Linkkejä viime huhtikuulta

Edelleen ajankohtaista pohdintaa virpomisesta LINKKI

Vielä on kaksi Basileios Suuren liturgiaa jäljellä ennen pääsiäistä. Tässä hieman pohdintoja kyseisestä liturgiasta. LINKKI

Suuren torstain opetuspuhe LINKKI

Alusta loppuun ja tietenkin seisten (ajatuksia kirkkokäytöksestä)

Papilta kysytään monesti ohjeita liittyen kirkkokäytökseen. Itse asiassa onkin hyvin suotavaa, että mahdollisimman moni olisi kiinnostunut tästä aiheesta. Paljon on näet niitä, jotka erheellisesti olettavat kirkossa olemisen blogin otsikon mukaisesti sellaiseksi, että kirkossa on oltava jumalanpalvelukset alusta loppuun ja tietenkin seisten koko ajan. Tämän olettamuksen ollessa valloillaan syntyy väkisin niitä tilanteita, joissa paremmalta tuntuu jäädä kotiin kuin mennä kirkkoon.


Tämä kyseinen aihe on herättänyt hieman keskustelua esimerkiksi niissä paikoissa, joissa sunnuntaisin aamupalvelus edeltää liturgiaa. Kyse on reilun parin tunnin kokonaisuudesta, joka voi tosiaan käydä kohtuuttomastikin voimille niille, joilla on esimerkiksi huono terveys. En pidä kuitenkaan järkevänä ratkaisuna sitä, että jumalanpalveluksia typistetään väkisin, jotta kaikki varmasti jaksaisivat olla kirkossa alusta loppuun.

Opetuspuheen kuulemista Joensuussa

Nyt on ensinnäkin hyvä muistuttaa siitä, että meille on Suomeen on iskostunut suhteellisen jyrkkä käsitys siitä, että miten kirkossa ollaan. Kirkkoon ei ole suotavaa tulle kesken jumalanpalvelusta ja koko toimitus tulisi tosiaan seistä alusta loppuun muutamaa poikkeusta (kuten opetuspuhetta) lukuunottamatta. Eihän tässä käsityksessä siinä mielessä mitään pahaa ole, mutta vaarana onkin tehdä jumalanpalveluksesta enemmän suoritus, jonka täydellinen suorittaminen edellyttää näitä edellä mainittuja asioita.

Mutta vilkaistaanpa ihmisten toimintaa muualla maailmassa. Mennään esimerkiksi Kreikkaan, jossa tavat ovat hieman toisenlaiset. Suhteellisen pieni osa ihmisistä tulee kirkkoon heti aamupalveluksen alkuun, vaan jokainen tulee kirkkoon omaan tahtiin.
Arkisin taas työmatkalla olevat ihmiset poikkeavat kirkossa ainoastaan sen verran, että sytyttävät tuohuksen ja osallistuvat rukoukseen muutaman minuutin ajan. Tämä samainen "poikkeaminen" on valloillaan monissa kristillisissä maissa. Kirkkoon meneminen ei ole suoritus, vaan siellä voi tosiaan poiketa.


Palataanpa sitten takaisin tänne Suomeen. Esimerkiksi meillä Nurmeksessa sunnuntain aamupalvelus alkaa klo 9 ja liturgia alkaa noin klo 10. Mikäli joku kokee aamupalveluksen liian raskaana, niin hän voi tulla kirkkoon vasta myöhemmin. Hyvänä maamerkkinä on juuri klo 10, jolloin liturgia alkaa. Löytyyhän myös niitä jotka halajavat takaisin vanhaan systeemiin, jossa sunnuntaisin toimitettaisiin pelkkä liturgia. Tässä kohden lienee syytä kysyä, että miten se eroaa siitä, että tultaisiin aamulla vasta liturgiaan klo 10.
Kaikille aamupalvelus ja liturgia ei ole pitkä kokonaisuus. Paljon on niitäkin ihmisiä, jotka tuijottavat kelloa sunnuntaiaamuna, odottaen jumalanpalveluksen alkua. Nämä aamuvirkut tulevat mieluusti jo aamupalvelukseen klo 9.

