehokkaalla, viikonlopun kestävällä ryyppyputkella. Siinä unohtuu pahimmat työmurheet ja v-mäinen esimies. Maanantaina työpaikalla on sitten krapulainen zombie, eli elävä kuollut, joka toivoo olevansa kuollut.

Miten sitten aikaisempina vuosina on selvitty työstressistä? Ensinnäkin tahti oli inhimmillisempi ja tekijöitä oli enemmän. Arjen ja pyhän ero oli tuolloin myös selkeämpi. Viikonloppuna tai vapaapäivinä todellakin levättiin ja oltiin erossa töistä. Nykyään kännykät ja sähköposti pitävät ihmisen mukavasti kiinni työssä myös vapaa-aikana.

Mikä sitten lääkkeeksi? Sekin nyt auttaa, että ihminen osaa hakeutua ajoissa hoitoon ja työssäjaksamisen kannalta hyvin tärkeään työnohjaukseen (mikäli työnantaja on tällaisen mahdollisuuden suonut). Nämäkin ovat itse asiassa oireiden korjailuja, mutta eivät todellisen alkusyyn poistajia. Kukahan voisi sanoa kaikille maailman yritysjohtajille tehokkaalla tavalla, että tuottavuus ei saisi käydä ihmisen työssäjaksamisen ja mielenterveyden edelle!

Kesän kuvasatoa...

Lankomies "ruorissa"...määränpäänä mökkireissu. Se oli ihan mukavaa vaihtelua Nurmeksen kaupunkielämälle. Vaimon mielestä paikallinen kaupunkielämä vastaa kyllä melkein mökkielämää.


Kesällä tuli grillattua ja hyvä niin. Talvi on pitkä ja sen aikana ehtii pahimmassa tapauksessa laihtua.


Maisemaa Kohtavaaralta kuvattuna. Monet kerrat on tullut sielläkin talsittua. Maisemat ovat hieman samat kuin Kolilta kuvattuna. Hieman matalammasta vinkkelistä ja Pielisen pohjoispuolelta kuvattuna.


Kesän satoa. Njam, njam...

Saajan etu

Mikä on saajan etu?
Noh, tietysti pitää ensin miettiä, että kuka tuo saaja on? Jos saaja on valtiovalta tai joku suurempi yritys, niin etuhan on ilmiselvä. Jos kysymyksessä taas on yksittäinen kuluttuja ja niin saajan etu on olemassa, mutta se tulee joskus hyvinkin pitkällä viiveellä.

Mistä tällainen ajatus nyt päähäni putkahti? Muistuu ensinnäkin mieleen opiskeluajat. Opinto- ja asumistukea kylläkin sai, mutta päätöksiin ja sitä kautta tuen saamiseen kului lopulta melko paljon aikaa. Saajan etu oli se, että sai rahaa, mutta kyllä sitä oli jo odotettukin.
Homma toimi kuitenkin toisinpäin paljon tehokkaammin. Tuen keskeyttäminen tapahtui alta aikayksikön, kun siihen vain löytyi vähänkin hyvä syy.

Jos yksittäiselle kuluttajan tilille nyt jostain syystä tulisi rahaa, niin siinä menee aina oma aikansa. Sen sijaan lasku mätkähtää käteen samoin tein. Jos sinulla on mahdollisuus pyytää tuo lasku kotiosoitteeseen, niin se on todennäköisesti postilaatikossa odottamassa ennen kuin itse olet päässyt edes perille.

Puhelinmyynnissä pätevät samat viidakon lait. Tilaaminen käy muutamassa sekunnissa, mutta peruuttaminen vie yleensä sata kertaa pitemmän ajan. Kysymys on jälleen kerran saajan edusta. Yksittäinen kuluttaja on aina nr 2 näissä kisoissa.

Kun tässä vanhaksi tullaan...

Vanhusten hoitoon liittyvät asiat ovat olleet aika paljon esillä viime päivinä. Täytyy nyt myöntää, että en ole kovin tarkkaan näitä lehtijuttuja lukenut. Ilmeisesti kysymyksessä ovat törkeät laiminlyönnit ja kyseenalaiset toimenpiteet vanhustenhoidossa. En kiistä etteikö näin ole.

