Kristuksen vertaus hullusta miehestä (opetuspuhe)

Kuolema ei ole kaiken loppu, vaan uuden alku. Kuva Vanhan Valamon hautausmaalta.

Luuk. 12:16-21

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Päivän evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen vertauksen miehestä, joka keskittyi omaisuuteensa vaalimiseen niin tiivisti, että unohti lähimmäisensä ja oman kuolevaisuutensa kokonaan. Vertaus on itse asiassa hyvin puhutteleva ja se sopii meidän päiviimme aivan yhtä hyvin.

Voimme tietysti aluksi kysyä, että onko hyvä toimeentulo muka pahasta? Emmekö voi pitää tuossa tapauksessa miehen hyvää satoa ja tätä kautta omaisuuden lisääntymistä Jumalan siunauksena. Mitä tuomittavaa tässä oikein on?

Ongelman tässä tapauksessa muodostaa juuri se, että miten ihminen käyttää sellaista omaisuutta, joka ei ole hänelle välttämätöntä. Tässä vertauksessa kysymys oli siis ylimääräisestä asiasta, joka ei olisi ollut tälle miehelle elämän kannalta tarpeellista. Hänen aittansa olivat jo sen kokoiset, että niissä säilytettävä sato takasi riittävän toimeentulon. Hän halusi kuitenkin enemmän itselleen ja ryhtyi tämän vuoksi rakentamaan suurempia varastoja.

Suurin synti tässä kaikessa oli siis itsekkyys. Missään vaiheessa tälle henkilölle ei tullut mieleen, että itselle ylimääräiset asiat voisi antaa niille, jotka elivät puutteessa. Toinen huomionarvoinen asia oli se, että mies ei ajatellut omaa kuolevaisuutta ja iankaikkisuutta laisinkaan. Hän unohti sen, että ainut asia minkä me kannamme tästä ajasta iankaikkisuuteen on rakkaus. Kaikki muut asiat ovat lopulta katoavaista, jota meidän tulisi osata käyttää vastuullisesti tässä ajassa.

Kuolema on todellakin asia, jonka me hyvin helposti haluamme työntää pois mielestämme. Oman kuolevaisuuden myöntäminen ei kuitenkaan saisi olla kristitylle vieras asia. Me emme voi täydellisesti ymmärtää tätä ajallista elämää ja iankaikkisuutta, jos kiellämme kuolevaisuuden. Kuoleman kieltäminen etäännyttää meidät todellisuudessa oikeasta elämästä. Edelleenkin ihmisellä on kiusaus nähdä kuolema kaiken loppuna, vaikka se todellisuudessa on uuden iankaikkisen elämän alku.

Kristuksen vertauksessa Jumala puhutteli tuota miestä hulluksi, koska hän ei oppinut ymmärtämään elämän todellista merkitystä. Tämä ajallisen elämän tarkoituksena ei ole keskittyä nautintoihin, vaan elämän tarkoituksena on osoittaa rakkautta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihminen voisi nauttia elämästä ja olla onnellinen.

Syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisen käsitys nautinnosta ja onnellisuudesta on vääristynyt. Hän kuvittelee, että onnellisuuden määrä kasvaa samassa suhteessa kuin hänen hallussaan oleva omaisuus. Tässä valheessa hän haaskaa kaikki voimavaransa siihen, että voisi turvata yltäkylläisen elämän. Sellaisen elämän, jossa hän tuon vertauksen rikkaan miehen tavoin hokee itselleen: ”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!” (Luuk. 12:19)

Tämän ajan maalliset ihanteet harvoin kulkevat käsi kädessä Kristuksen opetuksen kanssa. Erityisesti nyt joulupaaston aikana meidän on hyvä muistaa Kristuksen opetus omaisuuden vastuullisesta käytöstä ja rakkauden osoittamista. Paastossakin saatamme keskittyä niin paljon itse paaston suorittamiseen, että unohdamme erään oleellisen asian. Paastoon nimittäin kuuluu hyväntekeväisyys.