Pääsiäistervehdystä yön aamupalveluksessa Nurmeksessa

Mutta entäs sitten se kirkossa istuminen tai seisominen? Vanha toteamus siitä, että kirkkoon ei tulla istumaan eikä seisomaan, vaan rukoilemaan on hyvä. Palveluksissa on muutamia kohtia, joissa seisominen on ihan suotavaa (saatot, evankeliuminluku, eukaristia). Nämäkin kohdat tulevat tutuiksi aika nopeasti. Oletusarvona pitäisi kuitenkin olla se, että jokainen saa olla rauhassa kirkossa omana itsenään ja omaksua omaan tahtiin näitä tapoja.

Kirkkoon ei pidä jättää tulematta käytöstapojen takia. Suurin osa ihmisistä ei tiedä läheskään kaikkea mikä liittyy jumalanpalveluksiin. Ja tämä ei haittaa mitään. En minäkään pappina tiedä läheskään kaikkea. En ainakaan sellaisista jumalanpalveluksista joita toimitetaan harvoin. Tai yhtä lailla niissä tilanteissa olen aika pihalla, jos olen vaikkapa käymässä ulkomailla kirkossa. En jätä kuitenkaan menemättä kirkkoon, vaikka sinne meneminen  saattaisikin hieman jännittää.
Voimmeko me näet rukoilla väärin?

Perisuomalaista taikauskoa liittyen lapsen nimenantoon

Kaikki odottivat jännittyneinä sen yhden päivän, että mikä nimi tulikaan naapurimaan pikkuiselle prinsessalle. Nimi julkistettiin siis aika nopeasti ja miksikäs ei. Mitäs sitä nyt viivyttelemään niinkin oleellisessa asiassa kuin nimeämisessä. Ihmisen persoona saa aivan uuden merkityksen, kun hänelle annetaan nimi. Itse asiassa kaikki nimetön on hyvin epämääräistä, johon emme saa luotua luontevaa yhteyttä. Jo antiikin ajan perinteessä ja juutalaisuudessakin lapsesta tuli perheen jäsen juuri siitä hetkestä alkaen, kun hänelle annettiin nimi.

Juutalaisessa ja sitä kautta myös kristillisessä perinteessä nimi annetaan virallisesti kahdeksantena päivä. Kristillisessä perinteessä nimenanto on siis aivan oma (hyvin lyhyehkö) toimituksensa, joka tapahtuu ennen kastetta. Lasta voi kutsua hänen omalla nimellään jo ennen nimenantokin.

Blogini otsikko antaa varmasti ymmärtää, että aion nyt kritisoida meidän suomalaista nimenantoperinnettä. Olette aivan oikeassa. En ryhdy nyt tekee uskonnollista ja kulttuurista salapoliisityötä, mutta uskallan väittää, että aika monissa paikoissa lasta ryhdytään kutsumaan hänen oikealla nimellä lähes välittömästi.

Ainakaan sitä ei tapahdu, että lapsi on nimetön 2-3 ensimmäistä elinkuukauttaan ja kaiken huipuksi hänen nimeään ei vahingossakaan tahdota lausua ääneen ennen kastetta. Tässä yhteydessä voisi puhua suoranaisesta taikauskosta, jossa jokin onnea tuottava lumous särkyy välittömästi, jos lapsen nimi paljastuu liian aikaisin. Monissa kasteissa lapsen nimi toimitetaankin papille hyvin taitellussa lapussa, jolloin kukaan paikallaolija ei vahingossakaan saa vihjeitä tulevasta nimestä. Ennen kuin se sitten muutamaa minuuttia myöhemmin lausutaan ääneen.