Mutta ajattelin kirjoittaa muutaman ajatuksen liittyen yleisesti vanhustenhoitoon. Ensinnäkin, kukapa meistä haluaisi muuttaa pois kotoaan. Ja ennen muinoin näin ei tarvinnut edes tehdä, sillä sukulaiset asuivat vieri vieressä. Aina löytyi joku, joka hoitaisi ikääntyneetkin perheenjäsenet. Tämä samainen periaate on muuten valloillaan aika laajasti kaikkialla maailmassa.
"Sivistyneissä" länsimaissa vain on totuttu siihen, että pienet lapset tungetaan suoraan rintaruokinnasta päiväkotiin ja vanhukset taas sopivassa tilanteessa hoitokotiin. Aina löytyy tietysti poikkeuksia, mutta pääpiirteittäin homma on toimii tällä tavoin.

Taustalla on tietysti se ajattelu, että eihän kukaan jaksa normaalin työpäivän lisäksi hoitaa vielä muitakin. Kaupunkiasuminen luo tietysti myös omat puitteensa verrattuna maaseutuun, mutta ulkoimalla tämäkin näyttää onnistuvan. Ehkä suurin ongelma on kuitenkin raha!

Kun halutaan säästää niin ryhmäkoot suurenevat. Tämä on jo koulumaailmasta tuttu juttu. Pienet koulut lakkautetaan ja oppilaat lakaistaan suurempiin kasoihin. Kunnallisessa vanhustenhoidossa on sama tilanne. Ei ole mitenkään uutta, että vuodeosastojen sviitit ovat täynnä ja porukkaa pitää laittaa käytäville. Ja kun pitää säästää, niin ei sitä henkilöstöäkään voida palkata lisää.

Eli henkilökunta on aika kurjassa tilanteessa. Hoitoala on kutsumustyötä, mutta jossain se hyvän maun raja kulkee, kun töitä puskee päälle enemmän kuin kykenee tekemään. Tämän lisäksi omaiset käyttävät henkilökuntaa ukkosenjohdattimina, kun homma ei mene niin kuin pitää. Veronmaksajina me vaadimme hyvää hoitoa, mutta voiko työntekijä sille mitään? Varmasti kuka tahansa hoitaja riemusta kiljuen näkisi palkattavan lisää porukkaa osastoille ja laajammat tilat toimia. Valitettavasti tämä ei ole mahdollista ja sitten vielä annetaan palautetta, johon ei itse voi vaikuttaa mitenkään.

Jos meissä suomalaisissa olisi vähääkään todellista vaikuttamisen henkeä, niin edeskuntatalon edessä olisi enemmän kuin 100 hengen mielenosoituksia. Mutta on helpompi käydä rähisemässä hoitohenkilökunnalle ja vilkaista mummoa siinä samassa viiden minuutin verran. Sitten onkin jo kiire kotiin katsomaan Salkkareita.

Neljän seinän sisältä...

"Koti, uskonto, isänmaa. Niitä pidettiin suomalaisina perusarvoina ennen.

Sitten tulivat EU, globalisaatio ja internet, jotka muuttivat käsitystä isänmaasta. Myös suhde uskontoon alkoi höltyä. Jäi koti, johon suomalainen linnoittautui ja teki olonsa elektroniikan keskellä mahdollisimman mukavaksi. Sieltä hänen kelpaa seurata maailman tapahtumia median välityksellä, turvallisen etäisyyden päästä.

Koti, mukava elämä ja virtuaalinen kansainvälisyys. Siinä arvot, joihin suomalainen tänä päivänä nojaa."

Lainaus 13.9.2009 verkkohesarin kirjoituksesta. (linkki)

Vaikuttaa todellakin siltä, että ihmiset viettävät tänä päivänä enemmän aikaa neljän seinän sisällä. Digiaikaan kuuluu se, että mahdollisimman moni asia myös hoidetaan digitaalisesti. Ilmeisesti pohjalla on myös se hedonistinen ajattelu, että kaiken pitää olla mahdollisimman vaivatonta. Uuno Turhapuron jääkaappi sohvan (tai tietokoneen) vierellä näyttää olevan nykyihmiselle se toimivin ratkaisu. Enää kuuluu kysymys, että tuleeko meistä myös Uuno Turhapuron näköisiä?

