KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!
Vietämme tänään Mirhantuojien
ja Joosef Arimatialaisen muistoa. Päivän evankeliumiluku palauttaa meidät ensin
ylösnousemusta edeltäviin tapahtumiin. Joosef Arimatialainen oli arvossa
pidetty neuvoston jäsen, joka oli aiemmin hyvin varoen ja huomaamattomasti
seurannut Kristusta. Hän ei ollut uskaltanut tehdä tätä julkisesti, koska
juutalaisten neuvosto oli avoimesti tuominnut Kristuksen. Oikeastaan on suuri
ihme, että juuri hän kykeni keräämään tarpeeksi rohkeutta pyytääkseen
Kristuksen ruumista. Olisi voinut kuvitella, että kukaan näistä lannistetuista
ja pettyneistä Kristuksen seuraajista ei olisi nähnyt vaivaa ja ottanut mitään
riskiä enää siinä vaiheessa, kun heidän opettajansa oli jo kuollut.
Joosef ei kuitenkaan
halunnut, että Kristuksen ruumis oli viskottu johonkin joukkohautaan
pahantekijöiden kanssa. Tämän vuoksi hän pyysi Pilatukselta lupaa saada haudata
Kristuksen omaan erilliseen hautaan, joka oli kallioon hakattu. Tässä
toteutuvat profeetta Jesajan sanat: ”Hänet oli määrä haudata jumalattomien
joukkoon. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa.” (Jes. 53:9)
Tämän jälkeen evankeliumin
tapahtumat siirtävät meidät varhaiseen sapatinjälkeiseen aamuun, jolloin
Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome olivat matkalla Kristuksen
haudalle. Kristuksen hautaaminen oli tapahtunut sapatin vuoksi niin nopeasti,
että näillä naisilla ei ollut mahdollisuutta toteuttaa hautaamista ja
tuoksuöljyillä voitelemista kaikessa rauhassa. Nyt kun sapatti oli päättynyt,
niin nämä mirhantuojat aikoivat tehdä tämän viimeisen rakkaudenosoituksen
opettajaansa kohtaan.
Vasta matkalla he alkoivat
pohtia sitä, että kuka vierittäisi kiven hautakammion suulta. Tämän suuren
esteen he olivat jättäneet kokonaan huomioimatta lähtiessään haudalle. Mutta
haudalle tultuaan he huomasivat kiven olevan siirretty pois. Sisällä haudassa
he kohtasivat näyn, enkeli ilmoitti heille, että heidän oli tarpeetonta etsiä
elävää paikasta, joka oli tarkoitettu kuolleelle. Kristus on noussut
kuolleista!
Evankeliumissa mainitaan,
että naiset lähtivät järkyttyneenä pois paikalta ja he eivät uskaltaneet kertoa
tästä kenellekään. Tämä on varmasti ollutkin ensimmäinen reaktio mitä ihmisille
tapahtuu, kun jotain täysin käsittämätöntä on tapahtunut. Sanat eivät riitä
kuvaamaan mitään. Monille ihmisille on tapahtunut tänäkin päivänä
käsittämättömiä ihmeitä. He eivät ole kuitenkaan pitäneet näistä tapahtumista
suurta meteliä.
Tiedämme kuitenkin varsin
hyvin sen, että sanoma Kristuksen ylösnousemisesta saavutti kuitenkin
opetuslapset. Nämä mirhantuojat varmasti kertoivat oman kokemuksensa siinä
vaiheessa, kun olivat toipuneet ensijärkytyksestä. Valitettavasti heitä ei
uskottu. Muistammehan myöskin ne kaksi opetuslasta, jotka olivat matkalla
Emmaukseen. Hekin palasivat välittömästi takaisin kertomaan muille
opetuslapsille ilosanoman ylösnousseesta Kristuksesta ja heitäkään ei uskottu.
Vasta Kristuksen ilmestyminen jäljellä oleville opetuslapsille sai heidät
lopulta uskomaan.
Mitä tämä kaikki sitten
opettaa meille?
Tämän evankeliumiluvun
keskeisenä opetuksena on tietysti julistaa ylösnoussutta Kristusta. Samaan
aikaan se antaa kunnian niille, jotka tuona epätoivon ja surun valtaamana
hetkenä eivät jääneet neljän seinän sisään suremaan, vaan he sen sijaan
toimivat.
Kristuksen uskolliset ja
voimakkaat opetuslapset olivat opettajansa vangitsemisen myötä vetäytyneet
muualle. Heillä ei sittenkään ollut kuuliaisuutta ja rohkeutta seurata
Kristusta siinä tilanteessa loppuun asti. Opetuslapsista voimakkain, eli
Pietari oli kolmesti kieltänyt edes tuntevansa Jeesusta. Hän oli sillä hetkellä
kieltänyt olevansa Kristuksen opetuslapsi ja seuraaja. Hän oli erottautunut
tuosta joukosta, aivan kuten Tuhlaajapoika oli hyljännyt isänsä kodin ja oman
perheen. Ei ihme, että Pietari poistui paikalta itkien katkerasti, sillä hän
uskoi tulleensa erotetuksi tuosta joukosta lopullisesti.
Enkelin naisille julistamassa
ilosanomasta käy ilmi kuitenkin lohdutuksen sana juuri Pietarille: ”Menkää
nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille—” Tämän sanoman myötä Pietari ei jätetty ulkopuolelle,
vaikka hän oli toiminut väärin, vaan hän pääsi osalliseksi tästä ilosanomasta
muiden opetuslasten tavoin.
Mirhantuojanaiset antavat meille
rohkaisevan esikuvan siitä, että meillä jokaisella tulisi olla rohkeutta ja
toivoa. Rohkeutta siinä, että toimimme vakauksemme mukaan, vaikka meidän
asemamme muiden silmissä ei olisikaan mitenkään arvostettu.
Tänä päivänä yhä harvempi
ihminen haluaa ottaa vakavasti kristinuskon perussanomaa, joka julistaa
ylösnoussutta Kristusta. Yhä enemmän on niitä, jotka eivät ole kiinnostuneet
oikeastaan mistään. He elävät eivät pelkästään hengellisessä, vaan myös
henkisessä tyhjyydessä. Kaikki on muuttunut yhdentekeväksi, jossa näennäistä
iloa tuottavat saippuasarjat ja juorulehdet.
Kristuksen tulisi kuitenkin
olla meidän päämäärämme ja lohdutuksemme, joka antaa meille voimaa kulkea
eteenpäin. Kristus on myös toivon lähde, joka auttaa meitä voittamaan niin
monet vastoinkäymiset, joita elämän tiellä voi tulla vastaan. Muistammehan
kuinka nuo mirhantuojanaisetkin lähtivät kulkemaan, vaikka he eivät tienneet
kuka vierittäisi esteen pois heidän ja Kristuksen väliltä. Meidänkin eteen
tulee jatkuvasti esteitä, jotka näyttäisivät estävän meitä kohtaamasta
Kristusta. Monesti nuo esteet ovat meissä itsessämme, kun olemme kylmettäneet
tunteemme, jonka vuoksi emme kykene ymmärtämään Kristuksen ylösnousemusta.
Mutta uskon ja toivon avulla
voimme kääntää sisäisen epäuskon ja toivottomuuden uudeksi voimavaraksi, joka
puhdistaa tunteemme, aivan kuten pääsiäiskanonin sanoissakin sanotaan:
”Puhdistakaamme tunteemme,
niin me näemme Kristuksen, joka ylösnousemisensa lähestymätöntä valoa säteilee.
Ja me kuullemme Hänen tervehdyksensä: Iloitkaa voittovirttä veisaten!”