Hyväntekeväisyyttä on se, että me osaamme vastuullisesti käyttää kaikkea sitä, mitä meille on uskottu. Kyse ei aina ole rahasta, vaan monesti myös sellaisista tiedoista ja taidoista, joilla Jumala on meitä siunannut. Näitä Jumalan antamia lahjoja meidän tulisi käyttää muiden hyväksi. Todellisen nautinnon ja onnellisuuden ihminen saavuttaa silloin, kun hän pystyy auttamaan toista ihmistä ilman, että hän odottaa siitä vastapalvelusta.

Aloittakaamme mekin hyvillä mielin tämä joulupaasto. Sen tarkoituksena on muiden paastokausien tavoin opettaa meitä itsekkään elämänmenon sijaan osoittamaan rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Tällöin me toteutamme Jumalan tahdon.
Amen.

Ehtoopuolen ajatuksia

Heti alkuun laitan tähän linkin jokin aika sitten ilmestyneestä uutisesta. (LINKKI)

Tässä uutisessa saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware kertoo siitä, että mitä asioita ihmiset olisivat elämässään halunneet tehdä toisin. Meidän kannattaisi ottaa opiksi näistä viisauksista, jotka järjellä ajateltuna ovat aivan luonnollisia asioita. Me olemme ainoastaan kaikessa kiireessä ja itsekeskeisyydessä unohtaneet ne. Ajattelin nyt pohtia näitä asioita hieman lisää:

- "Yhä useampi oli toiminut muiden ihmisten ja ympäristön odotusten mukaan."

Tämä on suoranainen tavaramerkki lähes jokaisella meistä. Suurin osa elämästä kuluu siten, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että "miten minun pitäisi toimia, jotta saisin hyväksyntää ja arvostusta muilta?" Me emme siis tee asioita vapaasti, vaan ympäristön ehdoilla. Opiskelu, ammatinvalinta, pukeutuminen, puhetyyli, harrastukset yms. eivät välttämättä heijasta sitä, että mitä me oikeasti haluamme elämältä, vaan niihin ovat vaikuttaneet enemmän muut tekijät.


- "He katuivat, että olivat suurimman osan elämästään viettäneet työelämän oravanpyörässä ja menettäneet paljon tärkeitä hetkiä perheensä parissa."

Valitettavan totta tämäkin. Meistä on tulossa työnarkomaaneja, johon meitä ajaa käsitys siitä, että tunnollinen työntekijä on nimenomaan sellainen, joka tekee töitä vapaa-ajallaankin. Nykyajan rahakeskeinen ja äärimmäisen tulosvastuullinen toiminta lisää tunnetta siitä, että työ on kaikki kaikessa. Saamme jatkuvasti lukea otsikoita joissa "henkilöstöä vähennetään", jotta yritysten toiminta olisi mahdollisimman kannattavaa. Ei siis ihme, että vielä työpaikkansa säilyttäneet joutuvat paiskimaan töitä hulluna. Puhutaan työssäjaksamisesta ja työhyvinvoinnista. Ne jäävät turhiksi sanoiksi jos tälläinen touhu jatkuu.


- "Tunteiden tukahduttamisen seurauksena monista tulee myöhemmällä iällä katkeria ja katuvia."

Meillä olisi varmasti paljon sanottavaa, mutta jätämme ne kuitenkin sanomatta. Me todellakin katkeroidumme ja saatamme ryhtyä vihaamaan jotkuta. Ja tämä kaikki ainoastaan sen vuoksi, että emme ole kyenneet keskustelemaan asioista. Meillä tulisi olla kyky antaa tarpeen vaatiessa kielteistäkin palautetta. Kysymys on enemmänkin siitä, että osaammeko antaa sitä oikealla tavalla? Saman asian voi esittää sanasta sanaankin niin monella eri tavalla.


- "he tahtoivat saada uuden mahdollisuuden rakkaimpiensa kanssa, joita olivat laiminlyöneet."

Kuinka paljon meillä on lopulta ystäviä? Sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan, tukemaan ja olemaan läsnä? Onko meillä muka oikeasti satoja ystäviä, jos Facebookin laskuriin on luottamista? Me laiminlyömme läheisiämme, koska meillä on kiire töissä. Meillä on kiire katso telkkaria. Ja meillä on kiire tuijottaa tietokoneen ruutua.