Käyhän suomalainen toki ulkonakin. Esimerkiksi koululaiset eivät voi hoitaa (ainakaan vielä) koulunkäyntiä kotoa käsin, joten raitista ilmaa pitää haukata sen koulumatkan verran. Tällöinkin on mahdollista paeta luonnon ääniä pistämällä kuulokkeet korviin. Koska tuo koulumatkan käy niin kovasti voimille, niin pitäähän sitä vielä vähintään yksi energiajuoma vetäistä matkaevääksi.

Aikuiset käyvät turvallisesti autollaan töissä, joten käytännössä se tarkoittaa 5 metriä kotiovelta autolle ja jopa 50 metriä työpaikan parkkipaikalta töihin.

Kommunikointi tapahtuu turvallisesti tietokoneen välityksellä. Myös mielipiteet ilmaistaan tällä tavoin, kuten minä nyt teen tätä blogia kirjoittaessani.

Tutkimus osoittaa myös sen tosiasian, jonka olen omassa työssäni huomannut jo monta kertaa. Ihmisten uskonnollisuus on muuttunut passiivisemmaksi. Kirkkoon meneminen nähdään liiaan suurena ja kenties tarpeettomana ponnistuksena. Onhan sitä väläyteltä näitä virtuaalikirkkoja netin välityksellä. Mielestäni täysipainoista hengenruokaa voi nauttia netin välityksellä yhtä paljon kuin oikeaa ruokaa. Eli se ei voi mitenkään korvata todellista osallistumista jumalanpalvelukseen. Virtuaalikirkko olisi taas yksi myönnytys aikamme hedonistiselle sohvaperunalle.

Mikäs sitten neuvoksi? Pitääkö tyytyä siihen, että maailman meno nyt on tällaista?
- Ei tarvitse. Tässä pitäisi vain ajoissa pystyä osoittamaan, että kaikki hyvät ja autuaaksi tekevät asiat eivät tulekaan loputtoman mediavirran mukana. Me emme vielä pysty täysin sanomaan, mitkä ovat digiajan seuraukset. Ainakin lastenpsykologit ovat huolissaan tietynlaisesta kehityksestä.

Ajassa ei tarvitse välttämättä palata taaksepäin, mutta voisi silti hieman miettiä, että mitkä asiat ovat ihmiselle hyväksi ja mitkä ei. Kannattaa muistaa sekin, että Uuno Turhapuro vietti aikaansa myös ulkona ja ihan luonnon keskellä. Olemmeko löyneet laiskuudessa Uunonkin laudalta? Kas, siinäpä kysymys.

Inglourious Basterds

Kävin tuossa eilen katsomassa Tarantinon elokuvan Inglourious Basterds. Ensimmäinen hämmästyttävä seikka oli varmasti se, että vaimoni oli mukana katsomassa sitä. Toisaalta, Tarantinon elokuvat eivät ole tusinakamaa, joten se osaltaan houkutteli hänet varmasti mukaan.

Jos tämä olisi kenen tahansa muun ohjaama elokuva, niin vastaanotto olisi ollut enemmän kuin ristiriitainen. Tarantinon kohdalla vidaan kuitenkin tehdä enemmän kuin yksi poikkeus. Ensinnäkin hänen elokuvissa väkivallan näyttäminen hyvinkin yksityiskohtaisesti ei ole ihmetyksen aihe.

Toinen erityinen seikka on se, että tarinoissa voi olla periaattellinen "happy end", mutta koska porukkaa on lahdattu niin paljon, niin ei tiedä, että pitäisikö itkeä vai nauraa. Paha saa kyllä palkaansa, mutta millä hinnalla?

Kertomusten pahat tyypit voivat joskus olla sankareita kiinnostavampia hahmoja. Natsieverstiä näytellyt itävaltalainen Christoph Waltz teki upean roolisuorituksen ja oli tätä kautta kenties elokuvan värikkäin persoona. Toinen mielenkiintoinen hahmo oli suhteellisen lyhyen roolisuorituksen brittikenraalina näytellyt Mike Myers, joka on tuttu mm Austin Powers elokuvista. Minua rupesi hymyilyttämään nimenomaan muistot hänen aikaisemmista elokuvistaan.

Elokuva muutti sodan historian hieman toisenlaiseksi. Tarantinon elokuvista tuttu raakuus pääsi elokuvissa oikeuksiinsa. Miksi Näin? Koska uskon, että sota oli nimenomaan raakaa. Moni katsoja käänsi päätään elokuvan aikana pelkästä puistatuksesta ja oikein on. Raakuus ei ole sodassa fiktiota, vaan totisinta totta. Sodassa ihmisellä menee todellisuuden taju ja kohta huomaa, että sota on nimenomaan sitä, että pitää tappaa ja mahdollisimman paljon.

