Jos omasta työstä pitäisi löytää jokin suoranainen kompastuskivi, niin se ainakin minun kohdalla on nimenomaan ajanhallinta. Tietysti ”ajanhallinta” on jo sanana hieman outo. Kenties olisi parempi sanoa, että minulla on yksinkertaisesti vaikea olla ajattelematta työasioita silloin kun olen kotona tai yleensä vapaalla. Olen huomannut, että jatkuva työasioista murehtiminen on hyvin kuluttavaa ja raskasta. Olen kyllä oppinut tunnistamaan asioita, jotka liittyvät ongelmalliseen ajankäyttööni.
Yksi epäkohta on varmasti se, että en tee kaikkea mahdollista silloin, kun minulla olisi mahdollisuus tehdä se. Toinen ongelma on se, että murehdin asioita, joille ei kertakaikkisesti voi mitään. Kolmas epäkohta on se, että en osaa sanoa ei, vaikka näin voisin aivan hyvin tehdä. Lisäksi, monien muiden tavoin suhtaudun työhön liian suorituskeskeisesti. Kuvittelen, että hyvä työntekijä on sellainen, joka puuhastelee koko ajan jotain työn parissa.
Saako päämäärätön puuhastelu sitten tyydytettyä ihmisen työmoraalin liittyvät tarpeet? Liian paljon on niitä ihmisiä, jotka saavat tyydytystä siitä, että tekevät joka päivä jotain näennäisesti työhön liittyvää. Olen alkanut liittyä näiden ”puuhastelijoiden” joukkoon, jotka eivät osaa irrottautua työstään edes virallisena vapaapäivänään. Kaikkein hulluinta on se, että tällaiset puuhastelut saisi tehokkaasti hoidettua normaalin työpäivän yhteydessä puolessa tunnissa, jos niin vain viitsisi tehdä.
Tähän epäterveeseen työmoraaliin yhdistyy usein myös ajatus siitä, että olemme korvaamattomia. Homma ei voi toimia ilman minua, jonka vuoksi lomallakin pitää mennä käymään virastossa ja ihmisille soitetaan ja varmistetaan, että kaikki sujuu niin kuin pitää.
Rehellisintä oman itsensä ja perheen kannalta olisi se, että työpaikan avaimet ja kännykkä jätetään viraston pöydälle kun loma alkaa. On näet ensiarvoisen tärkeää, että perheen ei tarvitse hukkua minun työasioihin – etenkään silloin kun olen vapaalla.
Jälleen kerran löysin hyviä ajatuksia kirjasta ”Ravistettava” (Tuominen & Lindroos, s.113). Seuraava lainaus liittyy juuri tähän puuhasteluun ja siihen, että se ei kuitenkaan ole meille onnellisuuden tae:
”Haluamme tehdä ihan liikaa kaikkea, koska kuvittelemme, että se on tie siihen mitä me tavoittelemme: menestykseen, onneen ja rikkaaseen elämään. Kuitenkin kun onnellisuutta on tutkittu – toisin sanoen meiltä ihmisiltä on kysytty, mikä tekee meidät onnellisiksi – onnen salaisuus ei olekaan määränpää vaan matka. Onnellisuuteen vaikuttaa enemmän se, mitä ja miten me teemme kuin se mitä me saamme.”