En ole jaksanut enkä viitsinyt ryhtyä kritisoimaan tätä outoa perinnettä, mutta kyllä tässä alkaa aika hölmistynyt olo olemaan, jos verrataan tätä meidän touhua muuhun maailmaan. Missä muualla oikeasti pantataan nimen ääneen lausumista näin pitkään?

Kenenkään edellä mainitulla tavalla toimineen ei tarvitse nyt tästä kirjoituksesta vetää hernettä nenään. Oudotkin tavat tarttuvat, kun niitä tarpeeksi paljon tehdään. Mutta vastaisuudessa voisi toimia toisin. Mitä jos sittenkin ihan reilusti kutsuttaisiin isoon ääneen lasta hänen omalla nimellään heti alusta alkaen.

Jälleen kerran voisimme ottaa mallia länsinaapurista, jossa pikkuinen prinsessa sai itselleen nimen kohtuullisen ajan kuluessa.

Äärimmäisen luovaa ajattelua liturgiasta (päivitetty)

Tätä seuraavaa juttua työstän sitä mukaa kun ehdin, joten seuratkaa sitä sitten sillä silmällä...

En ole järjestämässä liturgista vallankumousta kirkossamme. Aion kuitenkin seuraavaksi tuoda esille näkemyksiäni liittyen liturgiaan, jotka saattavat aiheuttaa joillakin ihmisillä voimakkaita reaktioita. Huoli pois. Nämä ovat vasta pohdintoja, joiden käytännön toteutusta pitää vielä pohtia tarkemmin. Liturgisia asioita on kuitenkin hyvä pohtia, siitä ei voi olla kenellekään haittaa.

Otan nyt heti alkuun käsittelyn kohteeksi liturgian valmistavan osan, eli proskomidin ja siihen kytkeytyvä suuren saaton (siitäkin huolimatta, että näiden osien väliin jää paljon muutakin). Proskomidissa leipä ja viini valmistellaan liturgiaa varten ja samassa toimituksessa luetaan kaikki ne muistelukirjat / laput, jotka alttariin on tuotu. En ryhdy yksityiskohtaisesti kuvaamaan proskomidia, vaan ennemmin muutamia siihen liittyviä asioita.


Aikaisemmin nimenomaan diakonien tehtävänä oli valita ihmisten kirkkoon tuomista leivistä ja viinistä sopiva määrä liturgiaa varten. Diakonit toivat nämä lahjat kirkkosalin esihuoneesta tai myöhemmin erillisestä säilytyhuoneesta saatossa alttarille, jossa piispa otti ne vastaan ja asetti ne sitten Pyhälle pöydälle. Vielä nykyäänkin piispallisessa liturgiassa tämä näkyy siten, että piispa ei osallistu itse saattoon, vaan hän on alttarin ovella vastaanottamassa näitä lahjoja.


Diakonien liturginen rooli on kuitenkin kuihtunut siitä, mitä se on aiemmin ollut. En tarkoita sitä, etteikö diakoneilla olisi tekemistä liturgiassa, mutta kaikki toiminta on muuttunut hyvin alisteiseksi. Totta on, että hierarkiaan kuuluu se, että kaikkeen toimintaa liittyy tietty arvojärjestys. Papiston  hierarkian syvin ajatus ei ole kuitenkaan ollut alisteisuus, vaan toinen toisensa täydentäminen ja tukeminen jumalanpalveluksessa.

Minulla itselläni ei esimerkiksi tahdo riittää ymmärrystä siinä, että miksi moni liturginen esine pitää kierrättää papin käsien kautta diakonille. Otetaan esimerkkinä vaikka evankeliumikirja, jonka pappi joka käänteessä ojentaa ja vastaanottaa diakonille / dikonilta liturgiassa. Sen sijaan aamupalveluksesssa (vigiliassa)  diakoni käy tämän itse hakemassa. Yhtä outoa on se, että diakoni symbolisesti ottaa ehtoolismaljan liturgiassa, mutta ojentaa sen välittömästi takaisin papille, kun ehtoollisen jakaminen alkaa. Yhtä hyvin diakoni voisi ottaa sen maljan pöydältä ja myös jakaa Ehtoollista, koska Ehtoollisen laatu ei voi olla riippuvainen sen jakajasta (vaikka monesti useammassa maljasta jaettaessa ihmisillä onkin taipumusta  hakeutua mieleisensä jakajan ääreen).