Sota ei todellakaan ole ihannoitavaa ja kyllä siinä saa päätään kääntääkin pelkästä puistatuksesta. Elokuva on siis ristiriitainen, mutta hyvin mielenkiintoinen kokemus. Kuten olen aikaisemminkin sanonut, hyvä elokuva jää mieleen. Tästä jäi taas paljon mieleen... asioita, jotka eivät kaikki ole niin ihailtavia.

Mitä mielessä juuri nyt...

- Viinimarjoja on vielä hieman poimimatta, joten lähden kohta keräämään niitä...

- Kolme esitelmää on tekemättä. Tai oikeastaan olen tehnyt niitä jokaista jonkin matkaa eteenpäin. Milloin opin sen verran järjestelmälliseksi, että saisin tehtyä ne järjestäin?

- Lapset katsoo videota rauhassa. Hyvä! (Kyllä ne kuitenkin kohta rupee tappelemaan.)

- Pitää keittää (terveellistä) vihreätä teetä, jossa on myös kofeiinia. Pakko juoda, koska muuten rupee veto loppumaan.

- Pitää tehdä se seurakunnan toimintasuunnitelma jossain vaiheessa. Mutta ei vielä tänään.

- Missä mun puhelin on? Siihen on kuitenkin tullut jo puheluita...

Hätävarjelun liioittelua

Tässä on nyt kuultu yhden jos toisenlaisia ohjeita liittyen sikainfluenssaan. Kirkon piirissäkin on annettu paikallisia ohjeita niin Suomessa kuin myös ulkoimailla. Itse pidän tätä nykyistä menoa lähes hätävarjelun liioitteluna. Ja kuinka niin?

Kuten on jo todettu, kyseistä tautia ei lueta enää erityisen vaaralliseksi tartuntataudiksi. Onhan se toki jossain vieressä vaarallinen. Joku kertoi minulle, että Suomessa kuolee vuosittain 2000 ihmistä influenssaan. Se on aika paljon ja varmasti monet uhreista ovat olleet pitkäaikaisia vuodepotilaita. Tämän vuoksi se ei varmaan ole tilastollinen ihme. Mutta olisi hyvä herätä siihen, että kyllä ne muutkin, "tavalliset" influenssat ovat kaataneet ihmisiä.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä on ensimmäinen kerta kun jotain pöpöä ja sen siirtymistä paikasta toiseen on päätetty seurata suurennuslain alla ja tämän vuoksi jokainen tartuntatapaus tuntuu lähes katastrofilta!

Itse olisin melkein kiitollinen jos saisin kyseisin taudin jo nyt, koska niillä on todistettavasti tapana ärhäköityä ja muuttua entistä sitkeämmiksi ajan kuluessa.

Entäs sitten sikainfluenssa ja kirkko? Voin sanoa, että meidän seurakunnassa ei ole tällä hetkellä syytä tehdä mitään poikkeusjärjestelyjä. Jokaisen tulisi osata pestä kädet sekä aivastaa ja niistää sivistyneesti. Jos on ulkona liikkeellä, eikä pysty pesemään käsiä heti, niin hyvä tapa on niistää vasemmalla kädellä ja kätellä oikealla kädellä.

Minulla henkilökohtaisesti ei ole aikomusta ryhtyä suhtautumaan varauksella toisiin ihmisiin. Nykyään suhtaudutaan muutenkin jo epäluulolla ja tietyllä etäisyydellä toisiin. Tälläista hätävarjelun liioittelua ei tosiaankaan tarvita luomaan lisää etäisyyttä kanssaihmisiin. Kättelen tai suutelen poskelle ihan tuosta vaan, jos kyseinen ihminen on itse siihen valmis.

Eli, kätelläänkö...

