Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.) Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.
Olkaa hyvä!
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Ettei kukaan vaan suuttuisi...
Papin työssä tapaa paljon uusia ihmisiä joilta kuulee paljon
hyviä viisauksia. Edelleen mieleeni palautuu osuva toteamus siitä, että mitä
tapahtuu kun ihminen kaatuu maahan? – Hän nousee nopeasti ylös ja vilkaisee
hätääntyneesti ympärilleen katsoakseen, että näkikö kukaan. Vasta sen jälkeen
murehditaan siitä, että tuliko vammoja.
Olen tästä samaisesta aiheesta kirjoittanut aiemminkin,
mutta se näyttää sanelevan pitkälti meidän ihmisten elämää. Kyse on siis siitä,
että ”mitä muut nyt ajattelevat”. Lisäksi me otamme aivan liian monet asiat
hyvin henkilökohtaisesti ja tämän myötä aivan omatoimisesti laskemme
itsetuntomme tasoa alaspäin, vaikka tähän ei olisi mitään todellista syytä.
Tässä yhteydessä voisi tosiaan puhua henkilökohtaisesta maailmanlopusta.
En ole itse tässä asiassa yhtään sen parempi, sillä
esimerkiksi pienetkin tekemäni virheet kirkossa alkavat herkästi närästämään ja
kuvittelen sen myötä pilanneen seurakuntalaisilta koko jumalanpalveluksen.
Monesti on kuitenkin niin, että hyvin harva kiinnittää huomiota johonkin
pieneen yksityiskohtaan, vaan he siirtävät katseensa eteenpäin, eivätkä murehdi
jostain selvästi vähäpätöisestä asiasta. Tämä sama pätee myös moniin muihin
asioihin.
Varmasti monella meistä saattaa vieläkin nousta jostain
mielemme syövereistä sellaisia kummituksia, jotka muistuttavat niistä elämämme
aikana tapahtuneista munauksista ja suusta päässeistä sammakoista, joidenka
myötä ”kaikki on mennyt pilalle.” On tietysti aivan oikein tiedostaa omat virheensä
(jos ne ovat oikeasti virheitä) ja katua niitä, mutta näihin virheisiin ei ole
syytä hirttäytyä.
Mutta tästä yksityisestä ongelmasta on lyhyt matka siirtyä
hieman yhteisöllisemmälle tasolle. Jos kerran pelkäämme sitä, että ”mitä muut
nyt ajattelevat” ja ”nyt kyllä joku pahoittaa mielensä”, niin monesti ryhdymme
ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin jo hyvissä ajoin. Tässä maailmassa on monta
hyvää ja tervettä uudistusta jätetty toteuttamatta ainoastaan sen vuoksi, että
on pelätty jonkun pahoittavan sen myötä mielensä.
Taitaa kuitenkin olla niin, että mikään todellinen uudistus
ei voi tapahtua kivuttomasti, vaan aina joku vetää siitä herneen nenäänsä. Ja
hyvin monesti tälle vastarinnalle ei löydy edes mitään järkevää perustetta,
vaan se on tehty periaatteen vuoksi. Tästä tulee mieleen Marxin veljesten
elokuva ”Hevosen sulat”, jossa Grucho Marx esitti laulun ”I’m against it”.
Suomeksi siis ”Vastustan sitä”. Laulussaan hän toteaa, ettei ole väliä kuinka
hyvä jokin ehdotus on, sillä hän
on joka tapauksessa sitä vastaan.
Eräs pappi kertoi aikoinaan siitä kuinka joka valtuuston
kokouksen jälkeen eräs tietty seurakuntalainen saapui kirkkoherranvirastoon.
Hän pyysi saada nähdä kokouksen pöytäkirjan ja sanoi tekevänsä valituksen.
”Mistäpä aiotte tehdä valituksen?” kysyi pappi. Siihen tämä henkilö vastasi:
”En tiedä vielä, mutta kyllä minä jotain keksin.”
