KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

tiistai 6. heinäkuuta 2010

"Yksityinen" jumalanpalvelus

Kirkon työssä joutuu aika ajoin tilanteeseen jossa juotuu muistuttamaan ihmisiä siitä, että meillä ei ole kirkon seinien sisäpuolella yksityistä jumalanpalvelusta. Tällaista tapahtuu erityisesti silloin kun on kyseessä kaste, hautaus tai avioliittoon vihkiminen.

Ymmärrän hyvin, että edellä mainitut toimitukset tulkitaan usein enemmän perhe-ja lähipiirikohtaisiksi. Siitäkin huolimatta meidän tulee muistaa, että seurakunta on yhteisö, joka iloitsee jokaisesta uudesta ja jäsenestä ja yhtä lailla suree/riemuitsee yhdessä, kun joku sen jäsenistä siirtyy tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Seurakunta on yhteisö, joka saattaa sen omat jäsensä yhdestä tilasta toiseen tilaan. Kasteessa lapsi saatetaan seurakuntaan, avioliitossa vihkipari saatetaan yhteiseen elämään, mutta siinäkin yhteisön sisällä. Hautajaisissa vainaja saatetaan tästä elämästä iankaikkiseen elämään. Kaikkea tätä yhdistää samanaikaisesti yhteinen rukous.
Monet kirkoistamme sijaitsevat keskellä kaupunkia tai asutuskeskusta. On ollut tilanteita, joissa omaiset ovat toivoneet, että kirkon ovet olisivat suljettua näiden enemmän "yksityisten" toimitusten aikana. Mutta voiko kirkon ovia sulkea?!?

Kuten jo aiemmin totesin, niin seurakunta nimensä mukaisesti koostuu useista ihmisistä. Kirkko on julkinen paikka, jonka ovet ovat auki kumpaankin suuntaan koko ajan. Esimerkiksi Kreikassa monissa paikoissa kirkon ovet ovat auki aina, vaikka siellä ei olisi mitään jumalanpalvelusta (silläkin uhalla, että joku saattaisi mennä sinne ja varastaa ikonin).

Jokainen diakoni/pappi/piispa on seurakuntansa palvelija. Piispa vielä enenevässä määrin, koska hän palvelee suurempaa joukkoa ihmisiä. Jokainen kirkonpalvelija haluaa omaa (henkilökohtaista) aikaa, mutta samanaikaisesti hän ei voi silloinkaan heittää viittaansa nurkkaan. - Ellei hän sitten luovu pappeudestaan.
"Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." (Joh. 21:18)

Me voimme kieltäytyä monista ulkoisista kunnioituksen merkeistä (joissa niissäkin heijastuu nimenomaisesti kunnioitus Kristusta kohtaan) ja pyytää esimerkiksi, että hautajaistoimitus toimitetaan eri tavoin. Mutta voimmeko kuitenkaan ihmisten palvelijoina pyytää, että meidät saatetaan tästä elämästä iankaikkisuuteen ilman niitä ihmisiä, joita me olemme luvanneet palvella?

Minä itse toivon ja rukoilen, että omat hautajaiseni sattuisivat Kirkkaalle viikolle (heti Pääsiäsisen jälkeen). Silloin hautaustoimituksessa heijastuisi aivan ainutlaatuisella tavalla se sanoma, jota me julistamme päivästä toiseen: Kristus on noussut kuolleista!

Jokaisella ihmisellä on omat toiveensa omien hautajaistensa suhteen. Ja hyvähän meidän on tätä asiaa miettiäkin, sillä liian usein työnnämme ajatuksen kuolemasta jonnekin kauas tulevaisuuten.
Kaikki kirkon toimitukset ovat kuitenkin yhteisiä toimituksia, joista emme voi sulkea ketään pois. Olen kuullut, että edesmennyt arkkipiispa Johanneskin sanoi jotankin tämän kaltaista eläessään. Pappeudessa ei ole kysymys pelkästään meidän omasta tahdosta, vaan kaikessa heijastuu seurakunta/hiippakunta, jota me olemme luvanneet palvella.

Onko meillä siis yksityistä jumalanpalvelusta kirkon seinien sisäpuolella?