Mutta palataanpa alkuun eli proskomidiin. Alkujaan nimenomaan diakonit valmistivat ehtoollislahjat. Mielestäni meillä diakoni voisi aivan hyvin valmistella leivän ja viinin aina siihen asti kunnes lahjat peitetään ja luetaan päätösrukous (joka on itse asiassa eukaristiaan valmistava rukous).
Muistelukirjojen lukemisen ja muisteluosien ottaminen voi myös tapahtua diakonien toimesta, koska monesti he tai jopa maallikot lukevat näitä kirjoja, jos niitä on paljon. Esimerkiksi Solovetskin luostarissa oli koottu nimiä isoihin kovakantisiin muistelukirjoihin, joita jaettiin luettavaksi proskomidin aikana ihan kirkkosalin puolelle asti.


Jos proskomidille pitäisi löytää jokin päätepiste, niin se on käytännössä rukous, joka kuuluu seuraavasti:

”Jumala, meidän Jumalamme! Sinä lähetit koko maailman ravinnoksi taivaallisen Leivän, meidän Herramme ja Jumalamme, Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme, Lunastajamme ja Hyväntekijämme, joka siunaa ja pyhittää meidät. Sinä itse siunaa tämä esiintuominen ja ote se vastaan ylitaivaalliselle uhrialttarillesi. Muista, oi hyvä ja ihmisiä rakastava, niitä, jotka ovat uhrin kantaneet, sekä niitä, joiden puolesta he ovat sen kantaneet, ja varjele meitä, että me nuhteettomasti toimittaisimme tämän pyhän jumalallisen sakramentin. Sillä Sinun, Isä, Poika ja Pyhä Henki, kunnioitettu ja jalo nimesi on pyhitetty ja ylistetty nyt ja aina ja iankaikkisesti. Amen.”


Tämä proskomidin päätösrukous onkin oikeastaan eukaristian alkurukous. Tässä kohden voimme taas turvautua tarkastelemaan piispallista liturgiaa, joka on säilyttänyt paremmin palveluksen varhaisempia piirteitä. Piispallisessa liturgiassa proskomidi päätetään Kerubiveisun aikana ennen Suurta saattoa. Juuri tämän vuoksi kuoro voi joutua laulamaan lukuisia kertoja Kerubiveisun ja tämä luo kenties tarpeettomankin pitkän odottamisen jumalanpalvelukseen, vaikka kuoro onkin koko ajan äänessä. Voisi esimerkiksi vakavasti pohtia sitä, että piispa aloittaisi proskomidin päättämisen jo hartauden ektenian aikana. Mutta miksi proskomidi sitten varhaisemmassa käytännössä (ja edelleen piispallisessa liturgiassa) päätetään vasta tässä kohden?

Piispa toimittamassa proskomidia Kerubiveisun aikana

Aiemmin lahjojen esiintuominen tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun jumalanpalveluksessa oli läsnä pelkästään uskovaiset. Eli uskovaisten liturgia alkoi juuri proskomidilla. Myöhemmin, kun opetettavien ja uskovaisten liturgian välinen raja alkoi haihtumaan, niin proskomidikin siirtyi koko liturgian alkuun.
Tästäkin huolimatta tuo edellä oleva proskomidin päätösrukous kuuluisi luettavaksi vasta Kerubiveisun jälkeen, jolloin lahjat on asetettu Pyhälle pöydälle. Rukouksen sisältökin viittaa tähän. Eräs tuki tälle käytännölle löytyy Jaakobin liturgiasta, jota kaavan puolesta edustaa varhaisempaa käytäntöä (siitäkin huolimatta, että Jaakobin liturgiankin kaavaa on päivitetty aikojen saatossa). Jaakobin liturgiassa tämä rukous luetaan nimenomaan siinä vaiheessa, kun lahjat on asetettu Pyhälle pöydälle.

