Kristinoppileiri - Tutustumismatka ortodoksisuuteen

Monet nuoret ovat kristinoppileirin alussa esittäneet sen kysymyksen, että miksi täällä pitää olla?
Olen vastannut siihen kysymykseen sillä tavoin, että kriparin merkitys selviää leirin aikana. On turha edes yrittää heti leirin alussa vastata tuohon kysymykseen.

Kristinoppileiri on ennenkaikkea kohtaamista. Se on uusien ihmisten kohtaamista ja uusien ystävien löytämistä. Minä en ole yksin, vaan olen ihminen ja ortodoksi monen muun joukossa. Tästä huolimatta olen ainutlaatuinen ihminen.

Kristinoppileiri on myös Jumalan kohtaamista. Nuori ihminen on siinä elämänvaiheessa, että uskonasiat epäilyttävät, mutta ne myös kiinnostavat. Miten ihminen voi oppia ymmärtämään tätä kaikkea, jollei hänelle edes kerran elämässä tarjota kymmentä päivää, jolloin hän voi osallistua päivittäin jumalanpalveluksiin.

Jumalanpalvelukset ja hengelliset asiat eivät ole rasitteita tai taakkoja, vaikka julkisuudessa uskontoa pyritäänkin monessa suhteessa parjaamaan. Ketään ei kuitenkaan pakoteta pysymään kirkon jäsenenä. Meillä on vapaa tahto ja vapaus lähteä yhteisöstä, jota emme koe omaksemme. Mutta kuinka turhia ovatkaan ne kirkosta eroamiset, joissa ihminen ei ole todellisuudessa tiennyt, että mistä hän on edes eronnut?

Kristinoppileiri on tutustumismatkaa. Sillä on kuitenkin tavoitteita. Ensimmäinen tavoite on se, että nuori oppii ymmärtämään rakkauden merkityksen. Me kohtaamme jatkuvasti ihmisiä ja jokainen kohtaaminen jättää jäljen. Suurin synti tapahtuu silloin, jos me olemme välinpitämättömiä emmekä näe lähimmäisiämme. Tässä maailmassa on ihan tarpeeksi itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä. Jos pystymme edes yhden asian opettamaan tämän tutkimusmatkan aikana, niin olkoon se silloin välittämisen ja rakastamisen opetus. Niillä pääsee elämän tiellä hyvin pitkälle.

Kristinoppileiri (8.päivä)

Olen tuossa jo aiemmin maininnut siitä, että eräänä suurena kiusauksena on yrittää mahduttaa kristinoppileiriin liian paljon kaikkea. Onhan se tietysti toivottavaa, että nuoret oppivat mahdollisimman paljon, mutta rajansa kaikella. Miten paljon nuori ihminen lopulta kykenee sisäistämään yhden leirin aikana?

Oletusarvona tulisi tietenkin olla se, että leiriläinen omaa jo tietyn määrän perustietoja, jotka hän on saanut peruskoulun uskonnonopetuksessa. Näitä koulussa opittuja tietoja pyritään tietenkin syventämään ja jumalanpalvelusten ja muun toiminnan kautta elämään myös todeksi.

Jumalanpalveluksen opetukselliseen puoleen kuuluu se, että kaikki pystyisivät täysipainoisesti osallistumaan siihen. Tietyt jumalanpalvelukseen liittyvät perusasiat käydään läpi ja kaikki leiriläiset esimerkiksi laulavat mukana ja lukuvuorossa olevat leiriläiset toimivat lukijoina. Itse jumalanpalvelukset ovat kaavaltaan hieman kevennettyjä. Esimerkiksi ehtoo- ja aamupalveluksissa ei veisata useita stikiiroita (päivän, pyhän ihmisen muiston tai juhlan teemaan liittyviä veisuja). En malta olla kyllä mainitsematta, että harvoissa seurakunnissakaan panostetaan siihen, että näitä veisuja laulettaisiin useita. Seurakuntapalvelukset voivat tästä huolimatta kestää pitempään.

Leirin sunnuntailiturgia, joka sattui olemaan vieläpä Helluntai kesti noin puolitoista tuntia. Sen sijaan nyt kahdesti arkena toimitettu liturgia kesti noin tunnin. Liturgiaa lyhennettiin, mutta mitään olennaista ei kuitenkaan jätetty pois. Lisäksi jumalanpalveluksissa ei luettu kalenterin mukaisia tekstejä, vaan otettiin sellaiset luvut, jotka olivat mahdollisimman puhuttelevia ja opettavaisia. Tälläkin leirillä nuoret saivat kuulla Kristuksen opetuksen publikaanista ja fariseuksesta, laupiaasta samarialaisesta, kastekäskystä jne. Kaiken päämääränä on opetus ja toisaalta nuorten motivointi. Liiasta kaavamaisuudesta voi olla tässä tapauksessa suoranaista haittaa.

Ehkä yksi tärkeä opetus on myös se, että jokainen voi tulla kirkkoon omana itsenään. Jumalanpalveluselämään ei kuulu tarpeeton hurskastelu tai "jeesustelu" (toivon mukaan ymmärrätte sen, mitä tällä nyt haluan sanoa). Uskovainen ihminen ei elä missään omassa eristäytyneessä utopiassa, vaan hänellä on jalat vankasti maassa. Hän myöntää oman erehtyväisyytensä eikä ryhdy tarpeettomasti moralisoimaan lähimmäisiään. Kirkkoon ei tarvitse mennä hurskastelun synkkämielinen naamari kasvoillaan, vaan kirkossa saa todellakin hymyillä ja elää!