En ole järjestämässä liturgista vallankumousta kirkossamme. Aion kuitenkin seuraavaksi tuoda esille näkemyksiäni liittyen liturgiaan, jotka saattavat aiheuttaa joillakin ihmisillä voimakkaita reaktioita. Huoli pois. Nämä ovat vasta pohdintoja, joiden käytännön toteutusta pitää vielä pohtia tarkemmin. Liturgisia asioita on kuitenkin hyvä pohtia, siitä ei voi olla kenellekään haittaa.
Otan nyt heti alkuun käsittelyn kohteeksi liturgian valmistavan osan, eli proskomidin ja siihen kytkeytyvä suuren saaton (siitäkin huolimatta, että näiden osien väliin jää paljon muutakin). Proskomidissa leipä ja viini valmistellaan liturgiaa varten ja samassa toimituksessa luetaan kaikki ne muistelukirjat / laput, jotka alttariin on tuotu. En ryhdy yksityiskohtaisesti kuvaamaan proskomidia, vaan ennemmin muutamia siihen liittyviä asioita.
Aikaisemmin nimenomaan diakonien tehtävänä oli valita ihmisten kirkkoon tuomista leivistä ja viinistä sopiva määrä liturgiaa varten. Diakonit toivat nämä lahjat kirkkosalin esihuoneesta tai myöhemmin erillisestä säilytyhuoneesta saatossa alttarille, jossa piispa otti ne vastaan ja asetti ne sitten Pyhälle pöydälle. Vielä nykyäänkin piispallisessa liturgiassa tämä näkyy siten, että piispa ei osallistu itse saattoon, vaan hän on alttarin ovella vastaanottamassa näitä lahjoja.
Diakonien liturginen rooli on kuitenkin kuihtunut siitä, mitä se on aiemmin ollut. En tarkoita sitä, etteikö diakoneilla olisi tekemistä liturgiassa, mutta kaikki toiminta on muuttunut hyvin alisteiseksi. Totta on, että hierarkiaan kuuluu se, että kaikkeen toimintaa liittyy tietty arvojärjestys. Papiston hierarkian syvin ajatus ei ole kuitenkaan ollut alisteisuus, vaan toinen toisensa täydentäminen ja tukeminen jumalanpalveluksessa.
Minulla itselläni ei esimerkiksi tahdo riittää ymmärrystä siinä, että miksi moni liturginen esine pitää kierrättää papin käsien kautta diakonille. Otetaan esimerkkinä vaikka evankeliumikirja, jonka pappi joka käänteessä ojentaa ja vastaanottaa diakonille / dikonilta liturgiassa. Sen sijaan aamupalveluksesssa (vigiliassa) diakoni käy tämän itse hakemassa. Yhtä outoa on se, että diakoni symbolisesti ottaa ehtoolismaljan liturgiassa, mutta ojentaa sen välittömästi takaisin papille, kun ehtoollisen jakaminen alkaa. Yhtä hyvin diakoni voisi ottaa sen maljan pöydältä ja myös jakaa Ehtoollista, koska Ehtoollisen laatu ei voi olla riippuvainen sen jakajasta (vaikka monesti useammassa maljasta jaettaessa ihmisillä onkin taipumusta hakeutua mieleisensä jakajan ääreen).
Mutta palataanpa alkuun eli proskomidiin. Alkujaan nimenomaan diakonit valmistivat ehtoollislahjat. Mielestäni meillä diakoni voisi aivan hyvin valmistella leivän ja viinin aina siihen asti kunnes lahjat peitetään ja luetaan päätösrukous (joka on itse asiassa eukaristiaan valmistava rukous).
Muistelukirjojen lukemisen ja muisteluosien ottaminen voi myös tapahtua diakonien toimesta, koska monesti he tai jopa maallikot lukevat näitä kirjoja, jos niitä on paljon. Esimerkiksi Solovetskin luostarissa oli koottu nimiä isoihin kovakantisiin muistelukirjoihin, joita jaettiin luettavaksi proskomidin aikana ihan kirkkosalin puolelle asti.
Jos proskomidille pitäisi löytää jokin päätepiste, niin se on käytännössä rukous, joka kuuluu seuraavasti:
”Jumala, meidän Jumalamme! Sinä lähetit koko maailman ravinnoksi taivaallisen Leivän, meidän Herramme ja Jumalamme, Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme, Lunastajamme ja Hyväntekijämme, joka siunaa ja pyhittää meidät. Sinä itse siunaa tämä esiintuominen ja ote se vastaan ylitaivaalliselle uhrialttarillesi. Muista, oi hyvä ja ihmisiä rakastava, niitä, jotka ovat uhrin kantaneet, sekä niitä, joiden puolesta he ovat sen kantaneet, ja varjele meitä, että me nuhteettomasti toimittaisimme tämän pyhän jumalallisen sakramentin. Sillä Sinun, Isä, Poika ja Pyhä Henki, kunnioitettu ja jalo nimesi on pyhitetty ja ylistetty nyt ja aina ja iankaikkisesti. Amen.”