Mutta tutkikaamme (hieman kriittisesti) vielä Suurta saattoa, jonka aikana ehtoollislahjat kannetaan valmistelupöydältä alttarin Pyhälle pöydälle. Tässä yhteydessä meidän on hyvä tarkastella pappeuden eri asteiden suhdetta toisiinsa. Piispojen liturgisia tehtäviä, eli sakramenttien toimittamisia annettiin papeille sen vuoksi, kun piispat eivät enää ehtineet kaikkialle. Diakoni - piispa ja diakoni - pappi ovat hyvä toimintapari. Sen sijaan pappi - piispa eivät käy yksiin, koska periaatteessa papilla ei ole mitään sanottavaa silloin, kun piispa itse on läsnä. Sijainen on hiljaa silloin, kun varsinainen opettaja on paikalla.
Piispallisissa liturgioissa, joissa pappeja on paljon paikalla käy monesti niin, että kaikille papeille ei riitä edes mitään sanottavaa. Papiston kesken leikkisästi puhutaankin siitä, että piispallisissa palveluksissa on iso liuta "felonihenkareita" (feloni= papin jumalanpalveluspuku) alttarissa.

Olen itse sitä mieltä, että nimenomaan Suuri saatto on saatto, jossa diakonit kantavat leivän ja viinin alttarille, jossa piispa ottaa ne vastaan. Papeille ei ole tässä tilanteessa varsinaista virkaa. Tästä huolimatta papeille on kuitenkin muotoutunut (kenties juuri Konstantinopolin Suuren kirkon juhlavien palvelusten myötä) rooli osallistua tähän saattoon. Jotta papit eivät tässä saatossa olisi täysin työttöminä, niin heille tyrkätään käteen lähes koko irtaimisto, mitä valmistelupöydältä (ja jopa alttarin varastosta) löytyy. En tiedä onko tämä vain minun omaa kuvitelmaani, mutta onko joka papilla oltava jotain kädessä tuossa saatossa? Ja onko kaikkien lopulta edes osallistuttava tuohon saattoon, jos kirkkorakennusten puitteet eivät tue pitkää ja juhlallista saattoa? Meillä ei lopulta ole Suomessa kovinkaan montaa kirkkoa, jossa ulkoinen juhlallisuus tulisi viedä samalla tasolle, mitä se valtavan suurissa kirkoissa on ollut. Saatot ovat varmasti jumalanpalvelusten juhlallisinta osaa, mutta saatot tulisi pystyä suhteuttamaan aina tilanteen mukaan. Muutoin arvokas ja harras juhlallisuus voi saada koomisia ulottuvuuksia.

Itselleen valehtelu oikeuttaa katkeroitumiseen, mutta juuri valhe on syntiä!

Tuossa jokin aika sitten pohdin sitä, että keskusteluyhteyden puuttuminen voi johtaa katkeroitumiseen. Mutta jos ihminen edes vähäisessä määrin harrastaa itsetutkiskelua, niin antaako hänen omatuntonsa myöten katkeroitua? Voiko ihminen rakentaa muurin itsensä ja lähimmäistensä välille niin helposti?

Ensinnäkin on muistettava, että ihmisten välisessä viestinnässä väärinymmärryksen mahdollisuus on äärimmäisen suuri. Meillä on taipumus ymmärtää asiat mahdollisimman kielteisesti silloin, kun siihen on vähänkään mahdollisuutta. Tämä tapahtuu erityisesti silloin, kun emme tiedä tarkalleen mitä toinen ajattelee. Silloin asetamme hänen päähänsä mahdollisimman kielteisiä ajatuksia ja jopa tekoja. Kristuksen vertauksessa Tuhlaajapojan katkeroitunut veli kuvasi pikkuveljeään ihmiseksi, joka oli tuhlannut rahansa ”porttojen parissa”, vaikka hänellä ei vielä siinä tilanteessa ollut mitään tietoa siitä, että mitä pikkuveli oli vierailla mailla puuhastellut. Hän kuvitteli kuitenkin mielessään pahinta.

