Kaikkia ei tarvitse miellyttää

"julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen". (2.Tim. 4:2)

Minua itseäni miellyttää erityisesti tämä Uuden Testamentin kohta, jossa apostoli Paavali antaa ohjeita Timoteukselle. Käytännössä kysymys on ohjeistuksesta, jotka koskettavat kaikkia pappeja ja piispoja.

Erityisen hienoa tässä tekstissä on se, että pitäisi osata toimia myös "sopimattomaan aikaan". Ymmärrän tällä sen, että sanomaa pitää pystyä julistamaan, vaikka suurin osa ihmisistä ei ainakaan päällisin puolin ole siitä yhtään kiinnostunut. Kysymyksessä on siis lähes täydellinen vastakohta sille, että yritetään aina miellyttää mahdollisimman monia ihmisiä.

Valitettavasti mahdollisimman monen ihmisen miellyttäminen kuuluu ajan henkeen. Ajatuksena se on tietysti hyvä, mutta voiko kaikkia miellyttää ja onko enemmistö aina edes oikeassa?

Ensimmäiseen kysymykseen on helppo vastata. Kaikkia ei voi miellyttää, sillä "kun yhdelle kumartaa niin samanaikaisesti toiselle pyllistää". Tästäkin sanonnasta huolimatta monista asioista löytyy se enemmistön, jonka miellyttäminen voi olla jossain mielessä mahdollista.

Mutta kuinka suuri on se "enemmistö", jota vilpittömästi kiinnostaa asia jota julistat?
Uskoisin, että suurinta osaa ihmisistä ei tänä päivänä kiinnosta pätkän vertaa esimerkiksi se, että mitä politiikassa tai kirkon piirissä todella tapahtuu. Ihmiset kyllä lukevat lehtiä sekä foorumeja ja näin seuraavat aikaansa. Tämä ei tapahdu vakavan tiedonnälän halusta, vaan ainoastaan juorujen ja onnettomuuksien tähden. Suurimpana kiinnostuksen aiheena on tänäänkin se, että lyödäänkö aiempien vuosien ennätykset siinä, että kuinka moni ihminen menettänyt henkensä Juhannuksensa...

Onko enemmistö sitten aina oikeassa?
Me ihmiset haluamme tehdä asioita samalla tavoin kuin muutkin, jottemme erottuisi joukosta. Tämä on itse asiassa ihan sosiaalipsykologinen fakta, joten siinä ei ole mitään ihmeellistä. Mutta muutama määrätietoinen pystyy yllyttämään toiset tekemään asioita haluamallaan tavalla ja pian meillä on suuri jokko ihmistä, jotka tekevät samalla tavoin kuin muutkin. Muistamme varmasti sen, että miten kävi Kristukselle Pilatuksen palatsin edustalla... Oliko enemmistö siinä tilanteessa oikeassa?

Vallan huumaa

Löysin päivän Taloussanomien verkkosivuilta toimittaja Katja Okkosen kirjoittaman erinomaisen jutun joka liittyy valtaan. Asian ydin on siinä, että valta todellakin sokaisee ja siitä on tällöin vaikea luopua. Artikkelissa näkemyksiään oli esittänyt myös Johtamistaidon opiston johtaja Pauli Juuti.

Ihmisen vallanhimon taustalla on monesti se ajatus maailmanparantamisesta ja siitä, että muut tarvitsevat juuri minunlaista johtajaa. Johtotehtäviin voi monesti hakemalla hakeutua ihmisiä, joita ohjaavat myös suoranaiset narsistiset voimat.

Vallasta luopuminen onkin hyvin vaikeaa, koska ihmisen maailmankuva on aikojen saatossa muuttunut hyvin erillaiseksi. Kun ihminen luopuu vallasta ja samalla huomion keskipisteenä olemisesta, niin hänestä tulee ihan tavallinen ihminen. Se voi olla monelle hyvin vaikea, ellei jopati mahdoton asia.
Vallan huumaa voi tarkastella helposti myös kirkon kentältä käsin. Vallanhimoa ja vallan väärinkäyttöä on tapahtunut kautta koko kirkon historian, vaikka nimenomaisesti kirkossa paimenen tulisi olla palvelija.