Uudistusten tyrmäämisen lisäksi tämän asian voi kääntää myös
toisinpäin. Asioita muutetaan ja uudistetaan sellaisiksi, etteivät niillä vahingossakaan
pahoitettaisi kenenkään mieltä. Näen tässä yhteiskunnallisessa mielensä pahoittamisen
ennaltaehkäisyssä vaarallisia piirteitä. Näyttää siltä, että ainut tapa olla
kaikille mieliksi on olla tekemättä yhtikäs mitään. Kaiken pitää olla
neutraalia, kaikista arvoista ja perinteistä vapaata. Se tulee olla hajutonta,
mautonta ja väritöntä kuin häkä konsanaan. Uskonto ja siihen liittyvät
perinteet on monelle edelleen tärkeitä, mutta samanaikaisesti koko usko koetaan
hyvin henkilökohtaisena asiana.
Oletusarvona on, että joku näistä asioista voi kenties
mielensä pahoittaa, joten on parempi jättää ne mainitsematta tai tekemättä.
Ehkä yksi viime aikojen tähän asiaan liittyvistä huipentumista oli erään koulun
konsertissa esitetty laulu, jossa sana ”Luoja” oli korvattu omatoimisesti
sanalla ”luonto”. Uutisten (LINKKI) mukaan ”koulu halusi tehdä konsertin ohjelmistosta
kaikille sopivan”.
Kyllä tässä maailmassa on aika monta miljardia ihmistä,
jotka uskovat Luojaan, vaikka Hänen nimensä vaihteleekin eri uskonnoissa. Ja
hitusen historiallisesti ajateltuna on se Luoja meillä suomalaisessa
yhteiskunnassakin ollut aika oleellisessa asemassa vielä jokin aika takaperin.
Nyt ollaan päästy siihen pisteeseen, että eräässä koulussa on päästy
valistuksen ja sivistyksen tasolla siihen pisteeseen, että Luoja voidaan jo
laulun sanana heittää romukoppaan.
Eikö ole hieman outoa, että laulujen sanojakin on
väännettävä sellaisiksi, ettei kukaan vahingossakaan pahoita mieltään? Minun
mielestäni tämä on ennen kaikkea älytöntä, koska tällä periaatteellahan me emme
saisi kohta tehdä yhtikäs mitään, sillä ainahan joku näkee asiat hieman
toisella tavalla kuin joku toinen.
Mutta tämä ”kaikille sopivaksi” tehty ohjelmisto perustuukin
juuri sille ajattelulle, että kukaan ei nyt vahingossakaan pahoita mieltään.
Millainenhan arvotyhjiö se mahtaa olla, jossa nämä mahdolliset
mielensäpahoittajat sitten haluaisivat asua?
Tässä kohden haluan vielä korostaa
sanaa mahdolliset, sillä monestihan nämä toimenpiteet on tehty siltä varalta,
että joku saattaa pahoittaa mielensä. Mielestäni tasa-arvon vaaka on
keikahtanut kyllä ihan ääriasentoon, joka on ainakin demokraattisesti
ajateltuna täysin käsittämätön. Tähän edellä mainittuun uutiseen liittyen
opetushallituksen opetusneuvos Pekka Iivonen totesikin, että ”uskonnonvapauslain
äärikunnioittaminen voi johtaa epädemokraattiseen toimintamalliin”. Ainakin minun ja muiden Suomessa asuvien
kristittyjen kannalta tämä on tosiaan epädemokraattista.
Minua suoraan sanottuna hävettää ja surettaa yhteiskuntamme,
jossa niin monella taholla on suoranainen fiksaatio heittäytyä joka suuntaan
rähmälleen. Onko se perisuomalaista huonoa itsetuntoa, jonka rippeitä
varjellaan sillä, ettei negatiivista palautetta tule mistään suunnasta, vai
mistä tässä on lopulta kysymys? Sitä pitäisi varmaan pohtia vielä hieman
enemmän.
Tässä on tietysti olemassa vaara, että joku nyt pahoitti
mielensä minun kirjoituksesta. Sitä en jää kuitenkaan murehtimaan, sillä on
sopivia ja sopimattomiakin tilanteita, joissa papin pitää sanoa asioita
suoraan. Eivät kaikki aina ole siitä niin tyytyväisiä. Eräs henkilökin
ristiinnaulittiin pari tuhatta vuotta sitten kun hän sanoi totuuden tarpeeksi
monta kertaa liian monen ihmisen kuullen. Kuulemma olivat muutamat fariseukset
ja lainopettajat pahoittaneet siitä mielensä.