Sielunvihollista on kuvattu myös valheen isäksi, sillä valheen avulla ihminen pystyy huijaamaan myös omaatuntoaan. Tätä valhetta tukee ylpeys, joka estää ihmistä tekemästä sovintoa. Valheen avulla voidaan erimielisyys kääntää sellaiseksi, että vika on yksin tuon toisen henkilön, jolloin hänelle voidaan ”oikeutetusti” olla äärimmäisen vihainen.

Katkeroituminen syntyy siis siten, että ihminen ryhtyy keskusteluun sielunvihollisen kanssa, joka syöttää noita pahoja ajatuksia. Kristillinen lähestymistapa on sellainen, jossa me käymme ensin keskusteluun lähimmäisemme kanssa ja yritämme löytää ja käyttää kaikki keinot, jotta pääsisimme sovintoon. Tätä tukee se, että me myös rukoilemme kaikkien puolesta, nimenomaan myös niiden puolesta joiden kanssa emme ole sovinnossa.

Erimielisyyden kohdatessa meillä on olemassa kaksi vaihtoehtoa. Joko me ryhdymme selvittämään asiaa tai sitten sulkeudumme ja katkeroidumme. Selvittämiseen kuuluu se, että me rukoilemme kaikkea hyvää myös niille, joiden kanssa emme ole väleissä. Lisäksi me pyrimme tekemään sovun. Siinä tilanteessa me siis käännämme vihan armoksi. Katkeroitumisessa ihminen ei anna armoa, vaan hän valjastaa vihan avuksi taistelussa toista ihmistä vastaan. Ihminen käyttää vihaa tällöin väärin. Viha on oiva apu ja voimavara taistelussa vääryyttä vastaan. Sen sijaan vihan käyttäminen vääryyden ja valheen harjoittamisessa on syntiä.

Synnintunnustuksessa me pystymme varmasti kertomaan asioista, jotka helposti  ymmärrämme synniksi. Mutta synnintunnustuksessa ei ole kyse vain siitä, että me luettelemme näitä asioita. Siihen liittyy myös itsetutkiskelu, jolloin me oivallamme, että olemme saattaneet elää valheessa. Meitä onkin huijattu! Sielunvihollinen on kannustanut meitä rakentamaan muurin itsemme ja lähimmäistemme väliin.

Tuhlaajapoika harjoitti itsetutkiskelua, jonka seurauksena hän suoraan sanottuna palasi järkiinsä. Suuressa paastossa meitäkin kannustetaan mielenmuutokseen. Meitä kannustetaan siihen, että mekin palaisimme järkiimme, emmekä antaisi edes mahdollisuutta sille, että eläisimme valheessa.

Katumus ei ole kertaluontoinen tapahtuma. Ensin me palaamme järkiimme, eli koemme mielenmuutoksen. Me tunnustamme tämän Jumalan edessä. Tämän jälkeen me ryhdymme uuteen taisteluun, jotta voisimme välttyä joutumasta uudelleen sielunvihollisen ansaan.

Kirkkomatkalla Helsingissä (valokuvia)

VAROITUS! - Keskustelun puute voi johtaa katkeruuteen ja turhanpuhumiseen

Tuossa hieman aiemmin kerroin sovinnon tärkeydestä. Kenties on hyvä pohtia sitäkin, että mitkä asiat rakentavat korkeata muuria meidän ja lähimmäisten välille ja siten voivat jopa estää sovinnon tekemisen.

