Ettei kukaan vaan suuttuisi...

Papin työssä tapaa paljon uusia ihmisiä joilta kuulee paljon hyviä viisauksia. Edelleen mieleeni palautuu osuva toteamus siitä, että mitä tapahtuu kun ihminen kaatuu maahan? – Hän nousee nopeasti ylös ja vilkaisee hätääntyneesti ympärilleen katsoakseen, että näkikö kukaan. Vasta sen jälkeen murehditaan siitä, että tuliko vammoja.

Olen tästä samaisesta aiheesta kirjoittanut aiemminkin, mutta se näyttää sanelevan pitkälti meidän ihmisten elämää. Kyse on siis siitä, että ”mitä muut nyt ajattelevat”. Lisäksi me otamme aivan liian monet asiat hyvin henkilökohtaisesti ja tämän myötä aivan omatoimisesti laskemme itsetuntomme tasoa alaspäin, vaikka tähän ei olisi mitään todellista syytä. Tässä yhteydessä voisi tosiaan puhua henkilökohtaisesta maailmanlopusta.

En ole itse tässä asiassa yhtään sen parempi, sillä esimerkiksi pienetkin tekemäni virheet kirkossa alkavat herkästi närästämään ja kuvittelen sen myötä pilanneen seurakuntalaisilta koko jumalanpalveluksen. Monesti on kuitenkin niin, että hyvin harva kiinnittää huomiota johonkin pieneen yksityiskohtaan, vaan he siirtävät katseensa eteenpäin, eivätkä murehdi jostain selvästi vähäpätöisestä asiasta. Tämä sama pätee myös moniin muihin asioihin.

Varmasti monella meistä saattaa vieläkin nousta jostain mielemme syövereistä sellaisia kummituksia, jotka muistuttavat niistä elämämme aikana tapahtuneista munauksista ja suusta päässeistä sammakoista, joidenka myötä ”kaikki on mennyt pilalle.” On tietysti aivan oikein tiedostaa omat virheensä (jos ne ovat oikeasti virheitä) ja katua niitä, mutta näihin virheisiin ei ole syytä hirttäytyä.

Mutta tästä yksityisestä ongelmasta on lyhyt matka siirtyä hieman yhteisöllisemmälle tasolle. Jos kerran pelkäämme sitä, että ”mitä muut nyt ajattelevat” ja ”nyt kyllä joku pahoittaa mielensä”, niin monesti ryhdymme ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin jo hyvissä ajoin. Tässä maailmassa on monta hyvää ja tervettä uudistusta jätetty toteuttamatta ainoastaan sen vuoksi, että on pelätty jonkun pahoittavan sen myötä mielensä.

Taitaa kuitenkin olla niin, että mikään todellinen uudistus ei voi tapahtua kivuttomasti, vaan aina joku vetää siitä herneen nenäänsä. Ja hyvin monesti tälle vastarinnalle ei löydy edes mitään järkevää perustetta, vaan se on tehty periaatteen vuoksi. Tästä tulee mieleen Marxin veljesten elokuva ”Hevosen sulat”, jossa Grucho Marx esitti laulun ”I’m against it”. Suomeksi siis ”Vastustan sitä”. Laulussaan hän toteaa, ettei ole väliä kuinka hyvä jokin  ehdotus on, sillä hän on joka tapauksessa sitä vastaan.

Laulun englanninkieliset sanat löytyvät TÄÄLTÄ

Eräs pappi kertoi aikoinaan siitä kuinka joka valtuuston kokouksen jälkeen eräs tietty seurakuntalainen saapui kirkkoherranvirastoon. Hän pyysi saada nähdä kokouksen pöytäkirjan ja sanoi tekevänsä valituksen. ”Mistäpä aiotte tehdä valituksen?” kysyi pappi. Siihen tämä henkilö vastasi: ”En tiedä vielä, mutta kyllä minä jotain keksin.”