Taas uudistumisesta

Olen kerran jos toisenkin maininnut uudistumisesta. Tämä on sen luontoinen asia, että se koskettaa varmasti kaikkia aloja yhtä tasapuolisesti. Kirjoitin seuraavanalaisen kolumnin meidän paikallislehteen:

On olemassa tarina uudesta työntekijästä, joka meni aamulla verstaalle ja nosti hiomakoneen esille. Hän kytki koneen pistokkeen vieressä olevaan pistorasiaan ja samassa paikalle syöksyikin jo vanhempi työntekijä. ”Ei sitä SIIHEN pistorasiaan laiteta” hän ärähti, ja ryömi vaivalloisesti viereisen pöydän alle, josta löytyi toinen pistorasia, mihin hän laitteen kytki. Uusi työntekijä yritti puolustella: ”Helpompihan se olisi ollut laittaa tuohon viereen, samaa sähkövirtaahan siitäkin saa”. Tämä ei riittänyt perusteluksi ja vanhempi työntekijä jyrähti: ”Meillä on aina tehty tämä asia tällä tavoin!” Tarinan todenperäisyydestä en mene takuuseen, mutta se kuvaa varsin hyvin sitä, että ihminen tottuu ajan myötä toimimaan tietyn kaavan mukaan. Tällöin ei enää ajatella voisiko asiat tehdä helpommin tai paremmin, vaan tehdään asiat niin kuin ne on ennenkin tehty. Jos kaikki ihmiset omaisivat syntymästään saakka tällaisen asenteen, niin eläisimme todennäköisesti vieläkin kivikaudella.

Uudistuminen ja uusien asioiden omaksuminen on useimmiten kivuliasta. Siihen voi liittyä suoranaisia riitatilanteita ja tahtojen sotaa. Tottumuksen voima on suuri ja sitä puolustellaan esimerkiksi seuraavin lausahduksin: ”- Emme ole ikinä tehneet sitä tuolla tavoin, on tuota kokeiltu joskus aiemmin, pärjäämme ihan hyvin ilman sitäkin, tuon uuden tavan oppiminen vie liian paljon aikaa.” Näitä lausahduksia voisi jatkaa lähes loputtomiin. Ne kuvastavat sitä, että tietyllä tavalla tekemään opittua asiaa ei haluta opetella tekemään toisella tavoin.

Uusien asioiden kokeileminen koetaan aina jonkinlaisena riskinä. Rehellisesti pitää kyllä sanoa, että onhan tavanomaisesti poikkeaminen aina hieman pelottavampaa, mutta useimmiten se on ainut tapa saada aikaan tuloksia. Historia on kyllä osoittanut sen, että tutussa ja turvallisessa pitäytymisen ja varman päälle pelaamisen seuraukset eivät aina ole ihailtavia. Totta kai meillä on tietynlainen arvomaailma jonka puitteissa toimimme, mutta meille jää silti paljon liikkumavaraa uudistumisen kentällä. Kukaan ei jaksa pitkään kuunnella jossittelua ja jälkiviisautta, mutta kukapa meistä ei voisi sanoa, että jos olisimme vuosia sitten tehneet jotain uutta ja luovaa, niin asiat olisivat täysin toisella tavalla.

Luovuus ja uudistuminen ovat tulevat esiin mahdollisuuksien kautta. Ihmisellä on paljon piileviä kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiin vasta, kun hänelle annetaan tilaa toimia. Monet historian merkkihenkilötkin ovat nousseet esille sen vuoksi, että heille on annettu mahdollisuus toimia ja kokeilla jotain uutta. Tämä mahdollisuuden antaminen toimii kaikilla elämän aloilla. Myös siellä pienessä verstaassa, jossa toivottavasti ei enää ryömitä pöydän alle laittamaan pistoketta seinään.

Epäpoliittinen kansa

On hyvin vaikea määritellä sitä, että kuinka poliittisia me suomalaiset lopulta olemme. Päällisin puolin polittiikka ilmeisesti kiinnostaa, sillä se vie usein hyvin paljon uutistilaa.

Mutta eivät suomalaiset oikeasti ole kovin poliittisia. Vaalien äänestysprosentti ei ole kovin päätä huimaava ja mielenilmaisut ovat hyvin harvinaisia. En tarkoita, että joka asian takia pitäisi järjestää suuret mielenosoitukset, mutta ne kertovat kuitenkin siitä, että ihmiset haluavat vaikuttaa polittiisiin päättäjiin. Silloin harvoin kun jotain tämänkaltaista on, niin käytännössä se tarkoittaa sitä, että 3-150 ihmistä kerääntyy eduskuntatalon portaille ja joku tulee päättäjien puolesta vastaamaan kysymyksiin jos viitsii.