Erimielisyydethän sananmukaisesti alkavat siitä, että joku toinen ihminen on eri mieltä jostain asiasta. Jokaisella on tietysti vapaus omaan mielipiteeseensä ja tämän ei pitäisi vaikuttaa äärimmäisen kielteisesti ihmissuhteisiin.

Kaikki ei ole kuitenkaan näin yksinkertaista, sillä kyllähän välirikkoihin vaikuttavat myös eriävien mielipiteiden lisäksi toisten ihmisten toiminta, näkemykset, asenne, palaute ja kyky käsitellä kaikkea kuulemaansa. Joku ihminen voi tietämättään toimia sillä tavoin, että se loukkaa toisia. Hän ei pysty muuttumaan, koska hän ei saa milloinkaan palautetta. Joku toinen voi taas tietoisesti loukata toisia ja tätä ei kuitenkaan haluta ottaa puheeksi. Kummassakin tapauksessa keskustelun puutteesta seuraa epämiellyttäviä asioita. Miksi me emme osaa sitten keskustella asioista, jotka selvästi rasittavat meitä?

Esimiesten kanssa voi monesti olla hyvin vaikeata käydä rakentavaa ja avointa keskustelua. Tällöin taustalla on pelko siitä, että keskustelu ja oman rehellisen mielipiteen sanominen voi vaikuttaa kielteisesti koko työsuhteeseen. (Hyvä esimies on tietysti sellainen joka kannustaa alaisiaan antamaan rakentavaa palautetta. Ja luonnollisesti hyvä esimies myös kestää kriittisenkin palautteen.) Moni esimies joutuu ikävään oravanpyörään. Esimies saa harvoin tai ei koskaan rakentavaa palautetta ja ajan myötä hän kuvitteleekin olevansa aina oikeassa. Tämän seurauksena hän ei lopulta kykene ottamaan vastaan minkäänlaista palautetta ja hänestä tulee huono esimies, johon hän ei ole yksin syyllinen.

Monesti avoin keskustelu ja rehellinen palaute pysähtyy juuri siihen, että me emme halua yksinkertaisesti suututtaa toista ihmistä, oli kysymys sitten esimiehestä, puolisosta, työkaverista tai naapurista.

Jokaisen ihmisen sietokyky on kuitenkin rajallinen ja asioiden hautominen omassa pääkopassa johtaa usein katkeroitumiseen. Jos asioista ei voida puhua, niin ne alkavat patoutumaan ja niitä ryhdytään käsittelemään voimakkaan kielteisesti.

Katkeroituminen on huono asia. Se saa meidät ajattelemaan pahoja asioita toisesta ja ennen pitkää siitä seuraa pahaa puhetta. Jonkin ajan kuluttua ihminen saattaa jo toimia pahalla tavalla. Me voimme antaa täysilaidallisen katkeraa palautettta toiselle (ja vieläpä tahdittomasti esitettynä), jota me olemme hautoneet pitemmän aikaa. Joskus tuo katkera puhuminenkin jätetään väliin ja eräänä kauniina päivänä puukko on kirjaimellisesti toisen selässä pystyssä. Kyllä hälytyskellojen pitäisi soida heti, kun päässä alkaa liikkua kyseenalaisia asioita.

Katkeroitumisessa toista ihmistä ei voi syyttää tästä kaikesta, ellei hänen kanssaan ole yritetty edes keskustella rakentavasti. Luonnehäiriöisen ihmisen kanssa tämä voi olla mahdotonta ja silloin onkin syytä kysyä apua myös ulkopuolisilta. Mutta otetaan nyt oletusarvoksi, että toinen osapuoli ei ole luonnehäiriöinen. Miten me oikein voimme hyvällä omallatunnolla suuttua toiselle, jos asiaa ei ole käsitelty kunnolla? Voimmeko oikeasti katkeroitua ja ryhtyä sen riivaamana jopa pahanpuhumiseen, jos toinen on autuaan tietämätön kaikesta tästä?

(MIETTIMISTAUKO.   JATKUU MYÖHEMMIN....)