Kuten olen joskus aikaisemmin kirjoittanut niin lapsuus on meidän psyykkeen kannalta kaikkein herkintä aikaa. Kasvattajan vastuu on lopulta vakavampi asia mitä osaisimme edes kuvitella. Monet aikuisiän pelkotilat ja tunnevammat johtuvat juuri siitä että ihmistä on laiminlyöty lapsena.
Eräs tällainen lapsuudesta peritty trauma on syyllisyydentunto. Ihminen voi kokea luonnollista ja ansaittua syyllisyyttä, kun hän on tehnyt jotain väärää. Luonnottomampaa syyllisyyttä taas on sellainen, kun jatkuvasti on jostain huono omatunto ja pelko siitä että on tehnyt jotain väärää.
Tällainen luonnoton syyllisyys rasittaa ihmistä ja alkaa lopulta kuluttaa häntä. Ongelma on siinä, että tällaisesta syyllisyydestä on vaikea päästä eroon, koska sitä ei pysty selittämään. Luonnollinen syyllisyys lähtee pois sillä, että ihminen tunnustaa väärät tekonsa ja pyytää anteeksi. Mutta kuinka pyytää jotain anteeksi kun ei pysty selittämään, että mitä se mahdollinen vääryys edes on?
Luonnoton syyllisyys lähtee liikkeelle siitä, että ihmistä on lapsuudessa ja nuoruudessa syyllistetty. Ongelmallista ja vakavaa tämä on juuri sen takia, että tuo syyllistäminen ja rankaiseminen on ollut kohtuutonta ja monesti jopa täysin aiheetonta.
Psykologit sanovat, että jatkuva lapsen aiheeton syyllistäminen ja mitätöinti johtaa lopulta siihen, että lapsi alkaa itsekin uskoa siihen, että hän on kaikkeen syyllinen. Syntyy luonnoton ja epärealistinen syyllisyys, jonka purkaminen ei useinkaan ole helppoa.
Kirjoitan tästä asiasta sen vuoksi, että joudun pitämään noin kuukauden kuluttua alustuksen papiston päivillä. Aihe käsittelee sitä, että mitä valmiuksia koulutukseni on antanut työelämään. Aion tuoda esille sen, että meillä on pastoraalipsykologisella saralla selviä puutteita. Olisi ensiarvoisen tärkeää että sielunhoitaja osaisi esimerkiksi erottaa luonnollisen ja luonnottoman syyllisyyden toisistaan. Jos luonnotonta syyllisyyttä yritetään purkaa normaalein keinoin, niin siinä voi vaipua epätoivoon sekä auttaja että autettava.
Onneksi 6 vuoden pappisuran jälkeen onnistuin puolivahingossa löytämään kirjan, jossa tätä asiaa on käyty läpi. Ja tietysti halusin jakaa tämän tiedon myös kaikkien teidän kanssanne. Mutta kuten jo alussa sanoin: Vanhemman ja kasvattaja vastuu on suurempi mitä osaamme edes kuvitella.