Tämä proskomidin päätösrukous onkin oikeastaan eukaristian alkurukous. Tässä kohden voimme taas turvautua tarkastelemaan piispallista liturgiaa, joka on säilyttänyt paremmin palveluksen varhaisempia piirteitä. Piispallisessa liturgiassa proskomidi päätetään Kerubiveisun aikana ennen Suurta saattoa. Juuri tämän vuoksi kuoro voi joutua laulamaan lukuisia kertoja Kerubiveisun ja tämä luo kenties tarpeettomankin pitkän odottamisen jumalanpalvelukseen, vaikka kuoro onkin koko ajan äänessä. Voisi esimerkiksi vakavasti pohtia sitä, että piispa aloittaisi proskomidin päättämisen jo hartauden ektenian aikana. Mutta miksi proskomidi sitten varhaisemmassa käytännössä (ja edelleen piispallisessa liturgiassa) päätetään vasta tässä kohden?
 | |
| Piispa toimittamassa proskomidia Kerubiveisun aikana |
Aiemmin lahjojen esiintuominen tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun jumalanpalveluksessa oli läsnä pelkästään uskovaiset. Eli uskovaisten liturgia alkoi juuri proskomidilla. Myöhemmin, kun opetettavien ja uskovaisten liturgian välinen raja alkoi haihtumaan, niin proskomidikin siirtyi koko liturgian alkuun.
Tästäkin huolimatta tuo edellä oleva proskomidin päätösrukous kuuluisi luettavaksi vasta Kerubiveisun jälkeen, jolloin lahjat on asetettu Pyhälle pöydälle. Rukouksen sisältökin viittaa tähän. Eräs tuki tälle käytännölle löytyy Jaakobin liturgiasta, jota kaavan puolesta edustaa varhaisempaa käytäntöä (siitäkin huolimatta, että Jaakobin liturgiankin kaavaa on päivitetty aikojen saatossa). Jaakobin liturgiassa tämä rukous luetaan nimenomaan siinä vaiheessa, kun lahjat on asetettu Pyhälle pöydälle.
Mutta tutkikaamme (hieman kriittisesti) vielä Suurta saattoa, jonka aikana ehtoollislahjat kannetaan valmistelupöydältä alttarin Pyhälle pöydälle. Tässä yhteydessä meidän on hyvä tarkastella pappeuden eri asteiden suhdetta toisiinsa. Piispojen liturgisia tehtäviä, eli sakramenttien toimittamisia annettiin papeille sen vuoksi, kun piispat eivät enää ehtineet kaikkialle. Diakoni - piispa ja diakoni - pappi ovat hyvä toimintapari. Sen sijaan pappi - piispa eivät käy yksiin, koska periaatteessa papilla ei ole mitään sanottavaa silloin, kun piispa itse on läsnä. Sijainen on hiljaa silloin, kun varsinainen opettaja on paikalla.
Piispallisissa liturgioissa, joissa pappeja on paljon paikalla käy monesti niin, että kaikille papeille ei riitä edes mitään sanottavaa. Papiston kesken leikkisästi puhutaankin siitä, että piispallisissa palveluksissa on iso liuta "felonihenkareita" (feloni= papin jumalanpalveluspuku) alttarissa.
Olen itse sitä mieltä, että nimenomaan Suuri saatto on saatto, jossa diakonit kantavat leivän ja viinin alttarille, jossa piispa ottaa ne vastaan. Papeille ei ole tässä tilanteessa varsinaista virkaa. Tästä huolimatta papeille on kuitenkin muotoutunut (kenties juuri Konstantinopolin Suuren kirkon juhlavien palvelusten myötä) rooli osallistua tähän saattoon. Jotta papit eivät tässä saatossa olisi täysin työttöminä, niin heille tyrkätään käteen lähes koko irtaimisto, mitä valmistelupöydältä (ja jopa alttarin varastosta) löytyy. En tiedä onko tämä vain minun omaa kuvitelmaani, mutta onko joka papilla oltava jotain kädessä tuossa saatossa? Ja onko kaikkien lopulta edes osallistuttava tuohon saattoon, jos kirkkorakennusten puitteet eivät tue pitkää ja juhlallista saattoa? Meillä ei lopulta ole Suomessa kovinkaan montaa kirkkoa, jossa ulkoinen juhlallisuus tulisi viedä samalla tasolle, mitä se valtavan suurissa kirkoissa on ollut. Saatot ovat varmasti jumalanpalvelusten juhlallisinta osaa, mutta saatot tulisi pystyä suhteuttamaan aina tilanteen mukaan. Muutoin arvokas ja harras juhlallisuus voi saada koomisia ulottuvuuksia.