Kirkon historiasta löytyy onneksi paljon hyviäkin esimerkkejä. On mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi tunnetuimmat ja parhaimmat piispat ovat olleet sellaisia henkilöitä, jotka eivät todellakaan ole pyrkineet tiettyyn johtoasemaan. Esimerkiksi pyhä Johannes Krysostomos pakeni aluksi vuorille, jottei häntä olisi vihitty papiksi.
Kysymys pappeudesta ja kirkon johtotehtävään pyrkimisestä on siis hyvin mielenkiintoinen. Luonnollisesti ihmisellä pitää olla kutsumusta, mutta samanaikaisesti hänellä ei saisi olla epätervettä kunnian(vallan)himoa. Voidaan ajatella, että tänäkin päivänä kaikissa kirkon tehtävissä voidaan käyttä valtaa, oli kysymys sitten piispasta, sihteeristä, papista tai kanttorista.

Suomen ortodoksisen kirkon tilanne on siinä mielessä vaikea, että meillä ei ikinä ole ollut kovin paljoa valinnanvaraa. Suuntaus näyttää muuttuvan hiljalleen yhä vaikeammaksi. Tämän ovat todistaneet ne avonaiset työpaikat, joihin ei ole ollut montakaan pyrkijää.
Toivoisin kuitenkin, että pystyisimme ottamaan oppia historiasta ja siitä, että ne jotka itseään eniten tyrkyttävät johonkin tehtävään (joko suoraan tai muiden välityksellä), eivät välttämättä ole kaikkein parhaimpia palvelijoita. Narsisteja on ja tulee olemaan, mutta ei heitä tarvitse tieten tahtoen nostaa jalustalle. Jos tällainen vahinko kuitenkin pääsee tapahtumaan, niin pitää kai uskominen sanontaan, että "yhteisö saa juuri sellaisen johtajan jonka se on ansainnutkin."

Ajankäyttöä ja puuhastelua

Jos omasta työstä pitäisi löytää jokin suoranainen kompastuskivi, niin se ainakin minun kohdalla on nimenomaan ajanhallinta. Tietysti ”ajanhallinta” on jo sanana hieman outo. Kenties olisi parempi sanoa, että minulla on yksinkertaisesti vaikea olla ajattelematta työasioita silloin kun olen kotona tai yleensä vapaalla. Olen huomannut, että jatkuva työasioista murehtiminen on hyvin kuluttavaa ja raskasta. Olen kyllä oppinut tunnistamaan asioita, jotka liittyvät ongelmalliseen ajankäyttööni.

Yksi epäkohta on varmasti se, että en tee kaikkea mahdollista silloin, kun minulla olisi mahdollisuus tehdä se. Toinen ongelma on se, että murehdin asioita, joille ei kertakaikkisesti voi mitään. Kolmas epäkohta on se, että en osaa sanoa ei, vaikka näin voisin aivan hyvin tehdä. Lisäksi, monien muiden tavoin suhtaudun työhön liian suorituskeskeisesti. Kuvittelen, että hyvä työntekijä on sellainen, joka puuhastelee koko ajan jotain työn parissa.

Saako päämäärätön puuhastelu sitten tyydytettyä ihmisen työmoraalin liittyvät tarpeet? Liian paljon on niitä ihmisiä, jotka saavat tyydytystä siitä, että tekevät joka päivä jotain näennäisesti työhön liittyvää. Olen alkanut liittyä näiden ”puuhastelijoiden” joukkoon, jotka eivät osaa irrottautua työstään edes virallisena vapaapäivänään. Kaikkein hulluinta on se, että tällaiset puuhastelut saisi tehokkaasti hoidettua normaalin työpäivän yhteydessä puolessa tunnissa, jos niin vain viitsisi tehdä.

Tähän epäterveeseen työmoraaliin yhdistyy usein myös ajatus siitä, että olemme korvaamattomia. Homma ei voi toimia ilman minua, jonka vuoksi lomallakin pitää mennä käymään virastossa ja ihmisille soitetaan ja varmistetaan, että kaikki sujuu niin kuin pitää.