- "Onni ei vain tule, jostakin konkreettisesta asiasta vaan jokainen voi muokata elämästään juuri niin onnellista kuin itse haluaa. "

Siinäpä se. Onnellisuutta ei voi saavuttaa päämäärähakuisesti. Joku sanoo saavuttavansa onnellisuuden esimerkiksi lottovoiton myötä. Tuskinpa se kuitenkaan tekee ihmisestä todella onnellista. Onnellisuus saavutetaan elämällä sitä hetkeä ilman turhia tavoitteita. Nykyajan tulosvastuullinen ja rahakeskeinen ajattelu on sumentanut myös meidän käsityksemme onnellisuudesta.

Haluan vielä lopuksi todeta, että juuri näitä edellä mainittuja asioita myös kristinuskossa painotetaan. On äärimmäisen surullista, että nyt uhotaan ja painetaan kirkkoa maanrakoon turhana instituutiona. Kirkkoa, jonka yhtenä tehtävänä on muistuttaa juuri näistä asioista: rakkaudesta ja välittämisestä. Pitääkö tämä kaikki oppia kantapään kautta ja tajuta se vasta kuolinvuoteella?
Ehkä kaikkein pelottavinta tässä kaikessa on se, että haastatellut olivat iäkkäitä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole joutuneet työskentelemään nykykiireen leimaamassa ympäristössä ja joiden ei ole myöskään tarvinnut tuijottaa television ja tietokoneen ruutua suurinta osaa valveillaoloajastaan. Jos he tuntevat laiminlyöneensä muita, niin miltä meistä sitten tuntuu? Mitä meidän sukupolvi ajatteleekaan kuolinvuoteellaan?

Kristinoppileiri (3.päivä)

Kristinoppileirin yhtenä tavoitteena on opettaa nuorille se, että millainen on hyvä ihminen. Tämän luulisi olevan sen luontoinen asia, että ateistikin näkisi sen myönteisessä valossa.

Kristinoppileirin muihin tärkeisiin tavoitteisiin kuuluu myös se, että meidän ei tarvitsisi tarpeettomasti pelätä kuolemaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kuolema meitä kuitenkin jossain mielessä pelota tai saata surulliseksi. Tarkoitan sitä, että ihminen ei kadottaisi täydellisesti toivoa ja elämänmyönteisyyttään, kun esimerkiksi joku läheinen ihminen kuolee.

Hautajaisissa pystyy aika nopeasti aistimaan sen, että millainen on saattoväen suhde kuolemaan ja iankaikkiseen elämään. Suunnaton kuolemanpelko ja toivottomuus paistavat äkkiä läpi ja silloin hautajaisissa voi helposti aistia tuo synkän tunnelman, vaikka ortodoksinen hautaustoimitus kaavaltaan onkin äärimmäisen valoisa. Sen sijaan terveellä ja elämänmyönteisemmällä tavalla kuolemaan suhtautuvien kasvoilta paistaa myös hautajaisissa levollisempi ilme ja hymykin voi olla keskusteltaessa herkemmässä. Kuolema ei ole kaiken loppu, vaan se on uuden alku!

Kuoleman kieltäminen ja esimerkiksi siihen liittyen arkun kannen visusti kiinni pitäminen (ilman näkyvää syytä) saavat aikaa pahan kuolemanpelon kierteen, joka voimistuu entisestään joka sukupolvessa. Kristinoppileirillä opetetaan kuitenkin se, että kuoleman kanssa ei tavitse olla sujut, mutta meidän ei tarvitse kuitenkaan lakaista kuolemaa maton alle tai sananmukaisesti sulkea arkun kannella vainajan pois omista hautajaisista.

Monet nuoret ja vanhemmatkin käyttävät mielellään sanontaa "jos minä kuolen", vaikka oikeampi ilmaisu onkin "kun minä kuolen". Me emme ortodoksisessa kirkossa maalaile maailmanlopun päivämääriä. Elämme niin, että jokainen päivä voi olla viimeinen, mutta emme kuitenkaan niin kuin viimeistä päivää.

