”Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.”
- Näillä sanoilla aloitetaan pyhä liturgia. Tuossa alkusiunauksessa todetaan, että Jumalan valtakunnan pyhyys tulee todelliseksi jo tässä ajassa. Jumalan puoleen kääntyminen on tämän ajan pyhittämistä. Meillä on suuri kiusaus unohtaa, että ilman Jumalaa ei olisi myöskään ihmistä. Me kuulumme Jumalalle ja koko tämä aika on Jumalan aikaa. Omistautuminen Jumalalle ja jumalallisen pyhyyden todeksi eläminen on tuota ajan pyhittämistä.
Ajan pyhittämisen lähtökohtana on rukous. Jos tutkimme rukouskirjaa, niin löydämme sieltä monia rukouksia, joita voimme käyttää henkilökohtaisessa rukouselämässämme. Yleisimmät rukoukset ovat tietysti aamu- ja iltarukoukset, sekä rukoukset aterioiden yhteydessä. Kaikkien rukousten tarkoituksena on tietyn asian tai hetken pyhittäminen. Me pyydämme Jumalalta siunausta kaikelle toiminnallemme. Eräällä tavalla voisi sanoa, että rukous auttaa meitä kantamaan Jumalaa mukanamme. Tämän vuoksi suuria kilvoittelijoita ja rukoilijoitakin joskus kutsutaan ”Jumalan kantajiksi”. Tämän päämäärään saavuttaminen ei edellytä aina rukouskirjaa, vaan joskus rukous voi olla vapaata ja yksinkertaista. Oikea rukous on rakentavaa keskustelua Jumalan kanssa, vailla toisten tuomitsemista, itsekehua tai ylpeyttä. Yhtä aikaa hyvän ja huonon esimerkin rukouksesta antaa meille Kristuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:9-14).
Entä sitten yhteinen rukous kirkon seinien sisällä? Onko siellä tapahtuva ajan pyhittäminen aina ollut samankaltaista? Eroaako tämän päivän liturginen elämä siitä, mitä se on ollut aiemmin? Itse liturgia on muuttunut ajan saatossa, mutta silti se edelleen kantaa sisällään ortodoksisen tradition ydintä. Jos haluamme päästä sisälle ortodoksisuuteen, meidän täytyy silloin ensimmäisenä astua sisälle kirkkoon ja osallistua jumalanpalveluselämään. Ortodoksisuus vailla rukousta olisi hyvin onttoa tai oikeastaan sitä ei silloin voisi edes kutsua ortodoksisuudeksi.
Jos meillä olisi mahdollisuus elää täydellisesti kirkollisen kalenterin ja siihen liittyvien päivittäisten jumalanpalvelusten mukaan, saisi ajan pyhittäminen aivan uuden merkityksen. Seurakunnissa toimitetaan pääsääntöisesti vain viikonlopun ja suurten juhlien jumalanpalveluksia, jolloin me siirrymme ikään kuin juhlasta juhlaan, erottamatta sitä enää tavallisesta arjesta. Tämän vuoksi on vaarana, että juhlapalveluksetkin voivat alkaa tuntua arkipäiväisiltä. Jokainen meistä voi kuitenkin lukea ehtoo- ja aamupalveluksen kotioloissa, sillä niiden perustekstit löytyvät käytössämme olevasta laajemmasta rukouskirjasta, Orologionista. Tämän lisäksi internetistä löytyy suuri joukko muita tekstejä, jotka liittyvät esimerkiksi päivän pyhän muistoon.
Elämme tällä hetkellä Suomessa liturgisessa elämässä ja sen myötä ajan pyhittämisessä uudenlaista aikakautta. Voisi sanoa, että olemme löytäneet niitä rikkauksia, jotka ovat olleet meiltä kadoksissa, mutta jotka kuitenkin kuuluvat vahvasti liturgiseen perinteeseen. Vieläkin kuulee puhuttavan siitä, että meillä ortodoksisessa kirkossa samat veisut toistuvat jatkuvasti ja valinnanvaraa on hyvin vähän. Tämä harhakuvaan on vaikuttanut sekin, että radioitavat jumalanpalvelukset ovat lähes poikkeuksetta liturgioita, joissa vaihtuvien tekstien määrä on suhteellisen vähäinen. Liturgia on luonnollisesti palveluksista keskeisin, mutta sen keskipiste on Ehtoollinen, johon kukaan ei radion välityksellä voi kuitenkaan osallistua.
Ehtoo- ja aamupalvelukset ovat tekstien monipuolisuudeltaan liturgiaan verrattuna aivan toista luokkaa. Jokaiselle kirkkovuoden kalenteripäivälle on olemassa omat tekstinsä (minea) joidenka rinnalla kulkee viikonpäivän muistoon liittyvä kahdeksansävelmistö (oktoehos). Lisäksi suuren paaston (triodion) ja pääsiäiskauden (pentekostarion) tekstit tuovat tähän kaikkeen oman värinsä. Suomen kielelle on siis jo käännetty on tuhansia sivuja jumalanpalvelustekstejä, jotka kuvaavat äärettömän kauniisti pyhien ihmisten elämää ja juhlien tapahtumia. Ne eivät ole äskettäin keksittyjä, vaan ne ovat kuuluneet hyvin pitkään olennaisena osana liturgiseen perinteeseemme. Näiden käyttämättä jättäminen ja palvelusten kohtuuton lyhentäminen on suoranainen rikos kirkkomme traditiota kohtaan.
Ortodoksinen kirkko on tunnettu yhdenmukaisuudestaan liturgisessa elämässä. Menimmepä minne maailmankolkkaan tahansa on liturgia aina peruskaavaltaan samanlainen ja sitä on tästä syystä helppo seurata. Yhdenmukaisuudesta huolimatta käytännön erojakin löytyy, jopa Suomessa. Esimerkiksi monissa Karjalan hiippakunnan seurakunnissa lähes kaikki liturgian rukoukset luetaan ääneen, kun taas toisaalla näistä rukouksista luetaan ääneen ainoastaan viimeiset lauseet. Liturgian niin kutsuttujen salaisten rukousten ääneen lukemisen tärkeä puolestapuhuja oli Yhdysvalloissa vaikuttanut isä Alexander Schmemann jonka opetusta arkkipiispa Paavali sovelsi käytäntöön Suomen ortodoksisessa kirkossa. Tapa lukea rukouksia niin että kirkkokansakin ne kuulee ei ole uusi käytäntö, vaikka sitä liturgiseksi uudistukseksi kutsutaankin, vaan se on rukousten syvyyden uudelleenlöytämistä. Liturginen elämä ja ajan pyhittäminen ei voi olla paikalleen pysähtynyttä, sillä elämään kuuluu muutos ja kasvaminen sekä myös sellaiset oivallukset, jotka antavat meille uusia eväitä matkallamme pelastukseen. Joskus nuo oivallukset ovat sitä, että löydämme liturgisesta perinteestä niitä asioita, jotka ovat syystä tai toisesta olleet pitkään ajan hiekkaan hautautuneita.
Tämä kirjoitukseni on julkaistu aiemmin Aamun Koitossa (en muista milloin).