Rehellisintä oman itsensä ja perheen kannalta olisi se, että työpaikan avaimet ja kännykkä jätetään viraston pöydälle kun loma alkaa. On näet ensiarvoisen tärkeää, että perheen ei tarvitse hukkua minun työasioihin – etenkään silloin kun olen vapaalla.

Jälleen kerran löysin hyviä ajatuksia kirjasta ”Ravistettava” (Tuominen & Lindroos, s.113). Seuraava lainaus liittyy juuri tähän puuhasteluun ja siihen, että se ei kuitenkaan ole meille onnellisuuden tae:

”Haluamme tehdä ihan liikaa kaikkea, koska kuvittelemme, että se on tie siihen mitä me tavoittelemme: menestykseen, onneen ja rikkaaseen elämään. Kuitenkin kun onnellisuutta on tutkittu – toisin sanoen meiltä ihmisiltä on kysytty, mikä tekee meidät onnellisiksi – onnen salaisuus ei olekaan määränpää vaan matka. Onnellisuuteen vaikuttaa enemmän se, mitä ja miten me teemme kuin se mitä me saamme.”

"Paikallista" palvelua osa 2 - "Hoitakaa se netissä"

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että suurempiin yksiköihin siirtyminen vie pois tuota hyvää paikallista palvelua. Tämä vanhempi juttu on luettavissa tästä linkistä.

Joka tapauksessa tarina sai tässä äskettäin jatkoa. Olen yrittänyt hoitaa kaikki pankkiasiat saman henkilön kanssa, koska tällöin asioita ei tarvitse selitellä alusta lähtien, koska taustat ovat tiedossa. Niinpä halusin taas eräänä päivänä tavoittaa tämän ikioman (ja hyvän) pankkivirkailijamme.

Kuten aeimmallakin kerralla tapahtui, niin soitto meni Lieksan keskukseen. Tälläkään kertaa en saanut suoraan omaa virkailijaani kiinni, vaikka ihan nimeltä osasinkin pyytää. Itse asiassa koko soittopyyntöäkään ei oikeastaan tarjottu. Puhelimessa ollut virkailija halusi tietää asiani suhteellisen yksityiskohtaisesti ja kun sitten selvisi, että kysessää oli käyttöluoton pyytäminen, niin hän yksoikoon tarjosi sellaista vaihtoehtoa, että hoitakaa tällainen laina-anomus netissä.

Olen tähän asti uskonut siihen, että pankki elää nimenomaan lainan annolla ja tällaisia ihmisiä on käsitelty silkkihansikkain. Olen ilmeisesti hieman erehtynyt. Mieleeni tuli heti ajatus siitä, että mitäs siitä sanottaisiin, jos minä sanoisin ortodoksisuudesta kiinnostuneelle, että hoitakaas kuulkas tämä liittymisasia ihan netissä. Voi olla, että saattaisi kiinnostus ortodoksisuuteen lopahtaa siihen.

Mistäs tässä kaikessa sitten on lopulta kysymys?
Viime aikoina ovat olleet tapetilla myös hätäkeskusten päivystäjien karskit kommentit. Eli, hieman etäinen ote asiakkaaseen ei olekaan ainoastaan tiettyjen virkailijoiden yksinoikeus. Joka tapauksessa en syytä tässä tapauksessa itse päivystäjiä, vaan enemmänkin olosuhteita, jotka ovat luoneet ympäristön, josta ihmisläheisyys alkaa olla kaukana.

Sitä kun tarpeeksi joutuu kiirehtimään ja stressaamaan, niin ystävällisistä ja hyvin palvelualtista ilmapiiriä on hyvin vaikea pitää yllä. Palvelualalla olevat ihmiset kertakaikkisesti väsähtävät voimavarojen kadotessa ja silloin sosiaalinenkin ihminen alkaa muuttua antisosiaaliseksi ja jopa kyyniseksi. Se on iso sääli.

Jos tässä pitää jotakuta osoittaa sormella, niin silloin etusormen voisi kohdistaa niitä päättäjiä kohtaan, jotka haluavat karsia henkilöstöä ja siirtää sekä keskittää kaiken palvelun jonnekin aivan muualle, kuin sinne missä se itse ihminen on. Toivon hartaasti, ettei minun tarvitsisi kirjoittaa kolmatta osaa tästä "paikallisesta" palvelusta.