Rehellisesti sanottuna suurinta osaa kansalaisista ei voisi vähäisessä määrinkään kiinnostaa politiikka. Tämän tietävät myös polittiset päättäjät, jotka tekevät käytännössä mitä haluavat. Kansanäänestyksiä ei viitsitä edes järjestää, koska joko niihin ei kukaan osallistuisi, tai sitten tavalliset tietämättömät kansalaiset saattaisivat äänestää "väärällä" tavalla.

Epäpolittiinen kierre on valmis. Ihmiset ajattelevat, että he eivät pysty vaikuttamaan ja tätä kautta passiivisuus lisääntyy entisestään. Mutta ollaan sitä kuitenkin jostain kiinnostuneita....

Valtaosa ihmisistä pitää koko poliittista kenttää ja eduskuntataloa BB:n kaltaisena, jota on mukava seurata. Kaikista hyvinkin epäoleellisista henkilökohtaisuuksista ollaan kiinnostuttu ja nämä asiat voivat vaikuttaa jopa uran katkeamiseen. Miljoonien eurojen sijoitusvirheet tai täydelliset töppäykset politiikassa eivät vaikuta paljoa uraan, mutta annas olla jos joku on lähettänyt flirttailevia tekstiviestejä jollekin.

Siis tässäkö on meidän kiinnostuksen taso? Me olemme lopulta kiinnostuneita, vain ja ainoastaan negatiivisista asioista. Esimerkiksi kaikki realitysarjathan keskittyvät siihen, kun joku potkaistaan pihalle ja tätä sitten hehkutellaan hyvin dramaattisesti. Politiikan seuraaminen on samanlaista. Itse politiikka ei kiinnosta, vaan enemmänkin politiikan Salatut elämät - meininki.

Jari Tervo on ymmärtänyt ajan hengen ja on oivallisella tavalla tarttunut siihen kirjoittamalla poliittisen satiirin nimeltä Koljatti. Tämä romaani pitää varmaan ostaa jossain vaiheessa. Kyllä minuakin sen verran politiikka kiinnostaa.

Sodassa ja rauhassa

Olin tässä hiljattain kutsuntojen avajaisissa. Ne ovat aina yhtä arvokkaita ja juhlavia tilaisuuksia, jotka toteutetaan hyvin sotilaallisesti (mitenkäs muuten). On mukava huomata, että puolustusvoimissa ainakin vielä ymmärretään vielä kirkollisen työn merkitys. Muutoinhan yhteiskunnallisella tasolla uskonnosta on tullut enemmän ja enemmän ylimääräinen juttu, jonka merkitystä ei kunnolla käsitetä.

Armeijassa tietysti ymmärretään uskonnon merkitys monessakin suhteessa. Ensinnäkin, usko ylläpitää toivoa ja positiivista mielialaa, joka on välttämätöntä. Lisäksi, terve uskonto luo hyvän pohjan myös ihmisen mielenterveydelle. Eräs sotaveteraani kertoi, että sotavuosina yksin poterossa ollessa Jumalan puoleen kääntyi lopulta hyvin herkästi. Jos nyt sodassa satuttaisiin olemaan, niin haluaisinpa tietää mihin planeettaan sillä rehellisellä ateistilla olisi yhteys?

Minua edelleen ihmetyttää se, että uskonasioihin on alettu suhtautua entistä nuivemmin virallisellakin tasolla. Ajatellaan nyt esimerkiksi koululaitosta. Luulisi, että puhtaasti psykologiseltakin kantilta katsottuna voidaan perustella se, että terve uskonto todellakin tekee ihmisestä entistä tasapainoisemman.

Meiltä rehellisesti sanottuna puuttuu monesti positiivinen elämänasenne, jota terve uskonnollisuus pystyy kuitenkin tuottamaan. Meillä kaduilla kulkee eläviä kuolleita, joilta puuttuu se elämänilo, jota näkee monissa muissa maissa. Onko uskonto sitten se todellinen elämänilon tuottaja vai löytyykö taustalta myös muita kultturitekijöitä? Itse tietenkin uskon siihen, että nimenomaan terve usko voi auttaa meitä todella paljon. Enhän muutoin tätä työtä edes tekisi.

Oli miten oli, kiitos siitä, että meitä kirkon työntekijöitä vielä arvostetaan ainakin puolustusvoimissa...