Etäisyyttä kuolemaan

Kristillinen hautajaisperinne on säilyttänyt vankan aseman meillä Suomessa, vaikka yleinen kirkollinen aktiivisuus onkin selvästi vähentynyt viime vuosina. Suhtautuminen kuolemaan on kuitenkin yleisesti ottaen kaikkea muuta kuin luontevaa.

Ennen kuolema nähtiin luonnollisena osana ihmisen elämänkaarta. Se ei ollut kaiken loppu, vaan uuden alku. Ihmiset syntyivät ja kuolivat kotioloissa. Luonnollisesti kuolemankin kohtaaminen oli tuolloin paljon helpompaa. Tietysti ihmiset surivat silloin siinä missä tänäkin päivänä, mutta surutyö on muuttunut. Oikeastaan kaikki on muuttunut.

Yhteiskunta on laitostunut. Lapset ovat hoidossa ja vanhukset ovat hoidossa. Ihmiset ovat vanhainkodissa ja muissa hoitolaitoksissa vuosia. Monesti kuolema puheenaiheena on suoranainen tabu, vaikka vanhus itse haluaisikin puhua aiheesta. Hoitolaitoksessa oleva ihminen kuitenkin aistii, että lähiomaiset kokevat aiheen niin kiusallisena, jolloin hän ei itsekään halua ottaa sitä puheeksi.

Kuolema halutaan kieltää viimeiseen asti. Saattohoito on monelle jo pelkkänä sanana kauhistus, vaikka kyllähän me esimerkiksi saatamme lapsiakin kouluun, niin miksi emme sitten omia vanhempiamme tästä ajasta iankaikkisuuteen?

Ortodoksisissa hautajaisissakin saa aika ajoin vääntää kättä siitä, että on arkku auki vai ei. Kuoleman kohtaamista pelätään jälleen kerran. Koska asiaa ei haluta myöntää suoraan, niin sanotaan, että hautajaisiin tulee pieniä lapsia, jotka voivat saada traumoja kuolleen näkemisestä. - Höpö höpö! Lapset jos ketkä suhtautuvat kuolemaan luontevasti. Arkun sulkemisesta seuraa vain se, että tulevien sukupolvien kuolemakammo moninkertaistuu, kun asia on niin tuntematon. Kohta varmaan kaikki yli 70 vuotiaat lähetetään jonnekin etäiselle saarelle kuolemaan rauhassa, jottei nuorten ihmisten tarvitse nähdä sitä faktaa, että me ihmiset todellakin vanhenemme!

Päivän otsikoissa paistattelee tänään uutinen tuhkauksen lisääntymisestä. Jotenkin asian voisi ymmärtää siinä valossa, että suurissa kaupungeissa on tilanahtaus. Suomessa on kuitenkin tilaa aika paljon. Siihen nähden esimerkiksi 20 kilometrin matka hautapaikalle kaupungin ulkopuolelle ei ole kohtuuton vaatimus.
Mutta uskon, että tuhkauksen yleistymiseen liittyy jälleen kerran asian vaivattomuus. Paljon mukavampi laskea pieni uurna johonkin pieneen kuoppaan, tai mikä vielä huolettomampaa: viskata tuhkat johonkin uurnalehtoon. Kaunis muisto säilyy, mutta suoranaista fyysistä muistutusta kuolemasta ei jää jäljelle. Onhan se paljon helpompaa.

Mutta toki me osaamme pitää kuoleman mielessä. Iltalehtien otsikot pullistelevat otsikoilla, joissa joku tai jotkut ihmiset ovat kuolleet. Mitä enemmän kuolleita, sen enemmän lukijoita. Ja koska kuolema on tuossa tapauksessa etäinen asia, niin sitä on mukava käsitellä kahvikuppi kädessä keittiön pöydän ääressä ja samalla huokaista helpotuksesta: "Hyvä, etten minä kuollut tuossa onnettomuudessa!"

Nuorten käytöksessä heijastuu aina jotain koko yhteiskunnan arvoista ja asenteista. Kun kuolemaan ei osata suhtautua luontevasti, niin kaikki on käytännössä sallittua. Tällaista jälkeä tuli Nurmeksen ortodoksisella hautausmaalla, kun nuoriso vietti ansaittua kesälomaansa.