Uudistusten tyrmäämisen lisäksi tämän asian voi kääntää myös toisinpäin. Asioita muutetaan ja uudistetaan sellaisiksi, etteivät niillä vahingossakaan pahoitettaisi kenenkään mieltä. Näen tässä yhteiskunnallisessa mielensä pahoittamisen ennaltaehkäisyssä vaarallisia piirteitä. Näyttää siltä, että ainut tapa olla kaikille mieliksi on olla tekemättä yhtikäs mitään. Kaiken pitää olla neutraalia, kaikista arvoista ja perinteistä vapaata. Se tulee olla hajutonta, mautonta ja väritöntä kuin häkä konsanaan. Uskonto ja siihen liittyvät perinteet on monelle edelleen tärkeitä, mutta samanaikaisesti koko usko koetaan hyvin henkilökohtaisena asiana.

Oletusarvona on, että joku näistä asioista voi kenties mielensä pahoittaa, joten on parempi jättää ne mainitsematta tai tekemättä. Ehkä yksi viime aikojen tähän asiaan liittyvistä huipentumista oli erään koulun konsertissa esitetty laulu, jossa sana ”Luoja” oli korvattu omatoimisesti sanalla ”luonto”. Uutisten (LINKKI) mukaan ”koulu halusi tehdä konsertin ohjelmistosta kaikille sopivan”.

Kyllä tässä maailmassa on aika monta miljardia ihmistä, jotka uskovat Luojaan, vaikka Hänen nimensä vaihteleekin eri uskonnoissa. Ja hitusen historiallisesti ajateltuna on se Luoja meillä suomalaisessa yhteiskunnassakin ollut aika oleellisessa asemassa vielä jokin aika takaperin. Nyt ollaan päästy siihen pisteeseen, että eräässä koulussa on päästy valistuksen ja sivistyksen tasolla siihen pisteeseen, että Luoja voidaan jo laulun sanana heittää romukoppaan.

Eikö ole hieman outoa, että laulujen sanojakin on väännettävä sellaisiksi, ettei kukaan vahingossakaan pahoita mieltään? Minun mielestäni tämä on ennen kaikkea älytöntä, koska tällä periaatteellahan me emme saisi kohta tehdä yhtikäs mitään, sillä ainahan joku näkee asiat hieman toisella tavalla kuin joku toinen.

Mutta tämä ”kaikille sopivaksi” tehty ohjelmisto perustuukin juuri sille ajattelulle, että kukaan ei nyt vahingossakaan pahoita mieltään. Millainenhan arvotyhjiö se mahtaa olla, jossa nämä mahdolliset mielensäpahoittajat sitten haluaisivat asua?

Tässä kohden haluan vielä korostaa sanaa mahdolliset, sillä monestihan nämä toimenpiteet on tehty siltä varalta, että joku saattaa pahoittaa mielensä. Mielestäni tasa-arvon vaaka on keikahtanut kyllä ihan ääriasentoon, joka on ainakin demokraattisesti ajateltuna täysin käsittämätön. Tähän edellä mainittuun uutiseen liittyen opetushallituksen opetusneuvos Pekka Iivonen totesikin, että ”uskonnonvapauslain äärikunnioittaminen voi johtaa epädemokraattiseen toimintamalliin”. Ainakin minun ja muiden Suomessa asuvien kristittyjen kannalta tämä on tosiaan epädemokraattista.

Minua suoraan sanottuna hävettää ja surettaa yhteiskuntamme, jossa niin monella taholla on suoranainen fiksaatio heittäytyä joka suuntaan rähmälleen. Onko se perisuomalaista huonoa itsetuntoa, jonka rippeitä varjellaan sillä, ettei negatiivista palautetta tule mistään suunnasta, vai mistä tässä on lopulta kysymys? Sitä pitäisi varmaan pohtia vielä hieman enemmän.

Tässä on tietysti olemassa vaara, että joku nyt pahoitti mielensä minun kirjoituksesta. Sitä en jää kuitenkaan murehtimaan, sillä on sopivia ja sopimattomiakin tilanteita, joissa papin pitää sanoa asioita suoraan. Eivät kaikki aina ole siitä niin tyytyväisiä. Eräs henkilökin ristiinnaulittiin pari tuhatta vuotta sitten kun hän sanoi totuuden tarpeeksi monta kertaa liian monen ihmisen kuullen. Kuulemma olivat muutamat fariseukset ja lainopettajat pahoittaneet siitä mielensä.