Joka kodin paperivuori

Nykyään suuntaus on sellainen, että turhaa paperisaastetta tulisi välttää. Tämä ekologinen ajatus palasi mieleeni tänään, kun katsoin keittiön pöydällä ollutta paperivuorta. Siinä oli jos jonkinmoista lehteä, joista osa on tullut tilattua ihan vapaaehtoisesti. Sitten tulee lehtiä puhtaasti sivutuotteena jonkin kauppaketjun jäsenyyden kautta. Ja kolmantena on vielä ne lehdet, jotka ovat tulleet puhtaasti harhaanjohtamisen tuloksena.

Itse tilattuja lehtiä ovat yleensä sanomalehdet, jotka kuuluu nauttia aamukahvin kanssa. Hesarista tulee luettua uutiset ja sitten paikallislehdestä mainokset ja muut pienemmät jutut. Turha täällä on Citymarketin tai Prisman tarjouksia lukea, kun ei kyseisiä kauppoja ole näillä main ikinä nähty.

Oikeastaan näihin kauppaketjuihin liittyy toinen tolkuttomaan paperisaasteeseen liittyvä tekijä. Sehän on selvää, että kaikenmaanilman bonus- ja etukortit pitää olla, jotta saa alennusta tuotteista, sekä rahaa ja etuseteleitä itselle. Tällä tavoin kauppa voi myös kontrolloida ostostottumuksiasi ja kohdistaa mainonnan juuri sinun mielihaluillesi sopivaksi.
Jäsenyyden mukana tulee jäsenlehti, halusit tai et. Se on lähes puhtaasti mainospitoinen, mutta postilaatikon kyltti "ei mainoksia" ei päde siihen, koska se tulee omalla nimelläsi. Pitää myöntää, että näitä lehtiä ei tule luettua kovin tarkkaan. Sanotaan, että vessalukemiseksi ne kelpaavat siinä vaiheessa, kun hammastahnatuubin ja shamppoopurkin tuoteselosteet on tullut luettua yli kymmenen kertaa. Ilmeisesti kyseisten lehtien tuloa ei voi estää muulla tavoin, kun perumalla koko jäsenyys.
Surullista, sillä meille kannetaan turhaan lehtiä, jotka päätyvät lähes suorilta paperinkeräykseen. Mahdollinen lehden peruutus säästäisi luonnonvaroja sekä postinkantajan selkää ja tätä kautta myös meidän selkää, kun ei tarvitsisi pomppia jatkuvasti paperinkeräyspisteelle ja takaisin.

Kolmas kodin paperivuoren tekijä on syntynyt seuraavan lausahduksen tuloksena: "Leena Sgidgs Lekedkedn- mediasta HEI! Haluamme palkita sinut, pitkäaikaisen asiakkaan puolen vuoden ilmaisilla lehdillä. Saatte itse valita lehden seuraavista vaihtoehdoista..."

Näitä vaihtoehtoja ja muuta puhtaasti harhaanjohtavaa tietoa täytyy kuunnella useamman minuutin ajan, sillä asiakkaalle ei tarjota mahdollisuutta sanoa käytännössä mitään. Kysymys on kuitenkin siitä, että todellisuudessa et ole varmaankaan ollut minkään lehden aikaisempi tilaaja. Et myöskään saa mitää ilmaiseksi, sillä todellisuudessa 20 euron arvoisen vuositilauksen hinta on saanut yhtäkkiä 80 euron hinnan ja siitä myyjä on kaikessa laupeudessaan valmis antamaan lähes puolet pois, jolloin 49 euron vuosimaksu tuntuu lähes lottovoitolta.
Tilaus käy salamannopeasti, mutta peruutus onnistuu vain joko internetin kautta, jolloin joudut maksamaan kuluvan tilauskauden hinnan joka tapauksessa täydellisenä. Välitön katkaiseminen taas edellyttää noin 2 tunnin puhelinsoittoa, eli jonotusta jollain palvelunumerolla. Elämä on joskus vaikeaa ja minkä tahansa tilauksen peruuttaminen vielä vaikeampaa.

Kodin paperivuori on siis suuri! Siitä voi lopulta syyttää vain ja ainoastaan itseään, vaikka kyllä meidän hyväntahtoisuutta käytetäänkin näissä lehtiasioissa julmetun hyvin hyväksi...